tiistai 15. toukokuuta 2012

After all this...

Tänään minä...
  • Heräsin majassa.
  • Kävin Balanssin ryhmässä ensimmäistä kertaa, jännitti hirveästi mennä. Mutta menin kuitenkin.
  • En jaksanut lainkaan laittautua nätiksi, mutta olo oli silti ihan hyvä.
  • Kolusin kirpputorilla, ostin vaaleanpunaisen verhokapan, kukkamekon, pari leffaa ja ensimmäistä kertaa elämässäni mangaa. Neon Genesis Evangelionia.
  • Sain tililleni rahaa ja maksoin vihdoin psykoterapialaskut, mistä tuli hyvä mieli.
  • Tein mekahyvää ruokaa.
  • Ärsyynnyin ihmiseen, joka kohtelee minua huonosti.
  • Ostin kisulle ekstraspesiaaliherkkua muuten vaan.



Kuvat ovat eiliseltä. Otin ensimmäistä kertaa käyttööni kengät, jotka ostin itselleni joululahjaksi. Ja oli kaunis olo. Äitienpäivän päivällistä, herkkuja, ja pakuriteetä. Ehkä liikaa suklaata. Illalla V:n kanssa päätimme rakentaa majan. Ihan kuin pentuna, lakanoita ja tuoleja ja kaikkea tarpeellista, sekä tietysti kaikki pehmolelut. Päätimme nukkua siellä yön. Alusta oli kova ja tunnelma kuin sillipurkissa, mutta silti mukavaa. Tuntui kuin olisi ollut ulkona teltassa. Riesa hyppäsi majan päälle ja romautti koko höskän niskaamme. Vakoili lakanoiden raoista. Hiippaili ympärillä. Järsi sormia.


V kuorsaa makkarissa ja minä lainaan V:n konetta, joka rullaa kuin unelma. Omani rullaa kuin... kilo paskaa.  Riesa makaa laatikossa ja mulkoilee minua. Aamulla olisi taas Romotkelle meno, aikomukseni on kyllä mennä. En tiedä miten käytännössä. Ensi perjantaina pitäisi lähteä osastolta pois. Kokonaan. Pelottaa.

Viikonloppu on ollut ihan mukava, mutta jotenkin kovin samanlainen kuin aina ennenkin. Elämä jotenkin palautuu samaan uomaan heti. Istun koneella, valvon, en välitä, möllötän. Miten estää kaikkea palaamasta vain vanhaan kun lähden osastolta? Balanssiin lähteminen teki niin tiukkaa tänään. Äiti sanoi puhelimessa "mene nyt vain" ja minua itketti ihan  vähän. Miten "mennään nyt vain"?

En muista ottaa lääkkeitä. Sitten illalla havahdun, ainiin aamulääkkeet. En tahdo tehdä mitään. En tahdo olla ihminen. Tahdon takaisin kohtuun lillumaan. Tai en minä tiedä.


Yöllä ajatukset ovat erilaisia. Sekavampia ja pelottavampia. Aamu kasvaa hirviöksi joka lähestyy ja lähestyy ja paniikki valtaa ja olo... olo ettei ikinä milloinkaan kuuna kullan valkeana voi enää mennä ulos tai tehdä jotain. Ja aina lopulta aamu nielaisee kitaansa, heittää todellisuuden päin kasvoja. Koska eihän yö koskaan kestä ikuisesti, vaikka teeskentelisin niin. Onko koko kolme kuukautta ollut turhaa työtä?


Kaikki tuntuu kovin... merkityksettömältä yöllä. Ei kai sillä oikeasti ole väliä, nythän on yö, hiljaisuus laskeutuu aution kaupungin ylle, sumupilvi painautuu maata kohti kuin peitto, ja hetken voin kuvitella, että kaikki on vain minua varten. Muut ovat poissa, tai ainakin liian pieniä huomattavaksi. Ei sillä ole väliä. Ei se haittaa. Saa olla heikko. Saa paeta todellisuutta, puristaa pehmolelua ja itkeä. Ei se haittaa.


Onko väärin olla sitä mitä on? Onko minun "parannuttava" jotta olisin parempi? Erilainen. Ihminen vailla tätä kaikkea. Traumaa.

Joku muu siis? Onko väärin käyttäytyä niin kuin käyttäydyn, eri tavalla? Miksi on paha, jos etsin aistituntemuksia kuin autistinen lapsi, jos menen lukkoon kuin nelivuotias, jos leikin ja haaveilen, jos keskittymiseni herpaantuu, jos kaipaan lohtua ja silitystä, jos itken kiukkuani, jos kannan pupua mukanani, jos tarvitsen - uskallanko sanoa - huoltajaa?

Mikä 21-vuotias nyt ei kykenisi hoitamaan asiansa omillaan, mikä 21-vuotias ei muka pystyisi huolehtimaan itsestään? Ellei sitten

jälkeenjäänyt.

Tuo sana kummittelee päässäni. Tiedän, etten ole jälkeenjäänyt. Mutta silti. Olen jäänyt sinne jonnekin, trauman aikoihin. Se on fakta. Nyt se on selvitetty.


Olen mitä olen, jotain. Onko se väärin?


Joskus ihmiset tuntuvat niin kamalan tuomitsevilta. Ja "kyllä tuommoisesta nyt pitäisi jo päästä yli" ja luulenkin päässeni, tai ei kai sitten. Olenko minä siksikin huonompi, koska olen niin herkkä? Siis heikko. Siis hyödytön.

Sukkahousutkin ensimmäistä kertaa jalassa, niin kauniit <3

Tuskin murehtiminen ainakaan asiaa auttaa. Saati tämä valvominen. En ole edes suihkussa käynyt. Ajattelin olla huomenna nättinä, ehkä värikkäänä, pirteänä. Nyt tuntuu, että turha toivo. Ei todellakaan onnistu.

Nyt pelottaa, että menen sänkyyn, enkä enää ikinä jaksakaan nousta. En enää ikinä jaksakaan puhua, hymyillä, tuntea mitään. Niin taas. Mutta onko sillä väliä?

Loppujen lopuksi?

Käperryn kuoreeni, ainakaan en tee pahaa muille. Ainakaan en pura pahaa oloani muihin ja karkoita kaikkia ympäriltäni. Ainahan voin yrittää muuttua näkymättömäksi.

Hemmetti. Lopeta itsesäälissä vellominen. Lopeta. Heti.

Ps: Jo yli 40 lukijaa! Kumma juttu. Kiitos.

6 kommenttia:

  1. Hieno asu, oikeastaan eniten mieleeni asuistasi. Ei siis että muutkaan huonoja olisivat olleet :) Ja nuo sukkahousut on ihanat! Voisi itsekin jotkut tuollaiset hankkia.

    VastaaPoista
  2. ihana asu ja superihanat sukkahousut! <3 Mistä ne ovat, jos saan kysyä? ^^

    VastaaPoista
  3. Kiitos, sukkahousut ovat varmaan jostain Lindexistä tms, ei muistikuvia :D

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.