lauantai 12. helmikuuta 2011

Your heart is fucking cold




Asuntoni ainoa lämpöpatteri - vessan patterin lisäksi - ei ole toiminut koko talvena. En tiedä, kuinka korkea tahi alhainen lämpötila täällä on, mutta hupparissa, yöhousuissa, villasukissa ja kynsikkäissä ei tarkene. En ole soittanut isännöitsijälle. Äiti patisti soittamaan jo alkutalvesta monta kertaa. Meinasi kerran itsekin soittaa, mutta kielsin. Miksi kielsin? Ensimmäinen syy on se, etten enää halua äitini tekevän asioita minun puolestani. Tunnen itseni avuttomaksi kun äiti hoitaa asioita, johin en itse kykene pelkojeni takia. Toisaalta äiti on ollut ihanan auttavainen ja ymmärtäväinen kaikessa, toisaalta kynnykseni hoitaa asiat itse kasvaa joka kerta. Toinen syy on se, että jollain tavalla, vaikka kiroankin mielessäni varpaiden ja sormien jäätyessä tunnottomaksi, saan siitä jonkinlaista mielihyvää. Olen jo tässä kaksi tuntia harkinnut peiton hakemista, jotta voisin hieman lämpimämmin datailla, mutta enpäs ole hakenut. Fyysiset vahvat tuntemukset todistavat minulle, että Tämä Yksi on elävä ja olemassa tässä fyysisessä maailmassa. Tai jotain sellaista. Joskus minä viiltelin ja tein palovammoja jalkoihini. En ole tulikuumalla lusikalla tai veitsellä koskenut itseeni yli puoleen vuoteen.



Yhdessä vaiheessa työnsin aina peukalonkynnen etuhampaideni väliin, ne ovat niin tiukasti yhdessä että se aiheutti kipua. Se auttoi ajattelemaan fyysistä itseäni ja unohtamaan psykkiset pelot, tein sitä paniikkikohtausten aikana. Mikä muu kivun lisäksi auttaa? Palelu, nälkä ja kuuman teekupin koskeminen ainakin. Mutta myös positiiviset fyysiset tuntemukset. Maut, pehmolelujen halailu, poikaystävän silitys, veden ropina iholla, jännät sormin havaittavat muodot pienissä esineissä.





Tuntoaisti on minulle hirveän tärkeä. Minulla on hyvin herkkä iho. Etenkin selässä. Jos joku silittää selkääni, saan siitä uskomatonta, enimmäkseen epäseksuaalista mielihyvää. Selän silittäminen rauhoittaa minua, kun saan hysteerisen itkukohtauksen. Palan todella herkästi. En voi käyttää kuin hyvin pehmeitä kankaita vaatteissa, enkä karheita pesusieniä. Löydän esineistä pienet yksityiskohdat parhaiten sormin, en välttämättä niinkään silmin. Tykkään istua pimeässä pehmolelujeni ja muiden mukavalta tuntuvien esineiden - esimerkiksi koukeroisten korujen - kanssa. Saatan joskus vain ajatuksissani sormeilla jonkun My Little Ponyn siipiä ties kuinka kauan. Näin esimerkkeinä.



Nykyään puran pelkojani ja ahdistustani itkemällä. Nerokasta! En tiedä koska se alkoi ja miksi, mutta itken jatkuvasti. Lähes joka päivä, usein monia kertoja saman päivän aikana. Se on tapani käsitellä asioita päässäni. Se auttaa. Luulisin, että se auttaa. Olen melko varma siitä.

Ja sokeria. Ah, ihanaa sokeria. Karkottamaan pimeän ja pelot. Piristämään. Prinsessavaatteita. Värikkäitä asioita. Mielekästä tekemistä. Yritän niin kovasti pitää mielen korkealla ja pelot taka-alalla. Pimeän poissa.




On the bright side, on the bright side!

2 kommenttia:

Penni ajatuksistasi.