keskiviikko 18. elokuuta 2010

Itsetunto

Ihka ensimmäisestä blogimerkinnästäni on muutama tunti. Nyt on iskenyt häpeä: Voi ei mitä olen mennyt kirjoittamaan, naurettavaa ja typerää, koko internetz nauraa minulle, kirjoitin pelkkiä joutavuuksia! Noh, itseni tuntien se häpeä menee ohi.

Itsevarmuus on nimenomaan yksi vaikeimmista asioista minulle. Kyllähän ihmiset sanovat näkevänsä minut hyvän itsetunnon omaavana ja rohkeana, esimerkiksi tarpeeksi rohkeana kulkemaan kaupungilla itse kehittelemässäni vaatetyylissä. Ja toisaalta asia onkin niin, toisaalta tunnen kyllä itseni ja heijastan näkemykseni ulkokuoreeni, sekä kuljen pystypäin ylpeänä omasta olemuksestani. Sitten on se toinen puoli, se joka lähtisi ulos mieluiten päästä varpaisiin hunnutettuna, kasvotkin piilossa. Se joka ei ikinä puhuisi omista asioistaan tai toisi näkemyksiään julki. Se joka on jatkuvasti huolissaan siitä mitä jokainen vastaantulija tykönään ajattelee, huolissaan siitä sojottaako jokin hiustupsu tietämättäni kohti taivaita, huolissaan siitä näytänkö ihan typerältä tai kuulostanko ihan typerältä.

En oikein tiedä mitä itse asiassa yritän tässä sanoa. Tuon ajatuksiani julki häpeästä huolimatta, todennäköisesti ilman mitään punaista lankaa tai etukäteispohdintaa. Useimmiten, kun kirjoitan jotain vain ja ainoastaan itseni luettavaksi, kirjoitan tajunnanvirtaa josta ulkopuolinen ei saisi mitään selvää. Yritän välttää turhaa rönsyilyä ja mystisyyksiä täällä, yritän pitää tekstini ymmärrettävinä.

Kävin äsken ihan vain kaupassa. Kävelymatka sinne tuntui vaikealta, pitkältä, uuvuttavalta. Tuijotin maata ja tunsin näyttäväni hölmöltä, pelkäsin vastaantulijoita enkä katsellut ympärilleni. Kävelin eri reittiä kuin ennen ja pelkäsin eksyväni, vaikka itse asiassa tiesin koko ajan missä olen ja missä kauppa on. Päämäärään pääsin kunniallisesti, ostokset tein kunniallisesti, ja tehtävän suoritettuani kotimatka oli helppo ja lyhyt. Kävely onnistui helpommin enkä pelännyt koko ajan kompuroivani. Katselin ympärilleni ja hymyilin kahdelle leikkivälle koiralle. Hassu juttu. Heti kun olin suoriutunut siitä mitä piti tehdä, kauppareissu tuntui lastenleikiltä. Lähtö oli myös aika vaikea, mietin kauan mitä pistän päälle (vain 13 astetta lämmintä ulkona) ja millaiset kengät ja käynkö muualla ja tarvitsenko oikeastaan kaupasta mitään, haahuilin ympäriinsä kai tunnin ennen kuin pääsin todella lähtemään.

Joskus oli aika jolloin todennäköisesti en olisi päässyt liikkeelle. Oli aika jolloin en uskaltanut huonoina päivinä käydä kiskalta parinsadan metrin päästä ostamassa karkkia. Aika jolloin en päässyt kouluun joka päivä, en edes joka viikko. Ihmiskammo, paniikkihäiriö. Tuli myös aika jolloin opin olemaan antamatta pelolle periksi. Tuli aika jolloin hammasta purren paniikkikohtaus päällä lähdin kävelemään ja kuin ihmeen kaupalla pian paniikki helpotti. Piiiih puuuuh hengitys kulkee, selvisin hengissä. Aika jolloin pärjään ja uskallan! Ja minä puen päälleni juuri sitä mikä silmääni miellyttää ja minä puhun juuri sitä mikä mieltäni lämmittää. Muiden sanavalta elämässäni päättyi siihen.

Hyvä itsetunto. Siihen minä tähtään. Sitä minä tarvitsen hyväksyäkseni muidenkin virheet ja erheet. Sitä minä tarvitsen tullakseni toimeen ihmisten keskellä ja ihmisten kanssa.


Wut?
Jatkukoon pohdiskelu toiste.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.