lauantai 17. syyskuuta 2011

Musiikki kimaltelee, väreilee, säteilee, räjähtelee, tuoksuu, ropisee, tipahtelee, kirkuu ja hyväilee

Päätinkin sitten kirjoittaa jo heti tänään lisää. Nyt kun on sopiva tilaisuus (ja kamala halu kuunnella musiikkia) niin pääsin istuskelemaan koneelle hetkeksi ukon keskittyessä pleikkariin. Tänään soi muunmuassa Diva Destruction ja Umbra et Imago, suosittelen oikein kovasti molempia taas.

Tässä vaikka maistiainen siitä Umbra et Imagosta:


En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaa. Päässä on pyörinyt kaikenlaista, mitään mielenkiintoista en ole tehnyt, eikä minulle oikein mitään kuulukaan. Työpajalla olen ollut, tauluani maalannut, mörskällä möksöttänyt ja V:n tykönä istuskellut. Kävin to-pe kotona ja hieman metsässä rämpimässä. Päätin tarkistaa vanhan piilopaikkani...

Viattoman näköinen pieni silta kotiin johtavalla tiellä ylittää vaatimattoman joen joka laskee kotijärvestäni. Täällä on tullut rämmittyä, soudeltua, kalasteltua ja sen sellaista. Mutta silta kätkee sisäänsä täydellisen pakopaikan.

Sillä pikkuisen aukon läpi pääsee juuri ja juuri pujottautumaan sillan sisälle.


Ritilän läpi voi katsella joen virtaamista ja kalojen uiskentelua. Sekä syljeskellä veteen.







En ollut käynyt katsomassa paikkaa moneen vuoteen, mutta perjantaina sain yllättäen inspiraation mennä pitkästä aikaa seikkailemaan.

Sinne ei tietenkään voinut kävellä tietä pitkin, sehän olisi ollut liian helppoa - eikä edes mikään seikkailu. Kumpparit jalkaan ja jokea kohti saapastelemaan.

Unohtamatta kuvata kaikkia mahdollisia ojia ja kuoppia.

Ruma ruska. Varsin väritön.
Miksi juuri nätit sienet ovat myrkyllisiä?!
Sillan alla.

Ylivalottuminen on taidetta!
Eikun oikeasti, vihaan tätä kameraa. Hankin viimeistään joululahjaksi itselleni uuden, halvan, mutta paremman. En kestä.

Myöhemmin samana päivänä lähdin vielä velipojan J:n kanssa käymään metsällä, J on kovin hurahtanut metsästykseen viime vuosina ja lintuja on tänäkin syksynä jo ammuttu useampia. Siellä sitten luuhataan viikonloput tietysti. Aion itse asiassa itsekin hankkia metsästyskortin jossain vaiheessa, ehkä ensi syksyksi tai parin vuoden päästä, hoppukos tässä. Lähdimme siis hakemaan lintuja, sieniä ja marjoja. Kahta jälkimmäistä löytyi vähän, ensimmäistä ei yhtäkään. Mutta istuskelimme nuotiolla paistamassa makkaraa ja tulin huomanneeksi, etten ollut koko kesänä käynyt kalassa, marjassa tai missään metsäretkellä. Kurjuus. Tunnen vieraantuvani entisestä metsäläis-itsestäni.

Ja viinapullosta mehua.
Jotenkin en enää muista sitä kuinka ennen kaikkein parasta oli juosta metsässä koiran kanssa, purkaa teiniagressioita ja itkuja. Löytää hienoja paikkoja. Istuskella ja pohdiskella. Leikkiä. Paras koiraystäväni on kuollut, eivätkä vanhat hienot paikkani houkuttele enää kovinkaan usein. Miksi?

