tiistai 11. syyskuuta 2012

Tyhjä, loppu, vai alku?

Toisinaan sitä palaa takaisin "juurilleen" voisi sanoa. Kehittyy eteenpäin ja sitten jostain syystä kääntyy katsomaan takaisin jotain vanhaa ja tuttua. Jotain niin tuttua, että se on omissa muistoissa muuttunut jo vanhaksi legendaksi. Hupsua, mutta se johtuu ihan siitä, että ihminen on niin lyhytaikainen otus. Minun 21 vuottani ovat minun koko historiani, minun koko esihistoriani, minun koko muinaisuuteni. Kymmenen vuotta on jo puolet siitä. Mitä nuorempi on ihminen, sitä pienempi on ihmisen henkilökohtainen muinaisuus. Ja sitä suurempia asiat ovat.

Ja jotkin asiat, jotka ovat jotenkin jääneet sen uuden kehityksen jalkoihin ihan vahingossa, kypsyvät kuin vuosikertaviini. Ja sitten korkin voi taas poksauttaa ja muinaisuutta maistella. Säälittävän pienet pienen ihmisen vuosikertamuistot. Mikä oli elämääkin suurepaa kymmenisen vuotta sitten, jokin unohtunut? Kaikki ne pölyyntyneet ajatukset ja mielikuvat juoksevat pikkuruisen minihistorian viinilasiin ja kaatuvat kurkusta alas, iskeytyvät takaraivoon, värisevät selkärankaa pitkin. Aivan kuin silloin... Silloin kun asiat olivat niin hemmetin tärkeitä. Silloin kun tunsin itseni niin kertakaikkisen tärkeäksi ja suureksi. Silloin kun tunsin olevani osa jotain uskomatonta. Ja voi luoja, minähän melkein tunnen sen taas. Ehkä se oli teini-iän paloa. Ehkä se oli totta. Magiaa. Suuri Suunnitelma. Ehkä. Mutta se raivaa tiensä jostain syvältä syvältä muistoista, jonne nykyhetki sen on muutamassa hassussa vuodessa haudannut, kovin pimeään nurkkaan.

Merkityksellisyys.

Naurettavaa suorastaan. Ihmismieli on niin outo. Mikä voi saada moista aikaan? Jokin niinkin yksinkertainen ja äärimmäisen monimutkainen asia kuin musiikki.

Pelottavaa, kuinka kauas on tultu. Ja kuinka kauas tullaan vielä matkaamaan. Suoraan sanottuna en tahdo. Jäisin niin paljon mieluummin tänne hullutuksiini, uskomuksiini, merkityksellisyyteeni. Koska jos mikään ei enää merkitse mitään, voi yhtä hyvin olla olematta olemassa. Ja tässä on nykyhetken koukku.

Merkityksettömyys.

Se kun ihan todella on sitä mieltä, ettei sillä ole väliä mitä tapahtuu, mitä tekee, onko olemassa. Ei ole mitään Tärkeää Tehtävää. Se, minkä uskoin täydestä sydämestäni, on kypsymättömän hömpötyksiä. Surullista. Olen yhä kypsymätön, mutta tarpeeksi katkera olemaan uskomatta. En halua kohdata tätä todellisuutta. Sitä, että minä vain elän päivästä toiseen, olen se zombie jota tuolloin pelkäsin ja halveksuin. En opi. En tutki. En janoa elämää.

Minä istun tietokoneella ja yritän tehdä ajatuksilleni jotain. Minä olen kuihtunut aaveeksi, harmaaksi, kuin veretön vampyyri. En edes halua käyttää sanaa "minä", koska en enää ole mikään "minä". Olen jotain jolta puuttuu minuus. Istuu tietokoneella. Etsii tunteita netistä, elokuvista. Vankila. Kuihtuu harmaammaksi ja ohuemmaksi ja verettömämmäksi. Auta minua musiikki, auta. Auta muinaisuus, auta.



Auta Sigrid. Oletko enää siellä? Auta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.