sunnuntai 29. elokuuta 2010

Randomeilua jälleen

Ennen vanhaan pelien musiikkeja palkattiin tekemään ihmiset jotka oikeasti osaavat jotain.

Upea ja itselleni tärkeä esimerkki on tämä kappale Daggerfallista. Esimerkkejä olisi tuhoton lista, mutta tuo yksi riittäköön tällä kertaa.

Olen kovin nuori tietämään mitään vanhoista kunnon peleistä, ilman muuta. Onnekseni minulla on itseäni paljon vanhempi veli, joka on opettanut minut pitämään hyvästä musiikista, hyvistä kirjoista ja hyvistä peleistä. Siihen aikaan kun hän lintsasi lukiosta pelatakseen Daggerfallia, olin itse hädin tuskin koululainen. En ole vieläkään mikään kova pelaamaan (en ole koskaan päässyt läpi Warcraft III:a tai Battlespirea, saatika Daggerfallia joka on LAAJA), mutta aina silloin tällöin saan jonkinlaisen inspiraation ja vietän koko päivän masiinan ääressä. Tulihan pentuna hakattua Segaa ja Nintendoa jonkin verran, mutta taisin enimmäkseen viettää aikaani puissa kiikkumalla ja metsässä rymistelemällä. Saan itseni kuulostamaan kovinkin poikatytöltä. Pidin kyllä myös barbeista ja pehmoleluista, sekä prinsessaleikeistä.

Mitenkäs tämä juttu näin alkoi rönsyilemään, minun piti mainita nopeasti pelimusiikit ja jatkaa seuraavasta aiheesta. Yht'äkkiä muistelen lapsuutta. Tulee vanha olo muistellessa, aivan kuin siitä olisi sata vuotta. Unohdin joka tapauksessa jo aiheen mistä minun piti seuraavaksi kirjoittaa.

Keksin uuden: Viime yönä sain kummallisen inspiraation yliluonnollisista tarinoista, luonnonuskonnoista ja vanhasta kunnon black metallista. Luin siis kummitusjuttuja Bathory soiden, haaveilin kaikenlaisesta hömpästä, kuten tarot-korteista ja kristallipalloista, pohdin shamaaneja ja wiccoja, suunnittelin samhainin viettoa ja harkitsin pakanallisten kirjojen ostoa. Kaikessa on jokin oma viehätyksensä. Siinä, että laatikostani löytyisi hienosti kuvitetut tarot-kortit, tai siinä, että kirjahyllyssäni olisi Musta Raamattu. Ilman sen kummempia merkityksiä. Suitsukkeita, kynttiläkippoja ja raskaita samettiverhoja. Suuria hartiahuiveja, kiliseviä rannekoruja, pieniä teekuppeja ja vaaleanpunaista sokeria. Yrttejä, kristalleja ja tuoksukynttilöitä. Kaikkea hömppää, joka tekee asunnostani kodikkaamman. Haitanneeko tuo, vaikka leimautuisi ihme hihhuliksi. Ainahan voin puolustautua sillä, että se kerta kaikkiaan kulkee suvussa ja jokainen, joka tuntee äitini, uskoo taatusti.

Nyt kun minulla on blogi johon kirjoittaa ja pari ihmistä joille puhua ihan kasvotusten, muistikirjani on jäänyt huolestuttavan vähälle huomiolle. Toivottavasti en vieraannu siihen raapustelusta kokonaan. On ihanaa (ja joskus kamalaa) lukea vanhoja juttuja sieltä. Tuntuu hyvältä kuljettaa sitä mukana. On hauska lukea pieniä tapahtumia ja huomioita, joita ei muuten muistaisi. Olen myös harmitellut unipäiväkirjani täydellistä ignoroimista. Kirjoitin lähes joka aamu unipäiväkirjaa muutama vuosi sitten. Koska lie olen viimeksi kirjoittanut sinne yhtään mitään. Tuntuu siltä, etten enää muista uniani niin hyvin, ja siitähän se juuri johtuukin, kun en käsittele niitä heräämisen jälkeen yksityiskohtaisesti läpi. En edes tiedä, missä unipäiväkirjani on. Jos hankin uuden, hienon päiväkirjan sitä varten, ehkä saan inspiraatiota aloittaa kirjoittamisen uudelleen. Unet ovat mahtava tarinoiden ja ideoiden lähde. En saa koskaan kyllikseni unista puhumisesta ja niiden pohtimisesta.

Anna Ignatieva

Anna Ignatievan työt ovat upeita, tahdoin vain jakaa oman suosikkini. Niin kaunis. Rakastan keijuja.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.