maanantai 11. huhtikuuta 2011

Terapian tarpeessa

Minulla on sellainen tapa, että kun olen menossa johonkin uuteen paikkaan ja minua jännittää, tykkään laittautua sitä varten kunnolla. Kun käytän aikaa vaatteiden valitsemiseen ja meikkaamiseen sun muuta, minulla ei ole aikaa ajatella sitä kuinka jännittää, luulisin. Se vain tulee itsestään, luullakseni joka kerta kun uusi tilanne odottaa, tulee aamulla mielihalu tälläytyä. Tänään siis, ollessani lähdössä psykoterapeutin haastatteluun, päätin pitkästä aikaa vetää lolia päälle. Tukan halusin jättää auki, jotenkin suojaksi pelottavalta maailmalta.

HUOM mustavalkoraidallinen sateenvarjo <3

Miten minusta tuntuu että hame on aina kuvissa vähemmän muhkea kuin IRL?
Käytin taas vain mustaa ja valkoista, ilmeisesti tämä on olevinaan classicia, who knows. Selvisin kuin selvisinkin siis ulos, hoidin homman, jäin henkiin. Yskin melkoisesti, enkä ole taaskaan nukkunut kunnolla, mutta olo on melko hyvä. Keuhkoja vähän aristaa kummallisesti. Vielä jonkinlaista kuvaa meikistä, en tiedä miksi.

Käytin hopeaa ja harmaata.
Se itse psykoterapeutti oli ihan mukava nainen, kyllä sille juttelemaan pystyi. Selitin kaikenlaista oleellista ja vähemmän oleellista, jotta antaisin tarpeeksi laajan kuvan itsestäni ja mielestäni. Siellä huoneessa oli pelottava nukkevauva, jolla oli lasittunut katse ja ikuiseen naurunhörähdykseen jäätynyt ilme. Kerroinkin, että nukke oli hieman selkäpiitä karmiva. Sivusilmällä tarkastelin kirjahyllyssä lepäävää mielenkiintoista kokoelmaa aiheeseen sopivista kirjoista, oli anoreksiasta ja seksuaaliterveydestä, monenlaista jännää. Psyko kertoi hieman metodeistaan, vaikutti lupaavalta. Tiedättekö sellaiset terapeutit/psykologit/muut sellaiset, jotka kuuntelevat hipihiljaa, sanovat "oi", "aijaa", "mmmm", "no voi että" ja sen sellaista turhaa soopaa. Siinä tulee sellainen olo, että koko homma on yhtä tyhjän kanssa ja tämän tunnin olisi voinut käyttää vaikka nukkumiseen. Tämä psyko kertoi, että on tylsää vain istua ja kuunnella, joten hän käyttää paljon kortteja, kirjoja ja fläppitaulua ajatusten selkiyttämiseen. Kerroin myös siitä, että olen miettinyt osastohoidon mahdollisuutta tälle keväälle, ja hän oli sitä mieltä, että se voisikin olla hyvä ennen syksyllä alkavaa intensiivistä psykoterapiaa. Lupasin soitella syyskuussa, jolloin hänellä on mahdollisuus ottaa uusi asiakas, ja lähdin hyvällä mielellä käymään vähän kaupungilla (enkä muuten ostanut kuin kaakaota).


Törmäsin lukioaikaiseen koulukaveriin, jonka kanssa ei ole tullut juurikaan pidettyä yhteyttä. Mietin, onko se hyvä vai huono asia. Tahtoisin enemmän kavereita, mutta miten pidän niitä, jos en osaa pitää yhteyttä? Oli ihan mukava jutustella ja käydä kauppoja vilkaisemassa, mutta tahdoin kuitenkin melko pian jo lähteä kotiin. Väsy ja nälkä ja odottamaton tilanne. Jäi hölmö olo: pitäisikö tavata useammin? Tahdonko? Osaanko olla ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla ei ole juuri mitään yhteistä?



Tänään katson The Golden Compassin. Ajattelin myös vihdoin ja viimein imuttaa leffan Vuosi Nuoruudestani, minulla on sivistyksessä aukkoja paljonkin, kyllä aivan, on paljon tärkeitä elokuvia näkemättä. Vastahan minä viime kesänä katsoin ensimmäistä kertaa Star Warsit, ja itse asiassa pidin kyllä, pidin paljonkin, niistä vanhoista. Sci-fi on aina ollut lähellä sydäntäni <3


Nyt syömään! Pakkasesta löytyy valmista pyttäriä, en ole laisinkaan kokkaustuulella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.