keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Vielä jotain

Tuntuu hyvältä kun sain kirjoitettua tuon pitkänpitkän pätkän A:sta, sen aikaisesta ja sen jälkeisestä elämästä. Luen tekstin koko ajan uudestaan ja uudestaan, en tiedä kuinka monta kertaa sen olen jo lukenut. Luen jokaisen lauseen läpi kaksi kertaa ja todella elän sen muistonsirun läpi, kaivan ylös kaikki yksityiskohdat, ne lukemattomat jotka jäivät ylös kirjaamatta. Pohdin sitä, millainen ihminen olisin, jos olisinkin ollut ainoa lapsi, kuinka paljon molemmat veljet ovat oikeasti vaikuttaneet minuun. Muistelen murrosikäistä minääni, joka tuntuu pikku hiljaa jääneen taakse, ja kuinka paljon sen elämään vaikutti tuo ihminen, jonka salaiset ajatukset löytyivät lyijykynällä kirjoitettuna paperilta. Niin paljon halusin olla yhtä viisas, yhtä mielenkiintoinen, yhtä kaunis. Ymmärrän toki, kuinka paljon se on pelottanut vanhempiani. Pelko siitä, että seuraan liian tarkasti veljen jalanjäljissä. Ostin kaulakorun johon äiti huokaisi "onko sinun pakko pitää kaikesta samasta kuin A?" Vaikken edes tiennyt että A:lla oli ollut lähes samanlainen.

Tekstiä suoltaessani pohdiskelin varovasti, uskaltaisinko julkaista hänen kuvansa. En uskaltanut. Toisaalta haluaisin teidän näkevän ne silmät. Ja yhdennäköisyyden. Mutta en sitten kuitenkaan, ehkä se on liian intiimiä.

Muisteleminen tuntuu hyvältä. Olen jotenkin viime päivinä nyt vajonnut muistoihin, en tiedä miksi. Kuntoutuksessa tehty muistelutehtävä sai minut tuumimaan, että ehkä sittenkin muistan lapsuudestani paljon enemmän kuin ihmiset yleensä. Sen verran vaikea muilla ryhmässä oli saada paperille aikaiseksi oikein mitään. Ja enää se ei satu. Olen kahlannut sen mustan suon yli, olen hengissä, ja olen kasvanut omaksi itsekseni. En kuvaksi veljestäni.

Mutta mitkä jutut tänä päivänä muistuttavat minua A:sta?

Eniten varmaan tämä sänkyni yläpuolella roikkuva A:n vanha lippu.
Amorphis oli yksi hänen lempibändeistään.

Vaatekaappini ovessa on kaksi sieltä komeron kätköistä löytynyttä kuvaa.
Pidän yläkaapissa tätä mummon tekemää hattua, jota A käytti aina.
Ja jostain kumman syystä minulla on tallessa myös A:n vanhat farkut, joissa on reikä takapuolessa.

Oli vielä yksi asia, jonka halusin kertoa aikaisemmassa tekstissä, mutta jätin sen kuitenkin kirjoittamatta. Ehkä pelkään saavani jonkinlaisen leiman otsaani. Mutta yritän nyt sanoa itselleni, että minuahan ei liikuta, vaikka te siellä ruudun takana pyörittelisitte silmiänne.

A on ollut tietenkin unissani monet kerrat. Pienenä näin joskus painajaista. Enimmäkseen ne ovat olleet ihan mukavia. Viime keväänä olin hullujenhuoneella, vietin siellä kolme kuukautta. Minulla oli huono olla, olin todella hämmentynyt, sekaisin itseni kanssa, kokeiltiin monia lääkkeitä, ihmiset hämmensivät minua entisestään. Itketti, mutten uskaltanut itkeä osastolla. Kotona oli epämukava olla, ja poikaystävän kanssa oli monimutkaista. Kotona kuitenkin uskalsin itkeä, ja minä itkin viikonloppulomilla. Eräänä tiettynä iltana minulla oli aivan erityisen paha olla, itkin ja itkin ja itkin, tuntui että pää räjähtää kaikesta.

Sitten kun lopulta nukahdin, olin A:n kanssa. Oli pieni asunto, ikkunasta näkyi unelias pikkukaupunki, joka muistutti Rovaniemeä, mutta oli täysin hiljainen ja liikkumaton. Istuin A:n kanssa matalan sohvapöydän ääressä lattialla, ja me juttelimme ja juttelimme vain. Katselin niitä kasvoja, näin niiden hymyilevän ja nauravan minulle, ne eivät olleet lainkaan epäselvät niinkuin kasvot usein unissa ovat. En saanut silmiäni irti niistä tutuista kasvoista. Istuin ja tuumin, kuinka ihana on nähdä ja jutella vain, vaikka tiesin koko ajan, että olen jossain muualla kuin oikeassa elämässä. En kuitenkaan tuntenut olevani unessa, kaikki oli liian selvää ja täydellistä. Pieni asunto oli sotkuinen, pöydällä oli kynttilöitä. A kertoi elämästään, tyttärestään. Sitten A soitti minulle tekemäänsä musiikkia, laittoi kuulokkeet päähäni ja painoi nappia. Miten kuvailisin sitä musiikkia? Se täytti koko kehoni, sai maailman väreilemään ympärillä, se oli täydellistä, siinä asusti täydellinen rauha ja onni.

Heräsin yöllä neljän aikoihin käsittämättömään tunteeseen. Olin niin onnellinen, etten voinut tehdä muuta kuin itkeä tuntikausia.

On jokaisen oma asia vetää omat johtopäätöksensä. Minua kiinnostaa vain se, mitä minä koin ja tunsin, ja mitä minä tiedän. Nyt se on kuitenkin kirjoitettu tännekin. Ja minä olen kiitollinen.


Sain tuon kaulakorun A:lta jouluna -98. Viimeinen joulu. Käytän sitä harvoin, sillä pelkään hukkaavani sen. Hukkasin sen jo kerran moneksi vuodeksi.

2 kommenttia:

  1. Jälleen kerran hienoa tekstiä...osaat minusta tosi hyvin kuvata tunteitas ja olla avoin vaikeissakin asioissa.

    Itsekin muistelen ja muistan asioita paljon lapsuudestani/nuoruudesta.

    Ja oi, vanha Amorphis :) Miten kaikki bändit tuntuvatkin olevan aidoimmillaan silloin ennen. Niin kuin me ihmisetkin.

    Anteeks, kun sanon näin..toivottavasti sulle ei tuu tästä kumma fiilis =( Mut mä oon jollain tapaa kateellinen sulle...ja samalla surullinen puolestas. Kateellinen siks, koska ite oisin halunnu, että perheessäni ois ollu mulle sellanen "esikuva" tai kiinnostava henkilö. Juuri silloin lapsuuden/nuoruuden aikaan.

    Toivon, että saat muistoista voimaa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, mukavaa kun arvostetaan. Kirjoittaminen on mulle tärkeä keino käsitellä asioita.

    Ymmärrän oikeastaan sen, että voi olla kateellinen tuollaisesta. Olis paljon kivoja tarinoita myös siitä, kuinka hieno sankari J on mulle ollut A:n lisäksi (mm. luki mulle Sormusten Herraa iltasaduksi kun olin 11, koska siihen ikään mennessä olis pitäny lukea se jo läpi monta kertaa!). Ja joskus ennenkin on sanottu, että oi olispa mullakin ollu sellasta.

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.