maanantai 4. maaliskuuta 2013

Muistikuvia jostain kaukaa

Olen pohtinut oikeastaan jo viikkokausia tästä aiheesta kirjoittamista. On tehnyt mieli kirjoittaa, mutta toisaalta kauheasti arvelluttanut, haluanko sittenkään puhua näistä asioista toisille ihmisille, tai mitä kaikkea uskaltaisin kirjoittaa. En odota, että tuntemattomia ihmisiä juurikaan edes kiinnostaa, koska aihe ei mitenkään koske heitä, mutta jotenkin silti ahdistaa sekin, ettei ketään kiinnosta eikä kukaan ymmärrä tai halua ymmärtää. En ole saanut kirjoitettua muistikirjaanikaan. Olen vain pohdiskellut yön pimeinä tunteina.

Monet lukijani tietävät, että minulla on joskus ollut kaksi veljeä. Nyt on vain yksi. En muista, mitä minä oikeastaan siitä toisesta olen kertonut. Olisi niin paljon kerrottavaa. Mietin ja mietin, enkä kuitenkaan tiedä mitä kertoa, mistä aloittaa, kuinka paljon tahdon kertoa, mitä minä oikeasti tahdon juuri nyt sanoa?!

Kutsun veljeä tässä vain kirjaimella A. Siksi koska haluan. Olin tietysti vasta kersa kun A kuoli, ja minulta meni ohi niin paljon kaikkea. En muista loppujen lopuksi paljoa, enkä tiennyt paljoa, eikä minulle kerrottu mitään. Nykyään joskus, kun juttelen toisen veljen - J - kanssa, ja J, joka oli lähes saman ikäinen kuin A, kertoo juttuja, joista en tiennyt mitään... minun on yhtäkkiä hirveän vaikea uskoa, että minulla on veli, joka on kuollut. Se ihminen, jonka muistan, elävä hengittävä tunteva ihminen, joka katkaisi hienon keppini ja ilmeili minulle auton taustapeilissä, ei enää koskaan puhu minulle. Se ihminen oli olemassa, ja sitten ei enää ollut.

A kuoli marraskuussa -99, vain 19-vuotiaana. Minä olen nyt vanhempi kuin hän oli silloin. Käsittämätöntä. Pohdin, tunsinko häntä oikeastaan koskaan. A oli minua 11 vuotta vanhempi, mitä yhteistä meillä olisi tuolloin ollut? Mutta silti tuntuu siltä, kuin jokin suurensuuri erittäin tärkeä asia olisi poissa, jotain olennaista minussa.

Kerran istuin harmaassa säkkituolissa ja A soitti minulle musiikkia. En ymmärtänyt sanoja, joten hän suomensi niitä minulle sitä mukaa. Istuin ja katsoin, kun hän eläytyi sanoihin, melkein kuin esitti niitä minulle. En oikein muista, mitä siinä kappaleessa sanottiin. Jotain odottamisesta. Kerran A ja äiti tappelivat. Minua pelotti. En muista mistä tapeltiin, mutta muistan sen, kun A heitti jotain, ehkä jonkin leluni, se osui minua varpaaseen, ja pottuvarpaan kynsi meni mustaksi. Äiti sanoi, ettei A tehnyt sitä tahallaan, ja kyllä minä tiesin sen. Kerran äiti vei lankapuhelimen makuuhuoneeseen ja sulki oven. Kuulin, että äiti pidätteli itkua. Tiesin, että äiti puhui A:sta jonkun kanssa. Näin pöydällä esitteen. Kerran A tuli kotiin ja minä ilostuin, johon hän tokaisi "turpa kiinni penikka!" ja marssi yläkertaan. Vähän ajan kuluttua sieltä kuului "tuukko käymään täällä" ja hän näytti minulle uutta peliä. A:n nimimerkki pelissä oli Kullervo. Se oli niitä 90-luvun hienouksia, muistaakseni sotapeli, tai sitten siinä taisteltiin muuten vaan. Kerran kipusin yläkertaan ja sanoin A:lle "soita sitä missä on vesiputous" ja A soitti.

