tiistai 2. elokuuta 2011

My self

Olen miettinyt kovasti miten saisin itseni tyytyväiseksi. Mitä minun pitäisi oikeasti tehdä, jotta kelpaisin itselleni.

Kaikki lähtee minun väärästä, epärealistisesta kuvitelmastani, että minun kuuluisi olla täydellinen. Ja kun en ole, alan vihata itseäni. Juttelin asiasta psykoni kanssa eilen. Oletettavasti ajatustapa juontaa jostain kauempaa menneisyydestäni, riittämättömyyden tunteesta jossain ajassa. Muistuu mieleen heti paljonkin tilanteita, elämänvaiheita ja muiden ihmisten sanoja, jotka ovat pieneen mieleeni voineet vaikuttaa hyvinkin paljon minun sitä silloin tajuamatta. Miten siis saisin vakuutettua itselleni, että on okei olla ihan tavallisen tasoinen? Ei tarvitse olla kaikkia muita pidempi, laihempi, tyylikkäämpi, älykkäämpi, ovelampi, syvällisempi, taiteellisempi, kaikin puolin lahjakkaampi.

Luulen, että tämän hetkiset vaikeuteni kuntoutukseni kanssa johtuvat juuri tästä. En kestä hyväksyä sitä, että olen 20-vuotias ja periaatteessa hylkiö, lukio jäi kesken, mitään en ole saanut valmiiksi, ja käyn työpajalla kuntoutumassa yhteiskunnan näkökulmasta tyhjänpanttina, nostaen kuntoutusrahaa kelalta. Kuvittelen jo iloisesti olevani sossupummi loppuikäni, tuhoon tuomittu, mitään en ikinä saa aikaiseksi, yhteiskunnan riippakivi olen ikuisesti. Vähempikin alkaa ahdistaa. Tunnen olevani loukussa Romotkella, en kerta kaikkiaan voi tehdä mitään muuta. Yksinkertaisesti: jotain on pakko tehdä, en ole kykeneväinen vielä opiskeluun tai työhön, joten siinäpä ne vaihtoehdot olivat. Olen pettänyt itseni ja suuret odotukseni jo aika monta kertaa. Mielestäni odotukseni eivät koskaan ole olleet kohtuuttomat, mutta ilmiselvästi minulle liian raskaat. Ja sekös kyrsii. Näyttää siltä, että kaikki muut kykenevät niin helposti lukemaan itsensä yliopistossa ties miksi yli-ihmisiksi, miksi minä en pääse mistään mihinkään? On hemmetin vaikea hyväksyä se, että minä jäin jonnekin unelmien ja tosielämän väliin loukkuun, että minä olen jotenkin huonompi. Vai olenko? Miten takoisin päähäni sellaisen ajatusmallin, että en ole sen huonompi, ja suoritukset elämässä eivät määrittele kenenkään arvoa.

Niinpäniin.

Ajattelin kokeilla itseni hyväksymistä aloittamalla ensin konkreettisista asioista, niitä on helpompi käsitellä. Tästä tulisi ensimmäisenä mieleen ulkonäkö. Pitääkö sitä muuttaa, jotta voi hyväksyä itsensä? Vai onko se itsensä pettämistä? Mitä tekisin, jotta tuntisin olevani omassa elementissäni, täysin itseni näköinen, juuri sellaisena kuin minun kuuluu olla?

Tässä vaiheessa ajatuksissani häilyy kuvia lolitoista. Kyllä vain. Sokeudun kaupungilla vaatekaupoissa sille mitä minä oikeastaan etsin, ja ostan usein jotain vähän vääränsuuntaista. Olen miettinyt, pitäisikö minun pyhittää vaikka koko loppuvuoden vaateostokset vain ja ainoastaan lolitalle? Päättäisin kerta kaikkiaan lakata sokkona kaupoissa haahuilun, kurkin vaatteiden alle löytääkseni sieltä palasia itsestäni, turhaan. Tilaisin ihan vain muutaman jutun, peruspilareita joita voi yhdistää keskenään ja kaapissa jo olevien vaatteiden kanssa. Veisin vihdoin kirpparille tuon jäätävän rytöläjän, jonka olen vaatekaapistani Ikea-kassiin hylännyt. Laittaisin silmät takaisin päähän, ja alkaisin oikeasti ajatella itseäni ennen kuin ostan mitään ulkonäköön liittyvää. Miettisin, onko tämä oikeasti jotain mitä tahdon ja missä tunnen oloni mukavaksi, vai jotain joka ehkä näyttää hyvältä mutta tuntuu vähän väärältä.

