maanantai 17. kesäkuuta 2013

Juokse tai kuole

On totta, että itselleen ei saisi olla liian ankara. Ei pidä harmistua pikku virheistä, ei ole hyväksi soimata itseään jokaisesta huonosta päivästä tai tekemättömästä työstä. On ihan hyvä filosofia opetella antamaan itselleen anteeksi, ja lupa olla välillä huono ja hyödytön.

Olen antanut itselleni luvan laiskotella, valvoa, syödä huonosti, lusmuilla ja vätystellä. Välillä on joka tapauksessa omatunto soimannut, ja joka päivä enemmän. Nyt kun tätä turhanpäiväisyyttä on jatkunut jo pari viikkoa, katselen ympärilleni, ja ahdistaa. Ehkä ei olisikaan pitänyt antaa sitä lupaa. En tunnu enää saavan itseäni niskasta kiinni. Velttoilun ja yleisen amotivaation kierre jatkuu koko ajan pidemmälle yöhön ja vähentää päivän aktiviteetteja tasaisen tappavaan tahtiin. Tekee mieli tehdä vähemmän ja vähemmän. Ei jaksa lähteä ulos kuin joka kolmas päivä. Ei jaksa pukea tai meikata kuin joka kuudes. Ei jaksa kokata kuin satunnaisesti. Ei jaksa siivota laisinkaan. Jaksaa vain soimata itseään tekemättömyydestä, ja jatkaa turhaa paikallaan pysymistä.

Se johtuu kai kesästä. Kesä on yleistä velttoiluaikaa, ja unirytmittömyyden aikaa, mutta siihen liittyy myös olinpaikka. Maalla iskälässä kaikki tuntuu ihan oikealta, saunan lämmitys, illan oleminen, yön läpi seikkaileminen. Kaupungissa on vain kaupan aukioloajat ja mistä ikkunasta aurinko nyt paistaa sisään ja kello jota vilkuilee koko ajan. Kotona metsässä ei tarvitse tietää kelloa, tarvitsee vain kerätä kukkia silloin kun ne ovat auki, ja vetää villasukat jalkaan sitten kun tulee kylmä. Siellä valveilla oleminen ja nukkuminen on mielekästä hommaa, ja ne seuraavat toisiaan luonnollisesti, eikä tule sitä pysähtyneisyyttä, kun on istunut paikallaan niin kauan että niveliin sattuu.

Tarvitsen jonkinlaisen mäkilähdön nyt. Tai ehkä en, koska on jo maanantai, ja keskiviikkona pääsen taas pakoon tätä mielensisäistä ja -ulkoista pölyisyyttä. Onnekseni saan ihan ilmaisen kyydin Ouluun, ja sitten sunnuntaina takaisinkin vielä. Karkuun kaikkia jotka ryyppäävät itsensä hengiltä tai ainakin melkein. Karkuun ärsyttäviä tilanteita.

Keskiviikkoaamuna on myös vihdoin se toimintaterapiahomma. Kuvaprojekti. Jänskättää. Silloin ainakin on jotain konkreettista ja mielekästä tekemistä.

Viime viikonloppuna istuttiin takkahuoneessa, paistettiin makkaraa, laulettiin karaokea, ja puhuttiin sellaisten ihmisten kanssa sellaisista asioista, että tämä kokemus oli vain kerran elämässä, eikä varmasti tule toistumaan. Nämä ihmiset, joiden kanssa yleensä puhutaan vain käytännön asioista jos niistäkään, ihmiset joiden mielenliikkeitä en loppujen lopuksi tunne paljoakaan, ihmiset joiden syvimmät ajatukset eivät oikeastaan koskaan ajaudu toisten kuultavaksi, suusta ulos, paitsi muutaman kerran elämässä, kun on juuri sellainen hetki, ja keskustelu jotenkin ajautuu aiheisiin, ja niillä on sopivasti sitä maagista alkoholia veressä. Vaikka minä puhunkin sellaisista asioista aika paljon ja avoimesti ihan ilman kuningas alkoholia, huomaan kuinka vaikeaa se voi monille olla. Mutta se on vähemmän vaikeaa joka kerta, ehkä. Usein taas kun tuollaisten ihmisten kanssa päästään keskustelussa asioiden ytimeen, kaikki menee päin helvettiä, ja kaikkia vain vituttaa, ja kukaan ei osaakaan sanoa mitään oikeaa, ja sitten se vain kuivuu kasaan. Siinä ehkä yksi syy, miksi ihmiset eivät mielellään jaa sisäisiä tuntojaan.

En minä kai sitten olekaan niin jäyhä ja hankala ja tuppisuu.


Sissi pyydysti liskon

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.