torstai 16. toukokuuta 2013

...maddening rows of antique books...

Istuin tuntikausia lukemassa Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa. En pystynyt kohtaamaan ulkomaailmaa, paitsi sitten pystyinkin ja kävin ostamassa leipomistarvikkeita, ja istuin vain nojatuolissa ja luin. Koko päivä vierähti ohitseni. Saadessani kirjan loppuun, tiedättehän sen tyhjän olon lukurupeaman jälkeen, istuin katse tyhjänä ja tuumin, mitä nyt teen elämälläni. Jokin suuri hämyinen oivallus on jossain takaraivossa taas. Se pelottaa minua, kaikki on nyt viimeisen viikon aikana kulminoitunut Jane Austeniin. Voi, pystyisinpä kertomaan, mutta en minä tiedä, en osaa, tässä kaikessa on jotain liian intiimiä. Piilotin kasvoni suureen huiviin, kissa tuijotti minua silmiin, ja minä tuijotin takaisin. Kissa tuijotti ja tuijotti. Emme kumpikaan räpyttäneet. Kissa puristi minusta ulos tunteet rävähtämättömällä tuijotuksellaan syvälle sieluuni. Jatkoin tuijottamista ja itkin.

Kunpa osaisin selittää, mitä päässäni liikkuu. Punainen mekko, unia. Tiedättekö sen noitakonstin, taika, glamour, jolla muutetaan ulkonäköä? Näin unessani miten se tehdään, ja se oli... en tiedä oliko se hirveää vai upeaa. Unessa kasvoni... minun kasvoni...

Mikä minä nykyään yritän olla? Tunnen päässeeni vihdoin asian ytimeen ja sitten tuleekin tyhjyys. Epätoivo hiipii välillä takaisin, vanha ystävä, tai sellainen "ystävä" jota ei enää viitsi kutsua päivälliselle, mutta joka tulee silti, ihan vain ilkkumaan. Violetin yksisarvispehmolelun nimeksi tuli Fitzwilliam.

Avasin tietokoneen, katsoin sitä hetken, ja suljin sen. Yritin löytää tyyneyden lähteitä, mutta en saa turruttaa tunteita. Turruttaminen auttaa, mutta pitkän päälle se vain tappaa ne lopullisesti. Minä tiedän. Ei ole oikein paeta elämää. Tarvitsin neuvoa, mutta en keneltäkään ihmiseltä. Käännyin viimein korttien puoleen, niin hupsulta kuin se voikin jonkun mielestä kuulostaa. Noudin hylätyn Tarot-pakkani ja istuin viltin alle sekoittamaan. Kolme korttia ja sitten neljäs. Itkin taas. Kiitos.

Kukaan ihminen jolle olisin ehkä ennen epätoivoissani soittanut ei olisi antanut yhtä hyvää neuvoa.

Etsin tyyneyden lähteitä.

Kärsivällisyys.

Etsin lenkkareita, urheiluhousuja. Käsi ovenkahvalla pelkäsin taas ulkomaailmaa, mutta avasin sen silti. En juossut mutta olin ulkona. Asun mielestäni kaupungissa, vaikka pikkukylähän se kai lopulta on, ja silti löysin itseni metsästä, kastelemasta kenkäni, lammen rannalta lintuja bongaamasta, jänikset ovat yhä melkein kokonaan valkoisia. Pohjoisrinteillä ja ojanpohjissa ja metsän kätköissä on yhä lunta. Hiirenkorvista ei ole tietoakaan, pajut vasta pukkaavat kissoja. Ensimmäisen kilometrin hoin päässäni epätoivon kuiskauksia. Havahduin mustan aukon reunalla, katsoin alas, ja näin sen synkän siirapin, siellä se on... Syvällä kaukana pohjalla... Raivoisa taistelu! Ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös ylös YLÖS senkin vinkuva olento! Huusin päässäni epätoivoa vastaan, kuljin rivakammin, hoin mantrana onttoja lauseita, nostin leukani, huijasin aivojani, väittelin tyhjyyttä vastaan. Eikä tyhjyys vastannut. Koska se on tyhjä.

Nostin vihan, nostin ylpeyden, sitten järjen valo loisti ylleni kuin freskossa konsanaan. Pelastus! Sydän hypähtää riemukkaasti, siitäs sait epätoivo saatana! Kuole!

Minähän en sinun pikku huorasi enää ole!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.