sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Nuku, lapsi, nuku!

Huaah, tuli ikävä nuotiolla tehtyä ruokaa.

Tänään olen haaveillut lämpimämmistä säistä, korkokenkien takaisin käyttöön otosta, lyhyistä helmoista sekä paljaista olkapäistä ja sääristä. Näiden ajatusten inspiroimana kokeilin uudestaan päälleni ennen joulua kirpparilta löytämääni mekkoa. Se on pikkuruisen pieni ja kukallinen, enkä ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä ulkosalla, ilmeisestä syystä. Se syy on talvi, ellei joku vielä hiffannut. Ja siitä se vaateleikki plus kuvahassuttelu taas lähti.

Lempikengätkin pääsevät kohta taas ulkoilemaan.


HMMMM tjahas, mihinköhän tyylisuuntaukseen tämä asu sitten kuuluisi? Ideoita?

Jos huomenna ei ole liian kylmä ja tuuli, voisin uskaltaa jopa pukea tuon mekon. Vaikkakin kahdet sukkahousut ja villtakki pilaisivat vähän vaikutelmaa. Ja ehkä joutuisin pistämään tylsät lättäsaappaatkin. Äh. Lopu jo talvi. En uskalla pitää korkoja talvella, sitten joskus kun pistän se ei olekaan niin kamalaa. Mutta silti yleensä en uskalla, pelkään kaatuvani tai varpaiden jäätyvän tai joutuvani kahlaamaan lumessa.

Kuuntelen tänä yönä Indicaa. En ole koskaan ollut suuri fani, mutta tänään tämä sopii mielentilaani. Paitsi nyt olisi kyllä jo aika vaihtaa johonkin muuhun. Ehkä taas Beseechia.


Hoksasinpas, että Beseechin tyypit - etenkin tämä mieslaulaja - näyttävät ihan eriltä kuin olin kuvitellut.

Minun paniikkihäiriöni on muodostunut ongelmaksi uudestaan. Yläasteaikoina se rajoitti elämääni paljon, sitten sain sen asettumaan ihan omin voimin ja ilman lääkkeitä. Parhaimpina aikoina se on ollut lähes huomaamaton pikkuvika. Nyt paniikkikohtaukset ovat taas lähes jokapäiväisiä. Miksi? Stressaanko tulevaisuutta, rahaa, uutta elämäntilannetta? Todennäköisesti tuota kaikkea ja paljon muuta. Muutos on pelottavaa ja jännittävää. Muutos on hyväksi. Pelkään aina vain olevani liian huono, liian helposti korvattavissa, liian heikko, liian jotain. Olen mustasukkainen, itsekriittinen, pelokas itkupilli.

Voihan O_O

Tulipas taas upea fiilis kesken synkistelyn, kun pistin piiiiitkästä aikaa soimaan Theatre of Tragedya. Tämä on ollut yksi lempibändeistäni jo kauan, mutta jäänyt harmittavan vähälle kuuntelulle viime aikoina. Kuulostaapa tutulta ja turvalliselta ja ihanalta. Voisin melkein itkeä.




Kerran lukiossa oli musiikintunnilla levyraati. Soitin tämän kappaleen omalla vuorollani. Sanomattakin lienee selvää, että kukaan ei arvostanut, ja sain huonoimmat pisteet. Tässä taitaa mennä koko yö, kun innostun kuuntelemaan näitä ah niin tuttuja kauniita kappaleita. Nyt ei enää irtoa tekstiä, vaikka minun piti jatkaa vielä tuota angstailua.

Mitä sitä turhia, kun maailmassa on näin hienoa musiikkia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.