keskiviikko 5. syyskuuta 2012

You'll never be a shining star

Blogini on näköjään täyttänyt kaksi vuotta tuossa 18. elokuuta. Kumma juttu. En edes halua muistaa niitä ensimmäisiä postauksia. Tosin eivätpä nykyisetkään sen kummempia ole.



Ah ihania synttärikortteja löydän blogilleni... Blingee muunmuassa on kultakaivos kaikelle hölmölle.

30.9. pitäisi painua hiiteen tästä kämpästä tosiaan. V lähtee Ouluun, minä taas... Saas nähdä. Äiti on muuttamassa omasta kämpästään ja neuvottelee ilmeisesti nykyistään minulle. En jaksa toivoa parasta. En jaksa oikeastaan mitään muutakaan. Miten tulee sellainen mystinen deja vu, aivan kuin viime syksy? Pakata pitäisi. Juttuja pitäisi jaksaa tehdä. Paljon uutta ja stressaavaa taas. Sängyssä makaaminen iltaviiteen asti on harvinaisen houkuttelevaa, vaikkei siitä olo mene yhtään miksikään. Korkeintaan huonommaksi. Välit äitiin kiristyvät kiristymistään.


Etsin tähän kaikkein jööteimmät synkistelyblingeet kaikkien iloksi, koska byhyy angstipostaus.

Kuuntelussa And One. Miksen ole kuunnellut tätäkään bändiä koskaan juuri lainkaan? Aivan loistava. V nukkuu. Kello on puoli kuusi aamulla. Kisu höpsöttää. Leivänpaahdin käräyttää ruisleivän. Yöllinen epätoivo hiipii kun tuumin taas kerran, kuinka huono ja hyödytön olen. Se vasta kannattaa! Itsesäälissä kieriskely on harvinaisen tuottoisaa hommaa tunnetusti!


Jotenkin usein tuntuu, että identiteettikriisini ei koskaan katoa mihinkään. Yritän tehdä töitä sen eteen, että oppisin tuntemaan itseni ja pitämään itsestäni, mutta en oikeastaan tiedä, mitä tehdä. Kärsivällisyyteni on koetuksella. Tuntuu, että ihmiset vain pahentavat tilannetta. Kaikki muut ovat niin paljon parempia kuin minä ja muistavat näyttää sen tarpeeksi usein minullekin, etten vain unohda. Tiedän, eiväthän ne tahallaan. Mutta argh. En tahdo, en jaksa, buhuu.


Se varmaan johtuu vain syksystä. Stressistä. En tahdo myöntää. Tulee inhottava huomionhakuinenangstiteini-olo. En syö lääkkeitä enää, shh, ei saa kertoa lääkärille.

Oikeastaan ei missään nimessä ikinä maailmassa tahtoisi nukkua. Sitten kun menee nukkumaan, ei missään nimessä ikinä maailmassa tahtoisi nousta. Pelottaa. Kohta asun yksin ja saan keksiä toinen toistaan parempia syitä miksei kannata mennä terapiaan, nousta sängystä, syödä, pestä pyykkiä. Tai sitten joudun punkkaamaan veljen tai isän nurkkiin joksikin aikaa. Ei helvetti. Ei sentään veneen alle, positiivinen elämänasenne! Mitä tuokin kollaasi tuolla seinällä auttaa niinä päivinä kun ei usko yhdenyhtä positiivista asiaa.  Jos saisin jostain jäätävän summan rahaa tilaisin sata hienoa mekkoa ja kaksi sataa paria hienoja kenkiä ja makaisin sängyssä niitä ihastelemassa sitten.


Rohkeutta! Kärsivällisyyttä! Ei vaan mielialanvaihteluja, ahdistuskohtauksia, unettomuutta, raivoa, itseinhoa, kehässä on taas tultu tähän vaiheeseen. En halua myöntää. En halua kertoa. En halua huolta. En halua että äiti kohtelee minua kuin varhaisteiniä. Vikka mitäpä sitä kieltämään. Minähän käyttäydyn kuin varhaisteini. Mitä tässä voi enää sanoa? Voinko nolata itseäni enää enempää? Vuoden viimeinen neljännes on vuoden paras neljännes. Miksi se on samalla ilmeisesti myös se kurjin? Anteeksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.