Se on minulla yhä tallessa.
Yhtenä juhannuksena meillä oli paljon sukulaisia kylässä, ja A oli humalassa. Todella humalassa. Joskus piirsimme tai muovailimme muovailuvahalla veljien kanssa kolmestaan. Halusin näyttää, että minäkin osaan tehdä yhtä hienoja ja hurjia ja jännittäviä juttuja kuin suuret sankarini. Vaikka en minä osannut. Enkä osaa vieläkään. Kysyin yhtenä jouluna A:lta hänen lempiväriään. A ei osannut vastata, koska en hyväksynyt mustaa. Päätin itse, että se oli tummansininen.

Eräänä perjantaina isänpäivän lähestyessä koulussa askarreltiin isänpäiväkortteja. Teimme sellaisia rumia lentokoneita, omani oli punainen. Viikonloppu oli enää tunnin päässä. Olin ollut mummolla kaksi edellistä yötä, kulkenut sieltä kouluun sen loppuviikon, ja kohta lähtisin koulutaksilla kotia kohti. Mutta luokan ovelle tulikin isäni minua hakemaan, hieman ennen kuin tunti loppui. Lähdin mukaan, mutta kummastelin hieman. Menimme tuntemattomaan mustaan autoon, jota ajoi tuntematon nainen. J istui etupenkillä ja nojasi hiljaisena päätään niskatukeen, minä olin vanhempieni välissä. Ajoimme väärään suuntaan, ei kotiin päin vaan kohti kaupunkia. Äiti sanoi isälle "kerro sie" ja isä sanoi äitille "kerro sie". Ja äiti kertoi. Äiti itki. Minä tuijotin eteeni.

Olin viikon poissa koulusta ja sain luokaltani piirustuksia, sellaisia "otan osaa" -juttuja jotka olivat vähän ärsyttäviä, mutta ihan mukaviakin. Koulussa kulki juttuja. Kuulin jotain älyttömimpiä vasta kauan jälkeenpäin.  Isän poskeen ilmestyi pitkä sururyppy.

Monta vuotta myöhemmin kaivelin komeroita. Se yläkerran huone, "poikien huone", sen komero oli ollut minulle aina vähän mysteeri. Siellä oli tietokoneen raato, mattoja, kaksi miekkaa, vanhoja koulukirjoja, legoja, traktori- ja rekkalehtiä, jääkiekkokortteja, pornolehtiä ja paljon kaikenlaisia papereita. Kaivelin siellä aina silloin tällöin. Nyt minulla oli lupa, enää en kaivellut salaa, J oli muuttanut pois. Luin A:n lukion aikaisia muistiinpanoja, englannin aineita, omia raapustuksia, katselin piirroksia, valokuvia.


Se oli vaikuttavaa. Janosin tuntea tuon ihmisen, löytää kaiken, mitä kukaan muu ei ollut nähnyt. Ja minä löysin paljon kaikkea. En ole näyttänyt kaikkia kirjoituksia kenellekään. Niitä on minulla punaisessa muovitaskussa, se on aarrekansioni. Porttini A:n mielensisäiseen maailmaan. Pienenpieni välähdys siitä, kuka hän oli. Mitä voisin sanoa? Niin nuori kuitenkin, vielä murrosiässä, mutta aina ja ikuisesti isoveli, se suuri  ja viisas sankarini, niin paljon katkeruutta ja vihaa ja kipua. Imin itseeni vaikutteita noista persoonallisuuden muinaisjäänteistä. Kasvoin ja aloin muistuttaa A:ta välillä jopa pelottavan paljon. Kerran istuin katsomassa telkkaria A:n paita päällä ja äiti itki, koska näytin liikaa samalta. Soitin vanhoja CD:itä, yritin ymmärtää sitä musiikkia. Yritin ymmärtää A:ta. Noihin aikoihin minäkin vajosin jonnekin, tai oikeastihan se oli alkanut jo ennen sitä, ennen kaikkea, monta vuotta aikaisemmin. Ehkä minä olin pelännyt jo silloin, yksin kuplassani, uskaltamatta kertoa kellekään mitään, koska kukaan ei koskaan kertonut minulle mitään. Äiti pelkäsi, isä pelkäsi, ja lapsi kuvittelee, että vanhemmat ovat kuin kalliot, voittamattomia. Mutta sitten olin minä minun omassa kuplassani, helvetissä, enkä osannut kertoa kenellekään. Pohdin vieläkin, miten olen selvinnyt hengissä noista ajoista.

