maanantai 13. helmikuuta 2012

Yöt olivat turkooseja

(Kaikki kuvat minun ottamiani.)

Ei uutta. Tai ehkä jotain. Uusia ideoita.

Tai no. En ole ollut kahteen viikkoon työpajalla. Täällä on käynyt tyyppejä juttelemassa, ohjaajia ja psykoja. Joku tuumi, onko sairaalahoidon aika. Ehkei. Joku tuumi, pitäisikö lääkkeen annostusta nostaa. Tuskin. Joku oli sitä mieltä, että mistään ei tule mitään. Se olin minä. Kello on paljon, ja aamulla olisi tarkoitus lähteä käymään. Ihan pikkuisen. Käväistä katsomassa. Syömässä ehkä.

Poron luuranko jonka löysin vuosia sitten.
Olen luvattoman kateellinen ihmisille, jotka kertoilevat blogeissaan hienosta päivästään ystäviensä kanssa. Haluaisin huomenna (tänään) kaupungille, kahvilaan istuskelemaan, kauppoihin pyörimään, olemaan ja juttelemaan. Mutta joudun tekemään sen yksin. Ei ole ketään kelle soittaa. Olen katkera, kun kaikkien muiden kavereidenhankintataidot vaikuttavat niin hyviltä, vaikka eihän se oikeasti ole totta. 

Minun ja M:n muinainen oivallus.
Tänä viikonloppuna sentään näin E:tä, ystävää kymmenen vuoden takaa. Mutta tuntui, että sekin oli ohi liian pian, kun näen ketään niin harvoin. Oli oikein mukava jutskailla pitkästä aikaa. Missioni on ollut uusien kavereiden hankkiminen jo kauan aikaa, mutta ei siitä ainakaan vielä ole tullut yhtikäs mitään.

Varjokuva katossa.
Ryystän tässä yöllistä teetä ja haaveilen. Pirkan rooibosta isosta prinsessamukista. Ja haaveilen tavallisista typeristä jutuista. Kengistä, tulevaisuudesta, mekoista, omasta rauhasta, kauniista asioista, hauskoista hetkistä... Kello on puoli neljä ja tahdon olla jokin muu. Jokin hieno, jännittävä ja kaunis. Esine tai olento. Leikin poupeessa, hölmöä kyllä, olen aivan koukussa. Kissa häiritsee, talloo näppiksiä, jyrsii kaulakoruja, vaanii kursoria. Sulho pelaa.


Äiti kävi tänään kylässä. Olin oma itseni, ja äiti tahtoi piristää. Äiti tiskasi astiamme ja paistoi lättyjä, silitti päätäni, jutteli mukavia. Vain äiti osaa olla niin äiti. Vaikka äiti on raivostuttava olento kasvaville lapsille, äiti on emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni. (Ja pisteet sille joka tietää, mistä lainaus on!)

Vanha navetta.
Kai minä huomenna kuitenkin menen sinne keskustaan. Käyn työpajalla. Tai ainakin jutskaamassa ohjaajan kanssa. En nuku. Istuksin ja kiertelen kirpparilla, tai jotain. Voisinpa kantaa kissaa mukana ystävänäni. Ehkä se olisi liian säälittävää. Ukon kanssa eläminen on varsin mukavaa, ja vaikka V on minulle sekä kumppani että ystävä, ei se ole sama. Ei se ole sitä kun tavataan kaveri jossain, kun pyydetään kaveri kylään, kun juoruillaan akkojen jutuista ja hupsutellaan. Äh, toistan itseäni.


Riesalla on yötytinät. Se juoksee ympäri kämppää ja resuaa ja maukuu. Teekupissa on jähtyneet litkut pohjalla.


Olisi hyvä mennä nukkumaan. Mutta liian myöhäistä. En pääse ylös, jos nyt menen. Varmaan ikinä. Lisää teetä.

4 kommenttia:

  1. Apua miten samaistun tähän. (t. uusi lukija)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa lukemaan tyhjänpäiväisyyksiäni!

      Poista
  2. Tuttua, ja ärsyttävää sanoa päivän paistavan risukasaankin vaikka harvoin siltä tuntuukin. Pelottavaa sinällänsä, kuinka kykenen samaistumaan teksteihisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainahan asiat ennen pitkää jotenkin järjestyvät, sitä ei vain meinaa jaksaa muistaa. Asioille täytyisi osata/jaksaa tehdä itse aktiivisesti jotain.

      Poista

Penni ajatuksistasi.