keskiviikko 17. elokuuta 2011

Hail to the Guardians of the Watchtowers of the North

Miten kaikki on mennyt niin kummalliseksi? Tai vaikeaksi? No, jotenkin minun on ollut pakko tehdä juttuja ja mennä paikkoihin ja selittää ihmisille vaikken olisi niin kerta kaikkiaan millään jaksanut. Ja se on outoa. Tänään aamulla olisin mieluummin hypännyt katolta kuin lähtenyt työpajalle. Mutta oli pakko käydä terkkarilla, oli pakko lähteä polkemaan sinne sanomaan että ei ei ei en jaksa. Ja jotenkin minut puhuttiin pussiin. Huomasin istuvani työpajalla itku kurkussa enkä saanut mitään aikaiseksi, ja minun piti olla siellä koko päivä ja mennä sen jälkeen vielä psykolle, mietin työpajalla kuumeisesti miten kummassa jaksan pyöräillä vielä sinne, ja sitten vielä kotiinkin, kun tuntuu etten jaksa edes seisoa tai istua tai hengittää. Ja sitten minä pyöräilin sinne. Puhuin sille. Siitä etten jaksa, en enää sekuntiakaan tajuatkoperkele ja onneksi psykoni on kiva ja kuuntelee. Ja pyöräilin kotiin. Ja kävin vielä kaupassakin. Enkä tiedä miten, olen varmasti liikenteessä vaarallinenkin nyt kun olen aivan muissa maailmoissa, autopilotti päällä, enkä tajua ympäristöstä mitään.

Päivän zombie-look...
On paljon asioita jotka stressaavat ja uuvuttavat juuri nyt minua vähän turhan paljon. Ihan konkreettisia asioita, ja sitten vähän monimutkaisempia asioita. Mutta sain huomisen sairaslomaa (perjantaithan minulla on vapaata muutenkin) ja maanantaina katsotaan uudestaan sitä jaksamista. Sain käskyn levätä nyt neljä päivää ihan rauhassa. Syödä melatoniinia illalla. Ja suklaata. Ja tehdä mielekkäitä asioita.

Näin tänään kaupassa tyypin, jota en olisi halunnut nähdä. Tyyppi, johon olin niin hemmetin ihastunut joskus muutama vuosi sitten. En ole vieläkään päässyt yli siitä häpeästä jonka sain aikaiseksi tehtyäni itsestäni pellen. Ihminen tällä itsetunnolla ei kai pääse helposti yli häpeän tunteesta. En ole mikään kova mokailija, koska pelkään tehdä itsestäni naurunalaisen. Muistan vieläkin kovin pieniä kämmejä kovin kaukaa menneisyydestä. Muistan kuinka häpesin. Ihan pieni tyttö. Ja tuo tyyppi joka ilmestyi muutaman vuoden takaa yhä tismalleen samannäköisenä, toi minulle häpeän takaisin. Toivoisin voivani poistaa tyypin muistin "unhoituta!" ja unohtaa itsekin typeryyteni. Ehkä vielä joskus nauran sille. Ja jos minulla olisi parempi itsetunto, nauraisin varmaan nytkin jo. Eikä se ollut kuin yksi säälittävä juttu, naurettavaa oikeastaan, mutta häpeä ei anna periksi.

Häpeä kontrolloi elämääni muutenkin aina välillä liikaa. Yritän päästä siitä, yritän kokeilla uusia juttuja, yritän olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Ehkä vielä joskus.


Asensin Chromeen My Little Pony -teeman piristääkseni itseäni. Ostin banaaneja, viilistä ja lempparimehuani (Natur neljä hedelmää) piristääkseni itseäni. Käyn varmaan huomenna kaupungilla piristääkseni itseäni. Ja voisin katsoa jonkin piristävän leffankin. Ja syön Voxraa tästä lähin joka päivä, en joka toinen, niin psyko suositteli tänään.

Muutto. Se tulee. Kaikkea pitäisi pitäisi pitää tehdä. Se stressaa. Jännittää ja pelottaa ja hihityttää ja haaveiluttaa ja mietityttää ja kaikkea sellaista. Se ehkä eniten juuri nyt.

Extrakuva, en minä tiedä, ikivanha CoF-paita ja pitkät sukat jee.
Blogitekstini ovat niin masentavia. Anteeksi. Piristyn kyllä ennen pitkää!

PS: Bonjour valkosipulituorejuustosta tulee mieleen mummoni <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.