Tässä itse asiassa on se, mitä olen viime päivinä miettinyt. Mitä minulle on tapahtunut tai tapahtumassa? Satuin tavaroita pakatessani avaamaan lukitun lipastonlaatikkoni ja löytämään vanhan muistikirjani. Aloin jostain syystä lukemaan sitä, ja luin koko illan. Siellä oli tärkeitä juttuja, niin tärkeitä, etten silloin kirjoittaessani edes tajunnut kuinka hemmetin tärkeitä! Luin kirjoitustani ja mietin "tuo tuolla sivujen välissä, olenko se minä?" Ihmettelin peilikuvaani ja yritin verrata nykyistä itseäni parin vuoden takaiseen. Uskomatonta. Kuka minä olen? Miksi kaikki on muuttunut? Miksi en enää muista asioita, joita pidin silloin kaikista tärkeimpinä? Kirjoitin asioista, jotka olivat ainoat syyni elää, ja muistikirjan sivut kastuivat, kopristuivat suolasta, käsiala horjui niin että siitä juuri ja juuri saa vielä selvää. Ja kaiken olen unohtanut. Olen työntänyt kaikkein rakkaimpia mielikuviani jonnekin pois, ottanut uusia - kummallisia - tilalle ja kaiken tämän olen tehnyt jotenkin vaivihkaa, salaa jopa itseltäni. Jotkut sanovat minun muuttuneen iloisemmaksi, tai itsevarmemmaksi, tai jotain. Mutta en ole lainkaan varma, onko muutos mennyt hyvään vai huonoon suuntaan. En oikein tunne osaavani selittää tätä.

Mutta muistikirjaani lukemalla sain jonkinlaisen yhteyden entiseen minääni, ei kovin kaukaiseen menneisyyteen, ja tunsin nykyisen itseni vieraaksi. Vaikka olin silloin vihainen, äärettömän yksinäinen ja eksyksissä, silloin jokin minussa oli kuitenkin omasta näkökulmastani paremmin. Luulisin. Olen muuttunut. Liikaa. Ajatukseni ja tunne-elämäni ovat jotain aivan itselleni vierasta, joskus jopa halveksittavaa, ja... ehkä... jollain tavalla aikuisempaa, kyllä. Se on ilman muuta osasyy, sillä 18-vuotias on väistämättä hieman lähempänä lasta kuin 20-vuotias. Mutta tunnen menettäneeni jotain tärkeää siinä sivussa.

Ehkä voisin kirjoittaa yksityiskohtaisemminkin, mutta pelkään tunnustaa. Sillä en ole vieläkään täysin varma siitä, missä mielikuvituksen ja todellisuuden raja loppujen lopuksi menee. Aion yrittää yhdistää jotain kadottamaani siihen, mitä minulla nykyään on. Se lienee ainoa keino. Koska aika entinen ei koskaan enää palaa, tyttydytty dytty dyttydytty tyttyy...

 Tässä, kuva kisustani jolle taidan antaa nimeksi Riesa:

Se muuttaa kanssamme kaupunkiin ensi kuussa.
Myrsky on oma iloinen itsensä.

Musti on jo iso tyttö.
Meilläkin pyörii neitoperhonen kukkapenkissä.
Ja minulla oli vaatteet päällä.
Mummo muuten arvosti hattuani jostain syystä. Hiplasi ja kyseli onko uusi, oliko kallis, mistä löysit, sanoi ladyksi ja mitähän vielä. Mummo on ihana.

Ensi viikonloppuna hienonhieno ystäväiseni M tulee tänne Melankoliseen Mestaan! Jeii, vihdoin!

Err, selitän asioista joskus toiste kun olen ajatellut vähän lisää. Valkosuklaan kimppuun -->

3 kommenttia:

  1. Tää teksti oli ihan äärettömän mielenkiintonen. Voin ehkä jollain tasolla sanoa kokevani identiteetistäni jotain samankaltaista. En tiiä. Anyways noi ajatukset unohtamisesta ja kuvitellun ja toden rajasta kolahti kovaa ja pystyin samaistumaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitän kommentista. Tämä juttu on nyt vaivannut pidemmän aikaa aina välillä, täytyy kirjoittaa lisää jossain välissä.

    Hassua, että joku lukee vielä vanhempia tekstejänikin.

    VastaaPoista
  3. Minäkin tahdon sillan sisään! <3 Vai tulisikohan siellä ahtaanpaikan kammo? Tuli mieleen eloisasti, kuinka lapsena leikittiin sellaisen putken sisässä.

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.