maanantai 14. marraskuuta 2011

Unihalvaus

Minä koin ennen usein unihalvauksia. Muistelisin, että 18 vuotta täytettyäni ne loppuivat yhtäkkiä, mutta nykyään niitä tulee taas silloin tällöin. Unihalvaus on tila, jossa juututaan unen ja valveen välille, jolloin kroppa nukkuu yhä ja lihakset ovat täysin rennot, mutta mieli yrittää herätä. Siinä tilanteessa mieli on hyvin sekava ja seilailee unen ja todellisuuden välillä, jolloin todellisuuteen voi sekoittua outoja tai hurjia hallusinaatioita. Unihalvauksen aikana näen usein kummallisia unia, heräten välillä puoliksi tajuamaan makaavani sängyssä, toisinaan tiedostaen unessa nukkuvani, ja sen sellaista.

Unihalvaus ei ole mukava tila. Pakokauhu joka silloin iskee on usein jotain käsittämätöntä. Sitä yrittää herätä, yrittää liikkua, yrittää päästä taas itsensä herraksi. Yrittää kiljua ja kiljua ja kiljua. Näkee uudestaan ja uudestaan unta että nousee sängystä, vain herätäkseen siihen, että yhä makaa halvaantuneena. Sitä näkee inhottavia unia joissa on läsnä vain kauhu ja avuttomuus.

Tai toisinaan... sitä näkee unia, jotka ovat tärkeitä.

Tänään nukuin melko pitkät päikkärit, koska minulla oli paljon univelkoja (on vieläkin) ja siitä seurasi se, että nukuin hyvin syvästi. Unihalvaukseni ovat lähes poikkeuksetta esiintyneet pitkien päiväunien aikana. Jossain kohtaa uneni muuttui, yhtäkkiä minä tiedostin mieleni ja kroppani ja ympärillä olevan huoneen, mutta samalla astuin uuteen uneen. Tajusin, etten pysty liikkumaan, mutta keskityin ennemmin siihen uneen, sillä tiesin sen olevan tärkeä. Minä tunnistin missä olin. "Täällä minä olen ollut ennenkin. Minä tiedän mitä kellarissa on."

Olen ehkä nähnyt siitä valtavasta rakennuksesta unta ennenkin. Tai sitten minulla on joku muu muistijälki siitä. Tai sitten se symboloi minun mieltäni. Sillä tiesin, mihin minun on mentävä. Tiesin, ettei se tule olemaan mukavaa. Minulla oli mukana kaksi ihmistä, jotka luullakseni olivat vanhempani. Tiesin, että he odottavat minua, mutta eivät voi tulla mukaani alas. Tiesin myös sen, että ennen pitkää minun on käytävä läpi koko kartanon kaikki huoneet, kaikki kauhut ja unohdetut ullakot. Mutta tällä kertaa pelkäsin liikaa, ja päätin mennä huoneeseen, jonka sisällön suurin piirtein tiesin. Muistin kyllä, että siellä on nimetön kauhu, mutta koska olin kohdannut sen ennenkin, uskalsin avata oven ja astua sisään. Heti kun suljin oven takanani, lattialle alkoi kerääntyä vihreää usvaa, minkä tiesin tapahtuvan, ja ajattelin että tässä sitä nyt mennään, kohta se imaisee minut mukaansa. Mutta vaikka vetovoima olikin hurja, tällä kertaa pystyinkin vastustamaan sitä. Tunsin, että minun on käveltävä kauemmas huoneeseen, sellaiseen syvennykseen. Askeleeni olivat raskaita, sillä usva imi jalkojani kohti lattiaa. Tiesin, että jos pysähdyn, se tunkee taas mieleeni ja näyttää minulle kauhut joita en enää tahtonut nähdä. Muistin viime kerran. Muistin uima-altaan ja kasvit ja pelon. Mutta kävelin sen yli. Tulin toiseen päähän. Seinällä oli suuri peili. Romahdin lattialle kontalleni peilin eteen, aivan melkein nenä kiinni lasissa, ja tuijotin kasvojani.

Miten kuvailisin, mitä tapahtui? Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa kun vain muistelenkin sitä näkyä.

Kasvoni tummuivat, vääristyivät. Kaikki ympärillä pimeni. Minä näin sisälleni, sinne kasvojen taakse. Jonnekin niin syvälle. Se pelko ja kipu. Niin epämuodostunutta ja pimeää. Ja hetkessä se oli ohi.

Nousin seisomaan ja olin jo lähdössä, kun muistin toisella seinustalla olevan oven, ja ajattelin, että minun kannattaisi käydä etsimässä sieltä sitä mitä viimeksi etsin mutten löytänyt. Kävelin pikkuriikkiseen varaston näköiseen tilaan. En säikähtänyt, kun kattoon asti kohoavat hyllyt tärähtivät voimakkaasti kolme kertaa todella kovan ja korkean äänen säestämänä. Tiesin, että se tekee sen aina. Aloin etsiä, vaikken oikeastaan tiennyt mitä. Kaivoin laatikkoa jossa oli nauloja ja ruuveja. Aika loppui, tajusin vain että nyt on lähdettävä. Enkä vieläkään löytänyt etsimääni. Kävelin takaisin käytävään jossa nämä ihmiset, jotka eivät aivan olleet vanhempani, odottivat. Ja heräsin. Ainakin melkein.

Unihalvaus jatkui, leijuin takaisin uniin, näin lisää kauhuja, mutta en muista niitä tarkasti. Luulen, että ne ovat olleet lähempänä tavallisia unia. Muistan kyllä kartanon, ja sen isännän, joka kulki naamari kasvoillaan. Pikkuinen, kumara mies. Yhtäkkiä hän veti naamarin pois, kasvoi hurjan pitkäksi ja laihaksi, ja huusi minulle jotain. "Laihat miehet ovat pahoja, näetkö?!" tai jotain muuta yhtä hölmöä. Pakenin, ja yläkerrassa oli Homer Simpson, johon saatoin luottaa, koska noh, Homer on tunnetusti pullukka. Tässä vaiheessa kaikki muistutti jo enemmän tavallista sekavaa unimaailmaa. Mutta alkupuolen kauhuja en muista.

Halusin vain kirjoittaa vielä tästä, vaikka kuvailinkin jo kaiken tarkasti muistikirjaani. Kokemus vain oli niin järkyttävä, ja samaan aikaan hieno. Paljon minulle itselleni tärkeää symboliikkaa.

Yritän etsiä tunnelmaan ja näkyihini edes jotenkin sopivia kuvia.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.