sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Heijastuksia

Uskomatonta kuinka laiska bloggaaja olenkaan. Jos viitsisin edes hieman pohdiskella blogiani ja sen sisältöä (tai erityisesti sisällöttömyyttä), saisin ehkä inspiraatiota kirjoittaa tänne useammin ja jopa jostain aiheesta. Tässäpä joka tapauksessa taas pohdintojani elämästäni. Ehkä jopa kuvien kera.

Elän jonkinlaista Suurta Muutoksen Kautta, tunnen olevani matkalla jonkinlaiseen "valaistumiseen" ja "itseni löytämiseen" näin kliseisesti ilmaistuna. Luulen kirjoittaneeni asiasta tänne ennenkin, tai vähintään sivunneeni sitä, mutta jälleen kyse on nimenomaan itsetunnosta. Itsestään välittämisestä. Mistä se kertoo kun häpeän tehdä mitään kenenkään seurassa? Kun en uskalla kokeilla uusia juttuja jos joku näkee? Kun häpeän jos joku seurassani käyttäytyy ärsyttävällä tavalla huomiotaherättävästi? Kun pohdin koko ajan sitä, miten muut minut näkevät? Kun en uskalla lyödä luuta kurkkuun sellaisille, jotka tekevät pilkkaa minusta? Minua ahdistaa käyttää toisen tietokonetta tai vessaa. Minua kiinnostaisi oppia toisilta asioita, mutta en kehtaa kysyä heitä opettamaan. En uskalla pyytää toisilta palveluksia, en ole tarpeeksi arvokas jotta he voisivat tuhlata aikaansa minuun. En ole koskaan, pienenäkään, tajunnut pyytää mitään. Minulla on suuri tarve näkyä ja alleviivata itseäni juuri minuna, erikoisena ja ainutlaatuisena, vaikka toisaalta häpeän olla minä. Niinpäniin.

Olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Jonkinlaisen prinsessan ja keijun ja pikkutytön. Tämä liittyy suuresti vaatemakuun. Äijätyylini vaihtui ensin hameisiin ja nyt se on menossa kohti vaaleanpunaisia kermakakkuja. Kyllä, se lolita-innostus on yhä päällä. En ole koskaan edes pitänyt vaaleanpunaisesta, lempivärini on aina ollut (ja on yhä) vihreä. Nyt minua viehättää suuresti pastellinen mintunvihreä. Yhdistettynä vaaleanpunaiseen. Rusettia, röyhelöä, karkkimaisia koruja ja kyllä te tiedätte, kaikkea yliampuvan tyttömäistä. Toisaalta uskon nykyisen tyttömäisyyteni olevan osittain poikaystäväni syytä/ansiota, minulla on varmaankin tarve alleviivata myös sitä että olen naispuolinen. (En viitsi alkaa ruotimaan poikaystäväni aivoituksia ja omia juttuja tässä, mutta tiedostan vain tämän johtuvan osittain hänen ominaisuuksistaan. En pidä tätä lainkaan negatiivisena vaikutuksena.) Pakenen myös aikuistumista, luulisin. Pelkään vastuuta, vanhenemista, sillä täytän pian 20. Olen  myös miettinyt kovasti ulkonäön ja musiikkimaun toisiinsa heijastumista, sillä nykyisestä ulkomuodostani ei varmaankaan heti arvaa, että ainainen rakkaudenkohteeni on Black Metal. Mitä siitä, vaikka ihmiset näkevät minut todennäköisesti (anteeksi ilmaisu) japaniääliönä? Tai no, ainakin tahtoisin olla välittämättä siitä. Muutama vuosi sitten aloin epäillä, pidänkö sittenkään siitä musiikista mistä pidän, vai kuuntelenko sitä tottumuksesta - mistä lie tullut tällainen idea. Siispä otin asiakseni kuunnella lempilevyjäni uudella asenteella, kriittisesti, ja lisäksi kuuntelin testimielessä paljon muutakin. Ilokseni tajusin yhä rakastavani juuri minun musiikkiani, mutta onnistuin laajentamaan makuani joka suuntaan, kun kuuntelin ilman ennakkoluuloja. Enkä enää edes häpeä tunnustaa pitäväni vaikkapa Lady Gagasta, niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin (OMG siis ei voi olla tr00 metalhead, kaiken pitää olla niin pure underground...). Olen jopa yrittänyt kovasti ymmärtää juurikin sitä japani-innostusta tutustumalla muunmuassa musiikkiin, monenlaiseen. Kas, olenhan minä jotain miellyttävää löytänytkin, mutta suurimmaksi osaksi - se myönnettäköön - j-pop ja j-rock on ollut ihan ihme kuraa josta en ole ymmärtänyt mitään, tai edes saanut kiinni melodiasta. K-pop oli jo osittain hyvinkin kelvollista. Sitten jossain vaiheessa tajusin Aasiasta päin tulevan aika paljon hyvää (Black) Metallia (taiwanilainen Chthonic till exempel), joten kaipa minut sitten kohta voisi jo oikeasti laskea "japaniääliöksi". Noh, kaikenlaiseen kummalliseen olen yrittänyt päästä sisään, eikä suomiräppikään niin pahaa sitten loppujen lopuksi ole.

