torstai 24. maaliskuuta 2011

Mietiskelyä, pics unrelated



Minulla on vähän sellainen tunne, että osastohoito voisi tässä vaiheessa tehdä minulle ihan hyvää. Siellä on säännöllisyyttä ilman sellaista tietynlaista stressiä ja vaatimuksia. Tokihan siellä jotain vaaditaan, mutta siellä ollaan myös vapaita siitä, mikä minua tätä nykyä eniten stressaa. En ole varma, olisiko se sitten ihan oikeasti sen parempaa kuin viimeksikään. Viime kerralla, kaksi vuotta sitten, osastollaoloaikani oli melko kurja enkä pitänyt hoitajista tai lääkäristä. Huonekaverini oli mainio (terveisiä hänelle ja nallelleen) ja omahoitajani hyvä kuuntelija, mutta kaikenkaikkiaan lyhyestä osastoajastani jäi aika paha maku suuhun. Nyt kuitenkin aina välillä tulee mieleen, olisiko se hyvä hoitokeino tällä kertaa. Aloitan kyllä syksyllä sen psykoterapian, mutta tuntuu, etten jaksa olla tässä tilanteessa siihen asti ilman apua.



Varsinaisesti oloni ei ole huonontunut ihan viime aikoina, päin vastoin. Olen jaksanut taas lukea, edes yhden kirjan verran, sekä innostua BJD-nukeista. Olen taas alkanut myös piirtämään, erilaisia kuvia. Toisinaan suuria ja värikkäitä ja hassuja, toisinaan synkeitä tai groteskeja tai vääristyneitä. En piirrä mielestäni hyvin, mutta se on silti mukavaa. Tosiaan, vaikka elämä onkin itse asiassa valoisampaa kuin vielä pari kuukautta sitten - ihan kirjaimellisestikin koska kevät - niin silti tunnen olevani aivan loppuun palanut ja liiaksi venynyt. Kuten Bilbo sanoi, kuin voinokare liian isolla leipäpalalla, haha. Tunnen itseni ihan pikkuisen nörtiksi nyt.

Snow White

Olen ehkä yrittänyt täyttää tyhjiötä materialla, nyt kun aloin asiaa ajattelemaan. Ihmisillä on tapana yrittää täyttää mustaa aukkoa sisällään jollain muulla, kuten ruoalla tai alkoholilla. Minä olen hankkinut vaatteita. En ole mikään varakas, mutta lähes kaikki liikenevä vauraus on kyllä mennyt melko tehokkaasti putiikeissa ja netissä. Tahdon näyttää nätiltä, tahdon kuulla kehuja, tahdon niitä sellaisia hyväksyviä katseita poikaystävältäni. Onko se jollain tavalla ainoa asia, missä olen tuntenut onnistuneeni? Ulkomuotoni. Saan aika usein kehuja asuistani. Tarvitsen lisää lisää lisää sitä hyvää oloa, mukavia sanoja. Kauniiksikin ovat sanoneet.



Pistän päälleni naamiaisasuni ja näytän hyvältä ja ihmiset hyväksyvät ja kaikki on hyvin. Muttakun kaikki eivät hyväksy. Teinitytöt kyllä hihittelevät minulle. Tärkeintä on, että ne huomaavat. Nähkää minut. Ihmiset toljottavat pitkään, skannaavat päästä varpaisiin ja kääntyvät ohi mentyään katsomaan vielä uudestaan. Ainakin olen olemassa. Kuvittelin jo olevani kummitus. Ehkä huomenna vielä vähän suurempaa ja värikkäämpää, niin ne kaikki näkevät. Tätä suuremmassa kaupungissa ei katsota, ei ajatella, ei huomata ketään. Täällä tuijotetaan. Kaadun jalkakäytävällä, istun lammikossa hieman pökerryksissä, ohikulkijat tuijottavat. Ja menevät ohi. Ehkä pienessä kylässä joku auttaisi. Isossa kaupungissa kukaan ei edes huomaisi.



Totuus on, että olen suunnattoman yksinäinen. En kykene puhumaan asioistani ihmisille, joihin en luota. Siinä on yksi syy, miksi osastoaikani oli niin turhanpäiväisen tuntoinen. Ne siellä eivät tienneet, mikä minua vaivasi, enkä minä kertoakaan voinut. En oikeastaan. Jokainen eri tyyppi - lääkäri, psykologi, omahoitaja, sosiaalityöntekijä - kyseli samat asiat. Miksi sinä olet täällä, mitä me hoidamme, mikä sinun ongelmasi on? Vastasin aina, että en tiedä. Nykyään osaan jo selittää vähän paremmin, toivottavasti. Eilen, kun psykoterapeutti soitti ja kysyi tilanteestani, jotta voisimme sopia haastatteluajan, en edes jäätynyt. Selitin mielestäni melko hyvin pääpiirteisesti ongelmani. Enkä ollut lainkaan varautunut kertomaan hänelle mitään juuri siinä, puhelimessa, täysin tuntemattomalle ihmiselle! Silti sain asiani sanotuksi. Ehkä olen jo oppinut jotain tärkeää.


Noh, katsoin tänään sen Black Swanin. Ei kaiken sen hypetyksen arvoinen mielestäni, mutta pidin kyllä. Mielen särkyminen elokuvissa kiinnostaa minua suuresti, mutta jotenkin tässä sitä ei oltu toteutettu niin hyvin, kuin ennakkotietojen perusteella oletin. Sitähän on joka puolella hehkutettu, niin mahtava ja niin vaikuttava ja niin ahdistava ja kaikkea. Olihan siinä omat ahdistavat elementtinsä, jännittävät juonenkäänteensä ja kauniit kohtauksensa. Katson varmaan joskus uudestaan. Mutta nyt jäi ihan vähän laimea olo, sillä odotin enemmän.

Seuraavaksi lataan elokuvan The Craft. Näin sen monta vuotta sitten, kun tuli telkkarista, ja se vaikutti silloiseen minään aika syvästi. Haluan nähdä, oliko se oikeasti sen kummoisempi pätkä. Ainakin Fairuza Balk on ihana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.