sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Syyllisyys

Tämä on ehkä naurettavaa. Eilen, kirjoitettuani blogimerkinnän ja kerrottuani siinä muunmuassa etten ole yli puoleen vuoteen satuttanut itseäni, aloin muistella millaista se oli. Muistin, kuinka kauniina niitä jälkiä pidin. Katselin veistä ja mietin, kehtaisinko kokeilla vielä ihan pikkuisen. Ajattelin olevani ihan hölmö ja jätin asian sikseen. Pari tuntia myöhemmin ajatukseni alkoivat taas askarrella veitsessä. Kuinka ollakaan, hain sen tähän tietokonepöydälle. Kuuntelin hypnoottista musiikkia ja katselin vanhoja jälkiä reisissäni. Musiikki sai minut melkein transsiin ja niin siinä kävi. Hymyilin, tanssahtelin ja katselin kuinka iho rikkoutuu.

Ei niin saa tehdä.

Se on ihan typerää. Se ei auta mitään.

Siitä tuli hyvä mieli. Suljin silmät ja makustelin kipua.

Mitä minä taas hölmöilen. Ei minulla ole tarvetta tällaiseen.

No jos vielä pari pientä viiltoa. Ah, verta!

Keikistelin peilin edessä ihaillen aikaansaannostani.

VOIHAN MAMMONA.

Anteeksi, en minä tarkoittanut. Se tuntuu hyvältä. En minä tunne purkavani pahaa oloa tai rankaisevani itseäni. Tunnen kipua. Jotain fyysistä ja konkreettista, jotain mitä voin muistella pitkänkin ajan jälkeen katsellessani haavojen paranemista. Vanhimmat arvet ovat jo lähes näkymättömissä. Ketä se haittaa? Suuttuukohan poikaystäväni? Veitsi on yhä tuossa pöydällä. Pieni keltakahvainen keittiöveitsi. Halasin pupua ja olin iloinen. Otin verta sormeen ja maistoin. Muistelin. Tilanteita joissa olen tehnyt sitä. Olen tuntenut kutkuttavaa iloa. Ei se voi olla paha, voiko? Jonkinlainen unenomainen tila, ympärillä oleva ilma muuttuu siniseksi ja alkaa kimallella ja veri on tahmeaa ja punaista. Anteeksi. En minä tarkoittanut.

3 kommenttia:

Penni ajatuksistasi.