torstai 17. maaliskuuta 2011

Kirous



On taas yö, aamuyö jo, enkä jotenkin vain voi nukkua. Päätin vihdoin katsoa sen leffan, Drag Me To Hell, josta mainitsinkin aikaisemmin. Se kiinnosti minua kovasti, ei pelkästään siksi, että siinä on pääosassa Alison Lohman, vaan myös siksi, että olin lukenut jotain sen symboliikasta. Alusta asti huomasinkin, että elokuvassa oli runsaasti viittauksia nimenomaan syömiseen, tai paremminkin päähenkilön syömättömyyteen. Muut mässyttivät, hän ryysti kahvia. Seisoi herkkukaupan ikkunan edessä ja käveli päättäväisenä ohi. Se on ilmiselvää: elokuva kertoo syömishäiriöstä. Ja nimenomaan tämä seikka teki siitä pelottavan, ainakin minulle.

Ajattelen syömishäiriöitä usein, ne kiinnostavat minua tavallaan, se mitä päässä tapahtuu. Minulla on toisinaan hieman vaikea suhde ruokaan ja painooni, mutta en ole koskaan yrittänyt laihtua, enkä tahdokaan. Tiedän olevani luonnostani normaalipainon alarajoilla. Mutta mietin sitä usein. Jollain tasolla tunnen ymmärtäväni ihmisiä, jotka kamppailevat syömishäiriön kanssa (tähän joku tulee vinkumaan "etsä voi mua ymmärtää ku sullei oo!!1").

Pähkinänkuoressa: Christine saa päälleen kirouksen. Kolmen päivän ajan häntä riivaavat näyt sekä pelottavat ja inhottavat tapahtumat, kun paha henki kiusaa häntä. Suurin osa niistä liittyy jotenkin siihen, että hänen päälleen oksennetaan tai hänen suuhunsa tungetaan jotain. Onneksi en ole heikkovatsainen. Käy selväksi, että hän on ollut lihava lapsi. Hän häpeää itseään, yrittää miellyttää muita.


Ärsyttävistä säikäyttelykohdista (joita on liiiiikaaaaaa) ja lopun ilmiselvästä juonenkäänteestä huolimatta tämä oli vaikuttava elokuva. Mietin pientä perversiotani - välillä on mukava olla nälissään. Välillä ruoasta tulee paha olo. Välillä pelkään olevani sittenkin liian iso. Nykyään kai melkein kaikki pelkäävät sitä. En tiedä, mitä muuta sanoa.

Paras yrittää nukkua, toivottavasti mustalaisnoidat eivät valtaa uniani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.