Luulen, ettei kukaan tiedä kuinka kaukana jossain olen oikeasti ollutkaan. En ole tohtinut kertoa. Todellisuuden tuolla puolen oli vahva ja tärkeä olo. Silloin Sigrid sanoi minulle "ilman sitä ei voi olla suuri". Ja minä ajattelin, että A oli ollut suurin kaikista. Kehittelin omia totuuksiani. Mutta ei siitä sen enempää.

"Näkemiin", hän sanoi ennen kuin hyppäsi. Näin tarina kertoo. Millaisia painajaisia onkaan nähnyt se ihminen, kenelle tuo sana sanottiin? Syyllisyys, kalvaakohan se vieläkin? Kenties se ei koskaan lopeta. Melkein kuin tarkkaan harkittu rangaistus, ja sitähän se taitaa ollakin. Mutta en minä syytä ketään, en ole koskaan syyttänyt.

Minulla on tallessa melko paljon tuttuja esineitä ja vaatteita. Aluksi A:n lempipaita toi äitille turvaa, kun äiti oli murtunut ja kaikki oli vain pimeää. Se talvi tuntui loputtomalta. Myöhemmin minä pidin sitä paitaa, koulussakin. Se on aivan haalistunut, paikkailtu ja haisee ikivanhalta. En tiedä mistä se on alun perin tullut. Hämärästi muistan, että äiti olisi tuonut sen A:lle ulkomailta jostain.


A oli niin laiha, että suuri paita roikkui telttana, sormet olivat muhkuraiset ja A nauroi sille, kuinka hänen mahansa kurni. Äiti sanoo, että oli jälkiä. Paljon jälkiä. Minä en muista kuin muhkuraiset polvet, farkkusortsit ja yhteiset jutut. Amorphis ja Deine Lakaien ja Sopor Aeternus.

Ja se kaunis tyttö, jolla oli punaiset hiukset.

Ajatus siitä, että irtonaiset luut lilluvat jossain, kulkeutuneena maailman merille, ripoteltuna ympäriinsä. En tiedä, onko se rauhoittava vai ahdistava ajatus.

7 kommenttia:

  1. *On sanaton* Siis...varmaan paras blogikirjoitus, minkä oon lukenut. Liikuttava ja sellainen, et haluisin antaa sulle halin heti paikalla.

    Kertomuksestasi tulee mieleen aivan joku elokuvan juoni, mut sulle se oli täyttä totta =(

    Voimia kovasti ja kiitos, kun kerroit.

    VastaaPoista
  2. Helpottavaa kuulla, että ainakin joku sai tästä jotain irti. Kiitos siis kommentista. Kirjoittaminen kyllä rauhoitti oman myllertävän mielen, ainaki vähän, joten taisi olla ihan hyvä päätös sitten kuitenki kirjottaa.

    VastaaPoista
  3. Sait mut juuri itkemään :'D Tuntuu niin pahalta sun puolesta D8 Kaikkea säkin oot joutunu kokemaan. ~

    VastaaPoista
  4. Voi anonyymi, elä nyt itke sentään :D

    VastaaPoista
  5. Luin kaiken - joka sanan. Oikeasti luin ja elin sen.

    VastaaPoista
  6. Kiitos, pelkäsin ettei ketään kiinnosta vähääkään.

    VastaaPoista
  7. Näin kaiken hyvin elävästi päässäni, se oli ehkä pelottavaakin. Tuntui kuin olisi seissyt vieressä noina hetkinä, näkymättömänä ja avuttomana, kyvyttömänä tekemään mitään. Nytkin on jotenkin lohduton olo. Hyvin kirjoitettu, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.