Tahtoisin kokeilla myös aristoa. Sehän oli oikeastaan ensirakkauteni, ennen lolitaa. Sellaisia vaatteita on vaikea löytää kaupoista ja kirppareilta, mutta jotain on silloin tällöin tarttunut mukaan, mitä voisi ehkä käyttää. Tyyli kiehtoo minua suuresti, enkä malta odottaa, että pääsen toteuttamaan Täydellisen Asun, vielä joskus. Inspiraation lähteeni on tietenkin Iira:

The ensimmäinen lolita/aristo jonka kuvia näin ja innostuin.
Eteisen seinälläni kirkuu värikäs paperi, "You eediot, STOP shopping!" muistutuksena itselleni kun lähden ulos. Ei sillä että olisin hamstrannut ihan himona roinaa ja kuluttanut kaikki rahani, mutta kun tuntuu, että nyt riittää. Kerta kaikkiaan, ei enää sitä samaa.

Taas polyvore-väkerrys.
Olen alkanut opetella meikkaamista oikeasti. Olen aina meikannut jotenkin samalla tavalla, ei nyt kovinkaan tylsästi ja rumasti, mutta kaipaan uusia tekniikoita, tyylejä ja välineitä. Kikkailua, hassuttelua, haluaisin meikata aina niin, että se kertoo itsestäni jotain. Olen keskittynyt ryhtiini, huono ryhti on mielestäni karmean näköistä. Venyttelen olkapäitä, hartioita ja rintalihaksia pitääkseni yllä ryhdikkään olemuksen. Se tuo itseluottamusta, kantaa vaatteet kauniimmin, ja näyttää paljon ylväämmältä. Olen ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, tai ainakin pitkään aikaan, tyytyväinen hiuksiini. Luonnonkiharat siis, aina olleet varsin kurittomat, ja yläasteaikoina niistä sai kuulla paljon. Olen hävennyt, inhonnut ja leikellyt tukkaani löytääkseni siitä jotain hyvää. Nyt, kun opin pikku hiljaa hoitamaan sitä oikein, olen melko tyytyväinen. Suorastaan ylpeäkin. Ja se on jo jotain se, minäkö muka, ylpeä jostain?!


Itsetunto ei lähde ulkoapäin. Mutta hyvä itsetunto näkyy ulospäinkin. Tahdon toteuttaa itseäni muunmuassa ulkonäköni kautta kerätäkseni itseluottamusta, mutta varmaankin vielä tärkeämpää on löytää asioita joita tykkään tehdä, asioita joita tunnen osaavani tehdä, ja asioita joista saan positiivista palautetta, jotta opin pikkuhiljaa luottamaan kykyihini. Tässä auttaa nimenomaan se työpaja. Ohjaajani sekä edellisessä että nykyisessä kuntoutuspaikassa ovat rohkaisseet ja kehuneet minua aika paljonkin. Ehkä vuoden päästä osaan jo itsekin uskoa siihen, että minusta on ehkä sittenkin johonkin. Vielä joskus.

Ja yrittäisin vain ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat ja lakata murehtimasta tulevaa ihan koko ajan prkl.


PS: En ole vieläkään ihan varma tuosta edellisestä postauksestani, oliko se kovin fiksusti tehty, saati pätkääkään mielenkiintoinen, mutta siinä on.

1 kommentti:

  1. Whoa. Vaikee täysin sisäistää ajatuksias, mut silti tuot tekstilläs selkeesti ne esiin. Myönnän skipanneeni tekstiä tarkemmissa vaatehaaveissa yms (saattaa johtua sukupuolestani).

    Teksteistäs tulee tunne, että ajattelet vaan omia asioitas. Chillaa ja mieti vaikka väkisin myös positiivisia asioita, tai no, kyllähän tuossa tekstissä toivonkipinääkin jo heittelit.

    Eräs kaverini käy turvakodissa ja on pikkuhiljaa alkukangertelujen jälkeen saanut itsestään niskasta kiinni ja suorittaa opintojaan tasasen hitaasti. Hän on oikeestaan toivottavasti malliesimerkki miten pohjasta on mahdollisuus päästä ylöspäin. Edes sinä et ole käynyt niin alhaalla kuin hän! (Ryöstöjä ja alkoholismia).

    Mut anteeksi kun leikin terapeuttia :3 Tahtoisin vain vähän paijata lohdutukseks.

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.