maanantai 5. marraskuuta 2012

What?


“Depression is humiliating. It turns intelligent, kind people into zombies who can’t wash a dish or change their socks. It affects the ability to think clearly, to feel anything, to ascribe value to your children, your lifelong passions, your relative good fortune. It scoops out your normal healthy ability to cope with bad days and bad news, and replaces it with an unrecognizable sludge that finds no pleasure, no delight, no point in anything outside of bed. You alienate your friends because you can’t comport yourself socially, you risk your job because you can’t concentrate, you live in moderate squalor because you have no energy to stand up, let alone take out the garbage. You become pathetic and you know it. And you have no capacity to stop the downward plunge. You have no perspective, no emotional reserves, no faith that it will get better. So you feel guilty and ashamed of your inability to deal with life like a regular human, which exacerbates the depression and the isolation. If you’ve never been depressed, thank your lucky stars and back off the folks who take a pill so they can make eye contact with the grocery store cashier. No one on earth would choose the nightmare of depression over an averagely turbulent normal life.


It’s not an incapacity to cope with day to day living in the modern world. It’s an incapacity to function. At all. If you and your loved ones have been spared, every blessing to you. If depression has taken root in you or your loved ones, every blessing to you, too. No one chooses it. No one deserves it. It runs in families, it ruins families. You cannot imagine what it takes to feign normalcy, to show up to work, to make a dentist appointment, to pay bills, to walk your dog, to return library books on time, to keep enough toilet paper on hand, when you are exerting most of your capacity on trying not to kill yourself. Depression is real. Just because you’ve never had it doesn’t make it imaginary. Compassion is also real. And a depressed person may cling desperately to it until they are out of the woods and they may remember your compassion for the rest of their lives as a force greater than their depression. Have a heart. Judge not lest ye be judged.”



Minusta tuntuu, että olen ollut sairas koko ikäni. Se alkoi pelolla. Pelko hiipi elämääni jossain vaiheessa, kun kaikki oli epävarmaa, ja vaikken ymmärtänyt mikä oli vialla, pieni kun olin, sellainen ahdistava tunne jäi. Koko perhe oli aluksi kovin varuillaan, varmaankin peloissaan, ja se tarttui. Sitten perhe oli murtunut, yksi oli joukosta poissa, ja pelkoni kasvoi. Tajusin vanhempieni, ihmisten jotka lapselle merkitsevät turvaa ja pysyvyyttä, jotka lapselle ovat jumalia, olevan haavoittuvaisia. Tajusin vanhempien voivan itkeä niin kuin pieni lapsi itkee, pelkäävän niin kuin pieni lapsi pelkää. Pelko on varhaisimpia muistojani. Pelko muuttui kauhuksi, ja paniikiksi. Kauhu lamaannutti ja alisti minut orjakseen. Elämästä alko kadota elämä, kun jokaisen nurkan takana lymysi paniikki.

Tuntuu, että sahaan edes takaisin parempien ja huonompien jaksojen välillä. Paremmat ovat parhaimmillaankin luullakseni siedettäviä. Huonommista ei ole mitään sanottavaa. Joskus on niitä lyhyitä päiviä, ehkä jopa viikkoja, jolloin kuvittelen vihdoin karistaneeni pelon kannoiltani, ja hengitän hetken vapaammin kuin koskaan muistan hengittäneeni. Mutta se kestää vain hetken. Yritän niin kovasti, vai yritänkö, sillä mitkään voimavarani eivät tunnu riittävän edes pieneen sykäykseen eteenpäin. En tiedä, miltä tuntuu elää ilman pelkoa.

Minä en oikeasti tiedä. Ja vaikka tunnen liikkuneeni ylöspäin, oikeastaan paljonkin, eihän paniikki enää hallitse kaikkea, olen silti ihan yhtä lailla kainaloitani myöten mudassa. En ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä, kun kaikki yritykset napata taas kiinni elämän kulmasta valuvat hukkaan niin äkkiä. Kuin vesi hanhen selästä, otetta ei saa, ei edes ehdi nähdä mihin se katosi. Yritän kuntoutua, ja hetken tuntuu jo, että pystyn siihen, mutta ei sittenkään. Nousen ja kaadun, nousen ja kaadun, nousen ja kaadun.

