maanantai 14. tammikuuta 2013

Nemophilist

















Kaipaan sitä toisenlaista yksinäisyyttä. Sitä kun tietää, ettei lähimain ole ihmisiä, ja seisoo keskellä hiljaisuutta, ja tekisi mieli huutaa, muttei tahdo häiritä metsää. Yksinäisyyttä on monenlaista. On paljon yksinäisempää valvoa yöllä, istua hämärässä, kelmeässä ruudun valossa, peläten jotain. Tai miettien asioita. Tai vain jästipäisesti valvoen jostain syystä. Ja joka puolella on ihmisiä, toiset nukkuvat ja toiset eivät, ja ulkona väijyvät keltaiset katulamput ja hiljainen yön liikenne.

Kaipaan sitä kun yö on oikeasti nukkumisen aikaa. Kun aamulla on kiva herätä aikaisin, katsoa ikkunasta ulos ja todeta aamun valkenevan. Kun illalla tekee mieli nukkumaan, tuuli tyyntyy, metsä hiljenee, talon ikkunat pimenevät, ja on se täydellinen hetki, juuri ennen kuin sammutat viimeisen lukuvalon ja käyt peiton alle. Kun uneksiminen tulee luonnostaan, eikä elämä kaipaa häiriötekijöitä.

Kaipaan takaisin maalle. Sitä päivärytmiä, puuhasteluja, tylsyyttä. Kun ulkona on kurjaa tai liian kylmää, eikä sisällä ole tekemistä. Kun ulkona on täydellistä, eikä mikään paikka maailmassa ole parempi kuin tuttu metsä.

Kun olet siellä yksin, sillä ei ole mitään väliä miten näet maailman ja mikä nimi on kaikella, mitä ajattelet ja miten toiset siihen reagoisivat jos tietäisivät, miten kuvailet maailmaasi ja mieltäsi, millä nimellä kutsut itseäsi tai uskontoasi, seksuaalista suuntautumistasi, vaatetyyliäsi, tapaasi elää. Voit vain olla, olla juuri sitä mitä et oikeasti voi selittää, oma itsesi, täydellinen elämä. Juuri sinunlaisesi. Ilman selityksiä.

Kaikki mikä siellä odottaa, juuri siinä paikassa jonka sinä yksin löydät, se kaikki on juuri sillä hetkellä vain sinua varten, ja juuri se hetki jota todistat, se on vain sinulle, sitä ei tule kukaan koskaan enää näkemään. Eikä sinulla tule koskaan olemaan sanoja sille, on vain hetken kauneus, sinun ainutlaatuinen olemassaolosi, täydellinen hetken läsnäolosi, ja jälkeenpäin et ole varma mitä tapahtui. Juuri sillä hetkellä kun seisot siellä keskellä hiljaisuutta, se tapahtuu, aivan kuin koko metsä olisi odottanut juuri sinun saapumistasi, näyttääkseen pienenpienen häivähdyksen sisältämistään ihmeistä. Ja se pienenpieni sirpale, se on täydellinen, juuri niin pitikin käydä juuri tänään, juuri sitä sinä tarvitsit sillä hetkellä, ja juuri nyt tunnet olevasi olemassa, täydellinen tuntemus siitä, mitä elämä on ja mitä sen kuuluu olla.

Sitä minä kaipaan juuri nyt. Ja usein. Ja hukutan itseni johonkin muuhun, musiikkiin ja näkyihin ja elokuviin ja keltaiseen valoon ja kipuun ja nauruun. Elämä pysähtyi joskus, en muista koska, ja pienenpienet häivähdykset olemassaolosta katoavat jonnekin tuonne. En osaa tehdä mitään. Hukun vain tähän. Ja etsin täydellisiä kuvia blogiani varten, jotta voin tuntea kirjoittavani jotain itselleni tärkeää. Vaikka en minä halua kirjoittaa blogiin mielenliikkeistäni. Haluan istua metsän keskellä pimeässä talossa sängyssä lukulampun valossa kirjoittamassa pieneen muistikirjaan. Mikä tässä on niin vaikeaa?

Haluan juosta sutena kaukana kaukana pohjoisessa, jossain missä ihminen ei ole ikinä käynytkään, syvällä salaisessa metsässä vaarojen väleissä, haluan kuulla lumen satavan, ja haluan kuulla kuunvalon, ja haluan haistaa pakkasen, ja haluan maistaa auringonlaskun, ja haluan metsästää ja syödä lihaa ja nukkua kerällä sammaleella tai kolossa, haluan unia. Unia metsästä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.