torstai 23. elokuuta 2012

Positive self talk, you should try it!



Tänään jostain syystä tuli suuri mielihalu pukeutua nätisti. Aamupäivällä herättyäni vedin päälleni vasta kirpparilta hankkimani mekon ja neuleen, molemmat oikein sokerisen pastellinsävyisiä värikkäitä asioita. Aamupalalla HeVi-purkki oli eri mieltä, ja löräytti päälleni mojovat mustaherukkatörtsyt. Itkuparkukohtaus, herkässä mielentilassa kun olin (ja olen muutenkin aina flunssaisena tai kipeänä ihan kauhean herkkä itkemään ja harmistumaan). Vaatteet heitin lattialle myttyyn ja pakenin takaisin peiton alle. Kaikki maailman kurjuus taas jotenkin kulminoitui noihin punaisiin läiskiin vaaleissa vaatteissa. Päässä jyskytti, rintaan sattui, jankutin itselleni, kuinka mistään ei kerta kaikkiaan vain ikinä tule mitään. Yleensä käytän niin paljon mustia vaatteita, miksi juuri kun on värikäs ja pastellinen olo, maailma muistuttaa julmuudestaan? Ihan pienesti vain, mutta muistuttaa silti? Näin tämän tapahtuman symboliikan henkilökohtaisena loukkauksena, elämä näytti taas keskisormea.

Tiuskin V:lle. Yritin pestä tahroja. Menin takaisin peiton alle. Yritin soittaa emolle, mutta äiti oli töissä eikä vastannut. Päätin peruuttaa koko keskiviikon. Mennä takaisin nukkumaan ja herätä torstaina. Mutta en sitten kuitenkaan. Nousin vielä kerran ylös pesemään tahroja, ja kas, nehän irtosivat. Asetin vaatteet kuivumaan ja jatkoin päivää lökähousuissa.

Iltapäivällä tuli mieleen uusi yritys. Ja niinpä kaivoin Bodylinen hameen, lainaperuukin, sukkahousut, alushameet ja kirpparipaidan kätköistään. Ensin oli mukavaa. Tuntui melkein, kuin tietäisin kuka olen. Pohdin, josko uskaltaisin kauppaankin, hui, ihmisten ilmoille tuon näköisenä. Täälläpäin kaupunkia asustaa varsin paljon epämääräistä sakkia joilta välillä kuulee neronleimauksia. Muuten se on kai ihan ok, mutta V:n pinna kiristyy välittömästi. Minulla oli ihan hyvä olla, pistin V:n ottamaan muutaman kuvan olohuoneen nurkassa. Mutta jotenkin kolme minuuttia myöhemmin iski aivan hirvittävä ahdistus. Ja taas itkua ja taas revin vaatteet pois päältä ja heitin sängylle. Lökähousut vielä jalkaan. Istuin tyllivuoren keskellä itkua tihrustamassa.

"Miksen ikinä ikinä ikinä ikinä voi olla tarpeeksi hyvä?!"

"Miksen koskaan kuuna kullan valkeana voisi vihdoin katsoa peiliin ja todeta olevani ihan oma itseni, juuri sellainen kun olen ja tahdon olla?"

"Hirviö lolitamekossa on vain hirviö lolitamekossa. Niin se vain on."

"Miksen minä tiedä kuka ja mikä oikein olen?"




Ainoa kuva jota pystyn edes katsomaan tänään otetuista on juuri se, jossa minulla on kädet kasvojen edessä. Luonnollisesti.

Kunpa vain osaisin puhua itselleni myötätuntoisesti. Kunpa vain osaisin nähdä omat hyvätkin puoleni. Mikä hiivatti siinä on niin vaikeaa? Sisäinen puhe on jokaisella koko ajan käynnissä, miksei se voisi olla enemmän positiivissävytteistä? Ihmiset piiskaavat itseään niin kovasti. Miksi omaa itseä on niin kauhean vaikea hyväksyä, tai edes nähdä? Minä en näe. Minä en rehellisesti näe itseäni. Näen jotain ja se on vain jokin juttu, ehkä tyttö, ehkä hirviö, en minä tiedä. Se on hirvitys, se on liian kaikkea. Se ei tiedä mistään mitään. Se on ilkeä ja kaikin puolin kurja olento.

Jotenkin tiedän, että kun katson peiliin, jätän huomiotta sen näkemäni (kuvittelemani?) hirviön, ja tuijotan tiiviisti jonnekin silmien taakse sisälle, syvälle syvälle... Siellä on jotain muuta. Siellä on se joku jota minä ihan oikeasti rakastan, jota säälin kaiken tämän keskellä, joka tarvitsee ja kaipaa huolenpitoa ja kauniita ajatuksia. Jotenkin, joskus, kun oikein pinnistän, minä näen sen. Siellä on joku. Se joku ihan vain silloin tällöin kertoo miten asiat ihan oikeasti ovat. Mutta se hirviö ei kuuntele. Se hirviö ei ymmärrä olevansa oikeastaan vähemmän olemassa kuin se joku siellä silmien takana.

Helvetti. Apua.

1 kommentti:

Penni ajatuksistasi.