torstai 29. elokuuta 2013

Slipping

Haluan kirjoittaa, mutta kaikessa on juuri nyt jotain kovin teennäistä. Tietokone on ollut auki kolme päivää putkeen, nukkuessani se on soittanut minulle hiljaista musiikkia, ja koko ajan nuo jotkin kuvat ovat odottaneet muokkaamista ja julkaisemista, muokkausohjelma huutaa avoinna koskemattomana, enkä ole edes jaksanut miettiä koko juttua sen koommin kun sen avasin toissapäivänä tai joskus. Miksi en vain sulje sitä? Noin, siitäs sai.

Katsoin leffan Sinister, siinä oli jotain vähän tylsää ja turhauttavaa. Minun piti ponnistella, että jaksoin katsoa sen ylipäänsä loppuun asti, vaikka loppu olikin melko arvattava. Se on saanut ihan hyviä arvosteluja, ja odotin siltä melko paljon. Oikeastaan en taida enää niin hirveästi tykätä kauhuleffoista. Jokin niissä on puuduttavaa ja epäkiinnostavaa. Ehkä olen turtunut liikaa, ja sellainen säikyttely pöö jossa säpsähtää väkisinkin koska yhtäkkiä äänitehosteet "TÖTÖTÖÖÖ" ja jokin ilmestyy jostain, se on niin ärsyttävää. Siitä on kauhu kaukana. Ja vaikkei tuossa Sinisterissä onneksi niin paljoa sellaisia kohtia ollut, paitsi silti liikaa, oli siinä silti jotain ärsyttävää. En nyt oikein saa mieleeni mitä. Kaikkein typerintä oli se, että jokin aika sitten juttelin jossain kauhuleffoista jonkun tyypin kanssa, netissä siis, ja tämä väitti, ettei naisenpuolen kannata katsoa kyseistä pätkää laisinkaan, koska "se on liian paha", varsinkin jos olet äiti, tai jotain. Koska siinä on lapsia. Siis siinä on lapsia, oi voi. En viitsi edes kirjoittaa tähän upeaan argumenttiin mitään kommenttia. Itse asiassa pikkuisen yllätyin positiivisesti lopussa, koska odotin sen olevan vähän enemmän "buhuu lapsia murhataan", mutta se olikin vähän jännempää. Nyt jumituin selittämään tästä ihan liian pitkäksi aikaa.

Unohdin sitten kokonaan sen mielentilan, jonka takia tulin alun perin tänne kirjoittamaan.

*un moment plus tard*

Okei, nyt sain sen takaisin. Viimeinen psykoterapiakäynti. Loistavaa, kahdeksan tunnin päästä minun pitäisi olla toimintaterapiassa hoitamassa loppuun se hemmetin kuvaprojekti vihdoin ja viimein. En ole valinnut kuvaa SAATIKA kirjoittanut sitä jotain, mikä minun piti sitä varten kirjoittaa. Kuutamoyö ja metsä ja hämäräkeijut. En muista enää. Se viimeinen psykoterapiakäynti siis. Aivan kuin hän olisi ottanut kunnian itselleen siitä, mitä minulle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, ah hah, ahahah, mihin hiivattiin minä olen rahani puskenut oikein? Yhteenveto minusta, minä katsoin ikkunasta tuulta ja se teki koivuun lohikäärmeen, pyysin kynän ja paperia ja piirsin sen. Minä näen muotoja kaikkialla, pitäisi olla aina kynä ja paperia käden ulottuvilla. Yhteenveto tunnelukoista ja ajattelutavasta, niin ajattelutavasta, se jonka muutin minä ja vain minä, ja joka muutti koko elämäni yhdellä kertaa, en enää edes muista miten minä ajattelin ennen sitä, paitsi nyt koska olen tässä. Näette varmaan missä olen, kello on niin kovin vähän tänä aamuna ja minä ajattelen ja ajattelen ja sitten kirjoitan ja se ei ole kovin hyvä ajatus eihän? Tässä minä olen. Sellaisessa kuplassa, joka tulee vain yöllä, kun istuu hämärässä ja alkaa tutkiskelemaan omaa mieltään. Tavallaan tahtoisin jäädä tänne. Kylmiä väreitä kulkee jatkuvasti koko kehossa, sormet tanssivat ja olo on kuin transsisessa, silmiä kirvelee enkä tiedä räpyttelenkö vai en, jokainen kirjoitusvirhe jonka joudun palaamaan korjaamaan rikkoo hetken taianomaisuutta.