Jopas lähti taas rönsyilemään nämä aivoitukset. Eräs hyvä ystäväni (tai siis toinen heistä :D) sanoi taannoin, että olen ehkä suvaitsevaisin hänen tuntemansa ihminen. Silloin ei kylläkään ollut kyse musiikista, vaan ihmisten erikoisista mieltymyksistä, mutta tajusin silloin itsekin kuinka avomielinen osaankaan olla. Miten sain tuon kuulostamaan epämääräisesti omakehulta? Näen vain vihdoin itsessäni jotain hyvää ja positiivista, siinä kaikki. Eräs kuntoutusohjaaja kysyi kerran laajassa haastattelussa, mitä hyviä asioita löydän itsestäni. Jouduin miettimään monta minuuttia, mutta sitten puhuin jotain epämääräistä mielen avoimuudesta ja näkemyksistä, en oikein muista mitä sepostin. Hän vaikutti ällikällä lyödyltä, kuin ei olisi uskonut, että minä tällä itsetunnolla voisin löytää itsestäni jotain hyvää. Hän kirjoittin yhteenvetoonsa ylös vastaukseni sanasta sanaan, ja kehui kovasti kuinka hienoa on, että osasin analysoida omia kykyjäni niin hyvin. Ehkä tämä on jotenkin lapsellista. Tahdon kuitenkin pohtia näitä asioita, positiivisia ominaisuuksia itsessäni. Negatiivisia tulee pohdittua ihan tarpeeksi.

Taisin jossain välissä unohtaa, mitä minun piti itse asiassa tänne tänään kirjoittaa. Niin käy usein. Ihminen on aina itselleen THE tärkein henkilö maailmassa, itsestään kuka tahansa jaksaa puhua ties kuinka kauan, ja omia asioita on kaikkein mukavinta pohdiskella. Niin se vain on. Tämä muutoksen aika vain on hirmuisen jännittävää ja outoa tällä hetkellä, ja olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on parikin ihmistä jotka hyväksyvät minut missä tahansa asussa ja missä tahansa mielentilassa, minkä tahansa muutoksen keskellä. Heidän kanssaan näistäkin asioista voi puhua. Kirjoittaminen on silti se, mikä parhaiten selvittää itselleni ajatuksiani.

Minulla ei taida olla kuvatodistusaineistoa viimeaikaisista prinsessaleikeistäni.

Mutta tässä viime aikoina tekemiäni rannekoruja...

... ja tässä ihminen jota olen viime aikoina taas ihaillut kovasti...

... tässä prinsessa johon en kyllästy koskaan.

Mainittakoon vielä, että olen hankkinut ihanan Begoths-nuken, vaaleanpunaisen mekon, My Little Pony - ja pörrösukkia, nalle-kännykkäkorun, ihanan korurasian, vaaleanpunaisen kaulahuivin, kauniin värisiä meikkejä, mintunvihreää kynsilakkaa, sekä samaa sävyä rusetin ja sukat. Tällähän pärjää jo pitkälle.

Kirjoitan vastakin sekavia sepostuksia mieleni syövereistä, pysykää kanavalla jos kiinnostaa. Minun on vielä painuttava suihkuun ja sitten nukkumaan. Tästä ei pitänyt tulla näin megapitkä ja aikaa vievä postaus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.