sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Poroparvi



Tajuan kirjoittaa blogiin aina vasta iltamyöhällä kun pitäisi jo miettiä nukkumaanmenoa. (Great, sotkin mehua ympäriinsä!) Suunnittelin tänään päivemmällä automatkalla kotoa kaupunkiin päivän postausta, mutta taisin suurimman osan keksimästäni materiaalista jo unohtaa.

Kävimme siis veljen kanssa viikonloppuna kotona, tarkoitukseni oli kuvata kun lauantain sää oli niin mahdottoman nätti, mutta se sitten jotenkin unohtui. Ainoa kuva on tämä:


Sattumoisin myös päivän asukuva. Eli se uusi alushame josta mainitsin edellisessä postauksessa, tosin enää se ei onneksi ole aivan niin jättimuhkea kuin aluksi vaikutti. Tässä hieman lässähtänyt automatkan jälkeen. Punaiset villasukat eivät kuuluneet asuun, mutta kun kotona on niin kylmä lattia että piti heti hakea lämmintä jalkoihin. Kaulahuivi pakko olla kipeää kurkkua lämmittämässä ja muuta seliseliä. Mekko F+F.


Tänään tulomatkalla vierailin ensimmäistä kertaa mummoni luona lolit päällä. Eihän tuo kovin OTT asu toki ollut, mutta kaupungilla ainakin herätän kummasti huomiota (missä tahansa asussa...), ja odotin mummolta jotain kommenttia. Hänpä kysyi vain, eikö pitkä helma olisi lämpimämpi näin kovilla pakkasilla. Vastasin minulla olevan pari kerrosta sukkahousuja ja saappaat, ja mummo hyväksyi selityksen. Ei sen kummempaa ihmettelyä, taitaapa olla nähnyt paljon outouksia lapsenlapsiensa päällä. Puhe tuli myös leipomisesta, mummo kyselee usein, olenko leiponut, ja kävi ilmi ettei minulla ole kakkuvuokaa. Piankos hän totesi ettei leivo enää itse juuri koskaan ja keräsi pussiin vuoan, sähkövatkaimen, kuivakakkuvuoan plus muuta leipomistarvetta ja pisti mukaani. Ihmettelin, että etkö sinä nyt ihan todella tarvitse näistä mitään, mutta mummelipa tietenkin piti päänsä, ja nyt voinkin vihdoin leipoa täällä mörskällänikin muutakin kuin keksejä ja pullaa. Ihana isoäiti <3 Myös noin vuosi sitten muuttaessani omaan asuntoon hän lahjoitti minulle silitysraudan ja keittiövälineitä. Nyt minulla on vanha arabian kannu kaapissani, enkä uskalla käyttää sitä, koska uumoilen sen olevan arvokas.

Mummon jutut ovat saaneet melkein legendaarisen maineen suvussani. Hän on vitsaillut omasta kuolemastaan jo ainakin 20 vuotta (84-vuotias täti), eikä härskeiltä jutuiltakaan säästytä, kun hän pääsee vauhtiin. Muistan tilanteita, joissa olemme suurehkolla porukalla istuneet kahvittelemassa, ja mummo on laukaissut jonkin todella mustan vitsin, ja me kahdestaan olemme hihittäneet jutulle muiden väännellessä kummastuneina naamaansa. Kerroin myös poikaystävälleni, että vien hänet tapaamaan isoäitiäni, ja jos hän selviää niistä jutuista kunnialla, hän on läpäissyt testin ja voin harkita vakavampaa suhdetta. Jaksaisin kuunnella mummon juttuja ja muistelmia loputtomiin. Jaan kanssanne tilannekomiikan helmen:

Mummon luona kylässä, minä, serkku ja veljeni. Velipojalla oli maha kipeä, ja arvelin ääneen hänen olevan raskaana, johon mummo totesi: "No ei ihme jos noin komia poika raiskattais!"

Olen koko illan istuskellut tässä nauramassa riemurasia.netin jutuille ja lukemassa ihmisten blogeja. Voisin toisinaan käyttää aikani paremminkin, esimerkiksi tavata kavereita, jos minulla olisi kavereita. Turha itkeä kun maito on maassa.









Taisin juuri innostua hunnuista pitkästä aikaa.

Nukkumisia.

2 kommenttia:

  1. Todella ikävää, että sinulla ei ole kavereita :/ Tosin huomasin, että asut Lapissa, joten en ihmettele. Itse olen myös Lapista ja olin nuorempana siellä hyvin yksinäinen ja syrjitty erikoisen ulkonäköni vuoksi. En tiedä lohduttaako se sinua, mutta kun itse muutin pois Lapista, koki kaveripiirini räjähdysmäisen kasvun. Onneksi netin kautta on helppo tutustua uusiin ihmisiin, vaikka ei se kasvokkain juttelua korvaakaan.

    VastaaPoista
  2. On minulla onneksi pari kaveria sentään, hieman liioittelin. En ole varma tahdonko koskaan muuttaa pois täältä, enkä kyllä tiedä miksen. Eihän täällä ole koulutusta, työtä tai ihmisiä :D

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.