lauantai 25. helmikuuta 2012

Sairaalassa, jumissa

Osastolla yksi viikko.Yksi loputtoman pitkä viikko. En ole nähnyt kisuani, ja kaikki ihmiset ovat tylsiä ja kurjia. Veli, V ja äiti ovat käyneet kylässä, mutta sen jälkeen tulee vielä kurjempi olo aina. Tahtoisin lähteä mukaan. En osaa olla murehtimatta. En osaa rentoutua. Syön liikaa. Vessat ovat ahdistavia. Lääkeannoksia nostettiin. En silti nuku kunnolla. Mutta hassuja ja outoja unia olen nähnyt paljon. Yksi niistä oli kokonaan kiinankielinen, enkä minä osaa kiinaa.


Täällä on pikkuruinen miniläppäri. En ole koko viikolla uskaltanut koskea tähän, mutta nyt kun melkein kaikki ovat lomilla ja on - jos mahdollista - vielä tylsempää, päätin vilkaista. Ja sitten vilkaisin blogiani. Ja sitten ajattelin, kehtaisiko vähän kirjoittaa.


Ja taas mietin, ettei elämän tarvitsisi olla tällaista. Se voisi olla hienoa ja jännittävää. Kyse on vain ja ainoastaan minusta, omasta asennoitumisestani. Ainoa tapa muuttaa kaikkea, on uskaltaa päästää irti turvallisesta harmaasta usvasta, kuplastani. Ainoa tapa on muuttaa sitä, miten maailman näen. Mutta miten? Välillä en edes halua, miten voin uskaltaa?


Ainakin olen saanut luettua. Olen koonnut palapelejä. Toisaalta olen nassuttanut aika lailla karkkiakin. Eikä huvita mennä uloskaan. Mutta on jotain mitä odottaa, vielä viikko. Sitten pääsen käymään kotona, leipomaan, ja näen tyyppejä. Toivottavasti jaksan tulla takaisin.


Velipoika juuri soitti, tulee kohta käymään taas. Ottaa tyttökaverinsa ja minun ukkoni mukaan, ja  lautapelin. Tulevat tänne pelailemaan minun kanssani, jeii. Huomaan, että J on huolissaan minusta.  Heti on parempi mieli, kun tällekin päivälle sai jotain ohjelmaa. Tuli sellainen olo taas, että haluan laittautua nätisti ja mennä johonkin tekemään jotakin. Näkemään ihmisiä. Viikko vielä.


Kuvat tietysti tumblr.

1 kommentti:

  1. tervetuloa! totta kaikki mitä sanoit :P
    repesin tolle kiinankieliselle unelle.. näin yhtä sekasia unia osastolla..

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.