Illalla oli ukkonen. Yhtäkkiä hoksasin, että jyly kuin tykkien kumina rintamalla kuuluu ulkoa, ehkäpä kesän viimeinen. Pikavauhtia puin nahkatakin ja kiisin ulos, juuri sopivasti seisoin takapihalla kun salama välähti ja välittömästi niin kova jyrähdys, että tanner tärisi (KEKKONEN) ja säpsähdin ja sitten virnuilin kuin pässi. Kävelin sateessa joka vähitellen koveni kaatosateeksi, mutta kun olin päässyt määränpäähäni, oli koko tilanne jo ohitse ja kävelin saman tien takaisin. Onneksi kuitenkin näin sen ja sain hyppiä lätäköiden yli ja kastua läpimäräksi ja kikatella.

Alan menettää sen hetken kuplassani. Se tuntuu yhä silmissä ja selkärangassa. Mutta nyt se hyperväsymys muuttuu pelkäksi väsymykseksi. Sairaalan käytävät. Vihreät seinät. Neljäs kerros, neljännen kerroksen aikakone kauhuihin. Ehkä se ei oikeasti ollutkaan niin paha, mutta en enää uskaltanut katsoa sinne. En enää edes pelkää joutuvani sinne vielä joskus, vaikka ehkä sittenkin toisinaan yöllä minä ihan pikkuisen pelkään. Typeräähän tuo on. Kaikki on niin... hienosti.

Ainakin joka toinen päivä.

Tai joka toinen päivä ja joka kolmas yö. Tai yhden päivän ja yhden yön ja sitten taas ei. Eieieiei. Ajattelen Sigridiä, eivätkä Sigridin neuvot enää pidä paikkaansa. Enää ne ovat vain kaikuja huonommista ajoista. Tai... hmm... huonommistako todella? Onko todellisuus kauhean mukava paikka olla ja elää? Olisihan sinne kaninkoloon voinut kadota, mutta enpä kadonnut, ja nyt on myöhäistä. Otin sinisen pillerin ja heräsin sängyssäni kuten tavallista, eikä mahdollisuutta punaiseen pilleriin enää ole.

Minä liioittelen. Oi kuinka minä liioittelen. Se saa tarinan niin paljon jännittävämmäksi. Se on melkein valehtelua, mutta ehkei aivan. Katsokaas minä en enää juurikaan valehtele. En edes itselleni, ainakaan kovin usein. Ja nyt pelottaa, että ehkä minä valehtelenkin, niin hyvin, että uskon itsekin. Kumpi näistä tarinoista olikaan totta? Kylmät väreet, värinä joka puolella. Kumpaa tarinaa nyt pitäisi uskoa? Päivällä se on yksinkertaista ja, hmm, se menee omalla painollaan, hyvin ja huonosti mutta ei koskaan hyvin huonosti kai, mutta yöllä... yöllä mittasuhteet vääristyvät ja epätodellisuuden portti raottuu juuri tarpeeksi. Vai mikä se on, todellisuusko se siellä? Eikun. Huijaanko minä itseäni todellakin niin onnistuneesti? Sitä minä vähän pelkäsin siellä viimeisessä psykoterapiaistunnossa. Kaikkea, minkä onnistuin kahdessa vuodessa siltä naiselta piilottamaan.

Mutta sitten toinen, tavallaan kauheampi pelko. Ehkä sitä kaikkea ei olekaan olemassa. Ooooo nyt kuljetaan niin ohuella jäällä, niin ohuella, musta vesi paistaa siitä läpi. Siellähän uiskenteleekin jotain. Ihan selvästi. Hirviöitä vai taruolentoja?

Kylmät väreet. Aamulla pitäisi osata tehdä niinkuin kuuluu. Nousta ylös, soittaa klubitalolle, lähteä toimintaterapiaan. Jo aamupäivästä.

Sanon sen suoraan: turha toivo. Vaikka ehkä unettomuus saisi aikaan taas jotain muutoksia. Ehkä uni on liian helppo lepotauko, ehkä se saa mielen veltoksi. Nyt se on niin terävä, pistävä jääpuikko, jään murenia, Kaaoksen sirpaleita. Ei paikkaa jonne paeta. Nyt ei saa paeta. Luiskahtelen vaivihkaa mielettömyyteen, mutta vain hetkeksi. Siihen asti että aurinko nousee ja järjen valo taas loistaa ylleni.

Syksy ja muutos ja pimeä ja kylmä. Muutun joksikin, ehkä Minuksi, ehkä se onkin Minun aikaani. Liian paljon ajatuksia. Muutun kylmemmäksi ja pienemmäksi ja suuremmaksi ja mustemmaksi niin kuin musta aukko, valkoisemmaksi niin kuin kummitus, häilyväisemmäksi. Niin kuin Sigrid.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.