Kuinka monta kertaa pitää vielä maata maassa keräilemässä voimia vaikka kuinka kauan, ennen kuin jaksaa edes yrittää nousta? Samaan aikaan pelko nakertaa mieltäni. Se kuiskuttelee "tulet tekemään tätä koko loppuikäsi" tai "turha yrittää, anna vain periksi". Ja kun huomaan syöksykierteen alkaneen, en voi sitä enää pysäyttää. Silloin jokainen isku, pieni ja suuri, on tuhat veistä suoraan mieleen tai sieluun.

"Kyllä se siitä" kun takapakkia otan, on kuultu. Ihmettelevät, kuinka niin pienestä asiasta voi tulla niin suuri paha olo, kun eivät näe kokonaisuutta. Ei se paha olo koskaan mihinkään mennyt. Möykyt sydämellä kasaantuvat toistensa päälle kuin tiilet, litistävät koko lihaksen jonnekin vatsan pohjalle unohtuneeksi märäksi läiskäksi.

Ja voi helvetti, kuinka suuri häpeä tästä kaikesta seuraa. Miksi ihan kaikilla muilla tuntuu olevan niiiin paljon mukavampaa, hienompaa ja helpompaa, miksi ihan kaikki muut pystyvät asioihin niin helposti? Vaikka tiedän toki, että se ei mene niin. Siltä se joka tapauksessa tuntuu. Kaikilla muilla on upeat elämät, vain ja ainoastaan minä yksin maailmassa makaan sängyssäni keräillen voimia kauppareissua varten, koska kissanruoka on loppu, ja kissa on ainoa asia maailmassa, minkä en voi antaa hukkua minun tyhjyyteeni. Kissanruokaa on ostettava, muuten kaikki on mennyttä. Ainoa pienenpieni tärkeäksi itseni tuntemisen hetki päivässä, kun kissa maukuu ruokaa, ja minulla on antaa sille sitä.

4 kommenttia:

  1. Amen quotille. Et ole ainoa: Yks mun varhaisimpia muistoja on kun mietin saanko itseltäni nirrin pois vaan itsepintaisesti olemalla hengittämättä. Olen ruvennut itkemään ruokakaupassa, kun en kertakaikkiaan jaksanut laittaa paria appelsiinia muovipussiin. Monena päivänä vaan toivon, että voisin itkeä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka sitä aina kuvittelee olevansa ihan yksin maailmassa ongelmineen, on ihan kiva tietää, ettei todellakaan ole ainoa. Voimia sullekin <3

      Poista
  2. Niin se pärjäämisen kulissien ylläpitäminen ja muiden kulissien tuijottelu tuo tosi vahvan illusion yksin olemisesta, mutta kyllä meitä valitettavasti on moniakin. Mutta se on myös lohdullista tietää, että on meitä. Myös niitä joille se henkinen kipu ei ole vaan ohimenevä vaihe, josta parannutaan ihan helposti purkilla pillereitä. Vaan se voi olla myös osa omaa itseään, jossa on myös sen aivan kaiken aivan hirveän kauheuden keskellä myös puolia, joista ei halua luopua. Kovasti voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä juuri, kaikki ei ole niin yksinkertaista. Joskus se - sanoisiko sitä suruksi tai kivuksi vai joksikin muuksi - on kasvanut osaksi ihmistä, jolloin sitä ilman on vaikea kuvitella elävänsä. Mitähän siinä sitten voi oikein tehdä, kun pitäisi "parantua" ja olla "normaali" ja hyödyksi. Ja minulle ainakin tulee pillereistä vain luonnoton ja vähän ahdistava olo.

      Poista

Penni ajatuksistasi.