sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Taistelua



Jotain kuvia nyt vain tumblr:sta. Haluan kirjoittaa. En tiedä mitä haluan kirjoittaa. Jotain, ja paljon.

Olen nähnyt paljon unia osastosta. Kai minä ajattelen sitä vieläkin paljon, ja sillähän se tulee uniinkin. Unet ovat välillä ihan normaaleja, välillä epämiellyttäviä, muttei painajaisia. Minulla ei ole muutenkaan tapana nähdä painajaisia jostain syystä. Tuntuu siltä että olen syönyt kauhean paljon muutamana päivänä, on ollut ikävä täysi olo vatsassa, mutta jälkeenpäin ajateltuna en ole kyllä syönyt paljon mitään. Söin juuri palan leipää ja vähän rahkaa, ja masu turposi ja ahdistus. Ei kai kenelläkään ole niin pieni mahalaukku? Kumma.

En ole tottunut lämpöön. Olen muutenkin enemmän pakkas- kuin helleihmisiä. Torstaina isän tykönä menin pihalle haravoimaan mansikkamaata, ja heti tuli ahdistus porottavasta auringosta. Tuli paha olo, tuskan hiki, heikotus, ja eikun sisälle taas istumaan hetkeksi. Isän luona on siitä ihana olla kesällä, että se vanha hirsitalo on pahimmillakin helteillä viileä paikka, sellaiset 19 astetta aina sisällä lämmintä, ja järvi lähellä. Jos oikein ahdistaa, voi polskahtaa hetkeksi veteen. Ei täällä kyllä vielä varsinaisesti ihan helle ole ollut, sellainen reilu 20 astetta, mutta tuumin jo itsekseni, ettei kesästä sen lämpimämpi tarvitsisi tullakaan. Helle on kauheata. Sille ei pysty tekemään mitään, on vain pakko lepäillä sisällä tai polskia vedessä, jotta pysyy tolkuissaan. Helteelle ei ole olemassa sopivaa vaatetusta, koska alastikin läkähtyy. Pakkaseen voi aina pukeutua sopivasti, oli sitä -10 tai -30. Se vaatii vain vähän vaivannäköä. Enkä hekilökohtaisesti ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka kaipaavat hellettä ja matkustavat talvella etelään käristymään, ja valittavat kun Suomessa on "aina niiiin kyyyyyylmä" ja haaveilevat muutosta kauas pois. Karseata. Tulipas pitkä tilitys helteestä. Mutta siis sitä piti sanomani, että kun ilmat lämpenivät niin yhtäkkiä, en ole vielä ehtinyt tottua, ja heti ahdistaa ihan hirmuisesti. Lyhyestä virsi kaunis...



Luinpa Tieteen Kuvalehteä taas kerran isän luona. Sinne kun se tilataa, sekä sisarlehti Historia. Parhaat lehdet mitä rahalla saa. Luin tuosta Venetsian karnevaalikulttuurista, sen historiasta, kuinka tärkeää naamioituminen on ollut, ja yleistä, sen kirjoittamattomista säännöistä, kaikesta hassusta mitä karnevaalien aikaan tehtiin, ja sen sellaista. Naamiot ovat hirmuisen kiehtovia, niin tyhjän ilmeettömiä. Paitsi yleisesti Venetsiassa käytettiinkin enemmän sellaisia puoli naamaa peittäviä. Salaa henkilöllisyyden, mutta pystyy puhumaan ja syömään. Ihailin Pilailu-Puodissa useasti hienoja venetsialais-naamioita, muttei ikinä ollut kai sitten varaa ostaa. Ja nyt Rovaniemellä ei ole enää Pilistä. Olisipa hirmuisen hienoa käydä ihan Venetsiassa, tutustua siihen vanhaan karnevaalikulttuuriin, ostaa kauhea läjä naamioita kotiin viemisiksi. Olisi varsin hienoa käydä vaikka missä. Oih.

Mutta kahden viikon päästä lähdenkin Pietariin. Huuuu en ole mikään ulkomaanmatkaaja, olen käynyt vain Virossa ja kerran jenkeissä, niistäkin reissuista alkaa olla aikaa. Jännitän ihan hirmuisesti kaikenlaisia lyhyitäkin matkoja, ja varsinkin nyt kun suuri unelma on toteutumassa. Olen kyllä yhä varautunut siihen, ettei koko  reissu toteudukaan. Ihan vain jotten pettyisi niin kovasti. Koska passin ja viisumin kanssa on ollut säätämistä, ja vaikka kaikki on melkein valmista niin ei sitten kuitenkaan. Eikä minulle ole tullut vielä rahaa. Ja jännittää.



Äääh kello on taas vaikka kuinka paljon. Miksei tästä unirytmin korjaamisesta/pitämisestä tule mitään? Viime yönä kahdelta hiippailin pellolle katselemaan pienen porotokan touhuja. Ne makailivat ja seisoskelivat syömässä, ja yö tuntui taianomaiselta, kun joutsenet huusivat järvellä ja kaikki oli turkoosia ja hopeaa. Sitten ne tuijottivat minua. Ja lopulta kävelivät pois. Vilkutin. Menin rannalle tiirailemaan, josko ne joutsenet lentäisivät ohi, mutta jäivät sinne. Kyykistelin pihalla seuraamassa kuinka kisu rouskutti pois pyydystämänsä västäräkin. Kaikessa oli taikaa. Ja sitten menin nukkumaan. Enkä herännytkään aikaisin, yllättäen.

Mutta nyt minulla on suunnitelma! Menen maanantaina velipojan luo yöksi, koska J asuu ihan lähellä sitä Romotkea. Sieltä on toivottavasti... luultavasti huomattavasti helpompi lähteä Romotkelle, koska vaiva ei ole läheskään niin suuri. Ei tarvitse maksaa bussia, olla ihmisten keskellä suljetussa tilassa, kävellä sinne ja plaaplaa. Niin minä olen sen ajatellut. Toivottavasti pääsen tällä kertaa. Hävettää olla näin... näin... AVUTON HYÖDYTÖN VELTTO SÄÄLITTÄVÄ MIKÄVITTUMIEOON




Äh. En minä tiedä. Yritän nyt vain saada asioita aikaiseksi. Olen ihan säälittävän ylpeä siitäkin, että sain haravoitua sen mansikkamaan lopulta ihan kokonaan. Ja tyhjensin ja täytin tiskikoneenkin siellä isän luona. Enkä sitten muuta tehnytkään. Mutta jotain sentään. Yritän saada jotain muutakin aikaiseksi. Romotkelle tiistaina, Balanssiin perjantaina. Se olisi jo kova saavutus. Voi mammona kun inhotan itseäni taas. Vikivikiviki ei voi olla niin vaikeata! Vai voiko?

Kai nyt jokainen mielenterveyden kanssa kamppaileva tietää.






Loppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.