torstai 21. huhtikuuta 2011

Tänään tätä


Koko blogi tuntuu ihan tyhmältä enkä tiedä mitä kirjoittaa enkä tahdo tehdä mitään "oikeaa" postausta enkä tahdo ajatella tykkääkö kukaan blogistani. Minulla on ollut ahdistava tunne, etten tahdo kirjoittaa blogia, "koska ei sitä kuitenkaan kukaan lue eikä sinne kuitenkaan voi kirjoittaa ihan mitä vaan", mutta olen unohtanut, että kirjoitan tätä pääasiassa itseäni varten. Tämä on taas vain yksi reitti minun ajatuksilleni avautua. Eli yritän nyt keskittyä vain siihen mitä minä tahdon kirjoittaa ja ajatella.


Tänään olin ensimmäistä päivää kuntouttavassa työtoiminnasa Romotkella, tosin en ollut vielä pajalla. Juttelin ohjaajien (tai mitä ovatkaan) kanssa ja söin. Tästä lähin käyn siellä ti, ke, to ja minulla on siis jotain tekemistä melkein koko viikolle! Melkein kuin oikeilla ihmisillä. Tänään sain myös uusia lääkkeitä. Apteekissa oli soma setä joka kertoili hurjasta nuoruudestaan. Minulla on joku sellainen ominaisuus, että vanhemmat ihmiset tulevat mielellään juttelemaan minulle. Kaupungilta kotiin päästessäni iski taas hirmuinen ahdistus, venkslasin yhden mekon kanssa vaikka kuinka kauan kunnes vetäydyin peiton alle hieman nyyhkyttämään ja ahdistumaan lisää. Säälittävää? Ehkä. Sitten lähdin käymään äidin tykönä hakemassa matkalaukkua lainaan, koska huomenna lähdetään sinne sukuloimaan torniojokivarteen eikä minulla ole kuin jättisuuri lentolaukku. Istuin siellä ahdistuneena jonkin aikaa, kunnes jotenkin epähuomiossa nukahdin äidin sänkyyn, ja heräsin vasta illalla yhdeksältä. Pitkähköt päikkärit, menee taas yöunet häneksi. Unien jälkeen on ollut parempi olo. Olen aina ollut sitä mieltä, että uni auttaa mihin tahansa.


Muistuttaa kovasti minun Terhen-lapsostani.




Vaikka olisi kuinka kurja olla, kunnon yöunien tai pitkien päikkäreiden jälkeen aivot ovat saaneet aikaa käsitellä sitä, ja olo on parempi. Näin minä sen koen. Näin inhottavaa kakkaista unta josta ei sen enempää, joten kai se paha olo sitten tuli siihen uneen ja sain sitä näin purettua vähän pois.


Tänään kuuntelen Sireniaa, en ole koskaan pahemmin tutustunut bändiin, mutta pakko kai sivistää taas itseään hieman. Aamulla naapuri oli perseestä ja popitti hirveän lujalla jotain uskomatonta sontaa, joten pistin soimaan vanhaa Within Temptationia ettei päivä lähtisi käyntiin niin kurjissa merkeissä. Sitäkään en ollut kuunnellut aikoihin, ja tulihan siitä parempi mieli. Enter-levy on jotain uskomatonta ihanuutta, ja niin erilaista kuin uusi tuotanto. Sääli, liian usein taiteen tekeminen muuttuu rahanahneudeksi. Eikä tämä Sirenia ole muuten lainkaan paha, itse asiassa varsin nautittavaa nyt kun jonkin verran olen kuunnellut.



Mietin eilen, miten Tylypahkassa toimii lasten ja nuorten mielenterveyden ylläpito ja hoito. Miten hoidetaan oppilaat, jotka uupuvat sen valtavan työmäärän alla? Tylypahkassa on tunnetusti paljon opiskeltavaa, läksyjä, tutkielmia ja sen sellaista. Miten käy oppilaiden, jotka eivät jaksa pysyä tahdissa? Onko siellä olemassa mukautettua opiskeluaikataulua, mukautettua tuntiohjelmaa, saako siellä sairaslomia? Onko niillä töissä koulukuraattoria, koulupsykologia, kiinnostaako ketään? Voiko henkisesti epävakaalle nuorelle antaa sauvaa, sehän on hengenvaarallinen ase? Masentunut velho-oppilas voi tehdä jotain itselleen, tai muille. Miten erikoistapaukset hoidetaan? Vaikkapa oppimisvaikeudet. Entä kiusaaminen, se tuntuu olevan koko koulussa kovin yleistä. Se oppilaitos on ilmeisesti ollut pystyssä kauan, kaipa niillä jokin toimiva systeemi sitten on. Uupuva opiskelija julistetaan surkiksi? En tiedä. Mielenkiintoinen ajatus.

Tunnen itseni romuluiseksi, löysäksi, rumaksi, vähä-älyiseksi, ja jopa likaiseksi melkein heti suihkun jälkeen. Epämuodostunut, vääristynyt, liian sitä ja liian tätä. Tajusin eilen, että minulla on vääristynyt kuva itsestäni. Yritän olla täydellinen kaikessa. Minulle ei kelpaa muu kuin täydellisyys. Vaikka kuka sanoisi että olen riittävän hyvä, riittävän fiksu, riittävän kaunis, riittävän hoikka, se ei riitä minulle. Ei ikinä. Siitä tulee hetkeksi hyvä olo, mutta sisimmässäni tiedän, etten tule ikinä riittämään itselleni. Tai no, liian kovasti sanottu tuo ikinä. Ehkä vielä joskus. Mutta ei tähän mennessä, eikä varmasti vielä pitkään aikaan, jos koskaan.



Minä pelkään paljon. Pelko on heikkoutta. Vihaan heikkoutta. Vihaan itseäni, koska olen heikko. Yritän olla parempi, kylmä ja kova, sellainen kuin kaikkein cooleimmat hahmot kirjoissa tai leffoissa. Yritän olla täydellinen. Rankaisen heikkoa huonoa minua. Olen aina liian huono. Yritä kovemmin, ole parempi, valuta viimeinenkin elämänpisara ja ole hyvä.



Kunpa voisin vain... tiedättekö, tuntea oloni hyväksi täällä oman itseni sisällä. Olen melkein kuin irtonainen henki tyhjässä ruumiissa, epäsopivat palaset. En löydä kotia tämän lihakasan sisältä, en osaa asettua, en pysty muokkaamaan sitä mieleisekseni, se ei vain sovi.

Mitä tälle voi tehdä?


Voi luoja, toivon, että ne uudet lääkkeet olisivat jotain taikapillereitä jotka tekevät kaiken hyväksi. Kunpa ne olisivat. Tunnenpa itseni nyt säälittäväksi inisijäksi.


Toivottavasti.

Art by Anna Ignatieva.

3 kommenttia:

  1. noi sun tunteet on mullekkin tuttuja, aina pitäis ol parempi jossain ... :// mut toi tylypahkajuttu sai mut hymyilee, ja rupesin ittekkin pohtii tota :D mut voimii sulle, toivottavasti noi lääkkeet auttaa sua :/ voimii :<

    VastaaPoista
  2. Niin miten tylypahkassa määritellään todellisuuden taju? Jätän merkin, että kävin, ja toivon kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
  3. Kiitän kommenteista ja kauniista sanoista. Mietin jo, pitäisikö pistää ihan Rowlingille postia tylypahkan jutuista, mutta enpä taida kuitenkaan :D

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.