tiistai 10. toukokuuta 2011

-

Sunnuntaina aamupäivällä vedin vaaleanpunaisen sweetin mekon päälleni, asettelin alle alushameen, napitin alle ryppyisen blousen, meikkasin. Eyeliner meni huonosti. Tuli itku. Itkin ja itkin, revin kaiken pois päältäni, itkin, pesin meikit pois, heitin vaatteet lattialle ja itkin. Olin pelkkä hirvitys, peilistä en katsonut minä, en minä ainakaan näytä tuolta, ei se ole ihminen lainkaan. Suljin valot enkä katsonut enää peiliin. Avasin itkien vaatekaapin uudestaan. Minun on pakko lähteä, on äitienpäivä, menemme syömään, minun täytyy koota itseni. Kokosin itseni. Kokosin uudet palaset, liimasin tarkasti ettei saumat näy, jotain mikä tuo itseluottamusta. Mustaa, turvaa. Jotain, mikä ei purista mahaa. Jotain kuoreksi maailmaa vastaan. Rakensin kuplani uudestaan, mustemmaksi ja tummemmaksi, keräsin myrskypilvet uudestaan, peittämään minut kuplassani. Minun harmaa usvani. Minun hopeinen valoni. Minun kuplani. Vedin jalkaani kengät jotka tekevät minusta vahvan. Piirsin meikin joka kovettaa kuoreni sotaa vastaan. Ja lähdin.

En enää ikinä voi pistää päälleni tuota mekkoa. Se makaa yhä lattialla, en tahdo koskea siihen. Minun on pakko päästä siitä eroon. Myyn sen pois. Revin sen kappaleiksi. Poltan sen. Se tekee minusta heikon.

Minä en voi olla heikko. Vihaan heikkoutta. En suostu olemaan heikko. Heikko on yhtä kuin huono. Minulla ei ole lupaa olla huono. Minulla ei ole lupaa tehdä mitään.

Älä nuku.
Älä syö.
Älä itke.
Älä koske.
Älä puhu.
Äläkä koske siihen!
Älä sääli itseäsi.
Älä katso silmiin.
Älä koske siihen.
Älä jää peiton alle turvaan.
Älä koske, eieiei, ei se auta!
Vai auttaako?
Ihan pieni, yksi vain.
Sen verran että tiedän tunnenko mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.