maanantai 30. toukokuuta 2011

Where I am, where you are? ♪

Pitäisi kirjoittaa jotain. Jatkaa tapaani kirjoittaa blogiin ja tuntea oloni hyväksi siitä että sain taas jotain ulos sinne niin, muiden nähtäväksi, asetin itseni tuntemattomien silmien alle eikä se pelota.

Kyllä se pelottaa.

En ole lukenut moneen päivään muidenkaan uusia merkintöjä. Olen pahasti jäljessä. Minulla on aivan jäätävä määrä luettavana. Sillä en tahdo jättää mitään väliin. Luen näiden ihmisten blogeja syystä, ja tunnen itseni petturiksi jos laiskuuksissani jätän jotain heidän ajatuksistaan huomiotta. Aivan kuin he saisivat tietää. Entä jos jotain tärkeää jää lukematta? Jokin erityisen inspiroiva, koskettava, kaunis, mielenkiintoinen postaus?



Mutta mitä minä kirjoittaisin? En mitään mielenkiintoista. En osaa kirjoittaa yhtä hienosti kuin eräs lempibloggaajani. En keksi yhtä informatiivisia asiapostauksia kuin toinen. En saa itsestäni yhtä kauniita kuvia kuin kolmas. Enkä osaa tai pysty kuvaamaan ympäristöäni yhtä mielikuvituksellisesti kuin neljäs. Huono kamerakin. Huono naama. Huono mieli. Huono minä.



Ja vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja nähdä kauneutta, hetken päästä yllätän itseni taas synkistelemästä. Siinä tämä päivä pähkinänkuoressa. Nukuin, nukuin ja nukuin, yritin nukkua pahaa oloa pois. Venyttelin päässä olevaa mustaa painetta pois, heiluttelin käsiä, pyöritin hartioita. Pitäisi pitäisi pitäisi. Siivota, ommella, syödä... Saanko istua tässä kunnes rojahdan sänkyyn ja nukun koko huomisen ja unohdan pyykätä enkä lähdekään tiistainakaan työpajalle vaan mätänen peiton alla. Yksin, koska ihminen on yksin. Ihminen on yksin, vaikka kuinka tahtoisi kuvitella muuta. Jokainen on oman mielensä vanki, eikä sinne toinen koskaan pääse. Pelottaa puhua kellekään mitään. En tahtoisi avata ovea kun tunnistan äitini hennon koputuksen. Ja kun avaan? Haisee likaa pitäisi siivota kuule, tiskit, jääkaappi, miten täällä voi elää? Ei tarvitse tulla kylään kiitos. Ei ole pakko tulla nuuhkimaan naama nyrpeänä. Ei ole pakko korostaa omaa paremmuuttaan ja minun huonouttani, omahyväinen ilme ja kysymykset. Loputtomat kysymykset. Ole keskenäsi niin saatanan fiksu ja kokenut, vanhempi ja viisaampi, ei tarvitse tulla opettamaan minulle enää miten elää. Elän jos elän. Elän miten elän jos elän. Elän tässä tai muualla poissa ja elän juuri sitä mitä elän.



Inhottavaa, kaikki muu paitsi värit ja musiikki. Kauniit asiat. Täytä minut kliseillä, oi kiltti internet, tunge pastellivärit ja kauniit ihmiset ja värikkäät hiukset ja röyhelömekot ja pitsit ja leivokset kurkustani alas, äkkiä! Tai muuten minä hukun mustaan mutaan. Soita soita soita, huuda huuda huuda, oi kiltit Protector ja Silenius, täyttäkää minut taas sillä tunteella minkä annoitte silloin sata vuotta sitten kun osasin nauttia, tanssia pimeässä ja hymyillä ilkeästi ja vihata kaikkea. Kun viha on poissa, mitä jäi jäljelle? Sekavat sirpaleet tunteista, joita en osaa käsitellä. HUUTAKAA MINULLE. Paukuttakaa, vinguttakaa, lujempaa. Rytmi ja melodia, lujempaa, tahdon tuntea sen selkärangassani niin kuin silloin. Tahdon että musiikki ryömii korvista päähäni ja täyttää kaiken.

Mutta ei sillä väliä. Tahdon vain kirjoittaa sen pois.


Voi luoja, minä tunnen sen. Musiikki värisee ihollani. Musiikki on harmaata savua joka täyttää keuhkoni ja ruumiini. Tyhjän kuoren. Näkymättömiä aaltoja. Lujempaa. Kunpa voisin huutaa mukana. Huutaa kivun pois.



Kiitän, ystäväni. Ainoat, jotka eivät koskaan sano vääriä sanoja, tee vääriä tekoja, saa oloani kurjemmaksi. Ainoat, joille ei tarvitse selittää mitään, mutta jotka kertovat minulle enemmän kuin tarpeeksi. Soittakaa minulle.

Piti kirjoittaa päivistäni, pistää kuvia. Ehkä toiste.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.