tiistai 21. kesäkuuta 2011

Rants

Joskus vihaan elämääni ilman sen kummempaa syytä. Tai oikeastaan vihaan itseäni. Elämä olisi OK jos minä en olisi minä? Äh, typerää. Se on ilmiselvää, mutta toisinaan kaikki mahdollinen tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että minusta tulisi koskaan mitään. Että joskus vielä olisi asiat paremmin. Että joskus vielä pystyisin elättämään itseni niin kuin vastuullisen aikuisen kuuluu. Että voisin elää minun tavallani. Meidän tavallamme. Olla isoja.

En edes tiedä enää mitä selitän.

Pitäisikö minun lakata olemasta jotain jotta voisin olla sellainen? Tiedättekö, elämässä pärjäävä. Jotenkuten pärjäävä, päivä kerrallaan, mutta oman itsensä herra.

Maalaan työpajalla kuvaa Blind Magista.

Tätä kuvaa itse asiassa.
Minulla on mainio ohjaaja, ja olen kerrankin erittäin tyytyväinen työhöni, uskon että maalauksesta tulee varsin komea. Käytän pelkästään sinisiä sävyjä, tai aavistus violettia parissa kohtaa.

Sen kunniaksi siniset kynnet. Siniseen tunnelmaan päästäkseni.

Tiedän vallan mainiosti, että nukkumaan olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten. Tarvitsen todellakin melko paljon unta. Aamu ei tule olemaan mukava. Mutta luotan siihen, että olen tarpeeksi innoissani tuosta maalauksesta, jotta pääsen lähtemään ihan ilman suurempia taisteluita.

Nyt minulla on kaksi Lalaloopsya.
Sinja ja Riila.
I freakin' loooove dolls. All sorts of them. Kaivelin eilen kotona käydessäni vanhaa barbilaatikkoani, kokosin kaikki jäljellä olevat vanhat rumilukset (ja ne pari uudempaa hienompaa) riviin, puin ne juhlamekkoihin ja ihastelin niitä ihan muuten vain. Koska nuket ovat nerokkaita. Jokin niissä viehättää hirmuisesti. Toivoisin, että minulla olisi tilaa ja varaa kerätä suuri kokoelma erilaisia nukkeja. Tuntuu, että pölisen nukeista kovinkin usein..?

Äsken nappaamani kuva.
Eilen kotona myös satuin hoksaamaan vanhat (90-luvun alku) Eläinmaailma-lehdet joita olin pelastanut ties mistä kätköistä yöpöydälleni jo aaaaikoja sitten. Päätin vihdoin selailla ne läpi. Luin häkkilintujen hoidosta, koirien roduista, hännättömistä kissoista, eläinmyyteistä, kouluratsastuksesta ja vaikka mistä. Kouluratsastusjutut olivat itse asiassa hyvinkin mielenkiintoisia, en tiennyt aiheesta juuri mitään. Ja todellakin suuria tunteita lehdissä herättivät mainokset. Ihmeellistä, mitä muistoja herättää kuva Lauantai-pussista vuodelta -91. "Ai niin, tuolta se näytti! Tuollaisia karkkeja siinä oli!" Se oli hassua.

Kääks, yhdessä lehdessä oli tismalleen tämä sama kuva jonka löysin äsken netistä.
Nukkumaan menemisessä on joku taika. Se ajatus joskus vain ahdistaa suunnattomasti. Pitäisi pitäisi, pitäisi nukkua tarpeeksi ja pitäisi olla pirteä ja pitäisi olla vastuullinen ja pitäisi päästä aamulla ylös. Yleensä pääsenkin. Mutta entä ne aamut, kun pelkkä ajatus peiton alta ulkomaailmaan lähtemisestä alkaa itkettää? Entä ne aamut, kun kaikki mörskän seinien ulkopuolella oleva on ylivoimaisen pelottavaa ja ahdistavaa? Ne aamut, kun pukee ja meikkaa ja on valmis lähtöön, mutta koko ajan itkettää, kun tietää joutuvansa kohta ulos, ihmisten keskelle, tekemään asioita. Sellaisetkin aamut, jolloin viime hetkellä istahtaa eteisen lattialle itkemään, sittenkin liian peloissaan lähtemään.

Vaikka yleensä, suurin osa niistäkin aamuista päättyy siihen, että kello tulee kaksitoista ja huomaan olevani siellä missä pitääkin, tekemässä sitä mitä kuuluu, ihan hyvillä mielin, ei itketä enää, ja silmätkään eivät ole enää kovin punaiset. Se on jo osa voittoa. Siitä tiedän edistyväni. Ja ehkä joskus, vielä jonain päivänä, pystyn olemaan oikea ihminen, oman elämäni herra. 

Melkein näen sen tulevaisuuden. Mutta silti pelkään niin kovasti, että haihattelen vain sellaisen perään, mikä ei ole koskaan mahdollista. Voiko kaikki sittenkin vain mennä pahemmaksi?



Mekasomaa *3*
Voi jeesus minä pelkään ajan kulumista. Pelkään sitä, että elämäni valuu johonkin hukkaan, odottelen parempia aikoja, yritän eheyttää itseäni, ja sitten olenkin eläkeiässä. Kun voisin pysäyttää kaiken muun siksi aikaa. Odottakaa, odota maailma minua hetki, minä tulen kyllä mukaan, olen vain hidas. Jos saisin ylimääräistä aikaa kerätä palasia kokoon. Jos saisin ylimääräistä aikaa, jotta voisin sitten sen jälkeen olla vielä nuori ja vetreä, ehtiä tehdä kaikkea mitä tahdon. Ehtiä elää ja sitten ehkä... mahdollisesti... luoda elämää. Pelkään, että sitten kun olen tarpeeksi ehjä ja kypsä, kehoni ei enää tottele.

Minun täytyy aloittaa kirjoittaminen uudestaan. Kirjoittaa loppuun tai kokonaan uusiksi kesken jääneet tarinat. Luoda monista päässäni vellovista ideoista oma maailmansa, oma sarjansa tarinoita. Minun täytyy, se on ainoa keino.

Miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa? Ennen ei ollut mitenkään kummallista nähdä ruumis. Kuolleita perheenjäseniä säilytettiin saunassa talven yli, jotta routa sulaa ja päästään kaivamaan hauta. Kuolleista on ollut tapana ottaa viimeisiä kuviakin. Se on kaunis tapa. Se on kunnioittavaa. Kuolleiden ei pitäisi olla pelottavia, äkkiä pois vietäviä roskia. Kuoleman pitäisi olla luonnollista. Sillä voi hyvän tähden, se kohtaa meitä kaikkia, joka ikistä. Sinua siinä. Eikö elämäkin olisi helpompaa, jos kuolema olisi jokapäiväinen asia. Ei shokeeraava, niin kuin siitä nykyaikana on tullut. Siitä ei saa puhua, aihe ahdistaa. Sitä ei saa ajatella, ehkä se jättää minut välistä jos kuvittelen eläväni ikuisesti.


Mietin, mitä tapahtuu esineilleni ja tarinoilleni kuolemani jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.