sunnuntai 25. elokuuta 2013

Türkiye

Sain Turkinreissulla jonkinlaisia valaistumisia elämästä, ja siitä, millaista haluan oman elämäni olevan, ja millaista en todellakaan halua sen olevan. Siellä oli toisaalta jännittävää ja erilaista ja seikkailua ja hauskaa, toisaalta ahdistavaa ja turhauttavaa ja typerää ja kurjaa. Kirjoitin joka päivä, monta kertaa päivässä oikeastaan muistikirjaani. Lähtiessäni tuo muistikirja ei ollut läheskään puolessavälissä menossa, nyt se on reippaasti yli. Minun on kaivettava se esiin saadakseni uudestaan yhteyden niihin tunteisiin ja ajatuksiin, joita tuo matka herätti.

video


Minua ahdisti olla siellä samassa hotellihuoneessa, samojen tyyppien kanssa ja nähdä samoja paikkoja kahden viikon ajan. Tuntui, että tuollainen turistirysäpaikka on jotenkin mitäänsanomaton, vaikka oikeastaanhan pelkästään se, kuinka erilaista siellä on, ja ne maisemat, riittää ajankuluksi aivan hyvin kahden viikon ajaksi. Mutta silti siinä oli jotain vialla. Minua ahdisti nähdä samoja puljuja ja jokaisessa samaa roinaa ja jokaisessa ravintolassa samanlaiset sisäänheittäjät joilla jokaisella on sama vanha virsi "hei finland suomi mitakuuluu anteeksi hei saanko kysyä". Minua ahdisti jokainen auringonpalvojaturisti ja jokainen innokas paikallinen sesonkityöntekijä. Oikeastaan toisella viikolla liikuin enimmäkseen auringonlaskun jälkeen, ja aika paljon ihan yksin. Se teki asioita huomattavasti helpommiksi. Yöllä oli itse asiassa varsin mukavaa, yössä on aina taikaa, ja yksin nyt on mielestäni aina paras olla. Yksin sain istua pimenevällä uimarannalla meditoimassa ihan rauhassa ja vähän itkeä samalla, yksin sain kävellä pitkää reittiä jonkin ihme bussien parkkipaikan läpi jossain hiivatissa asti ja pysähtyä katsomaan jotain yksityiskohtaa juuri niin pitkäksi aikaa kuin halusin. Yksin istuin viimeisenä päivänä rannan lähettyvillä puistossa puun alla syömässä hampurilaista yhdessä tusinan kulkukissan kanssa.




Oikeastaan yksin olisi ehdottomasti paras tapa minulle matkustaa tästä lähtien. En enää pelkää. Ikäviä asioita tapahtuu yksin kulkeville naisille, tottahan se on, mutta niitä pystyy välttämään, ja jos joutuu ryöstetyksi niin sitten joutuu. Jos astuu lasinsiruun niin sitten astuu, ei sen takia kannata jättää menemättä avojaloin ulos. Jos tipahtaa meteoriitti päähän niin sitten tipahtaa, jäädä nyt tuota murehtimaan neljän seinän sisälle. Eihän sellaisessa ole mitään mieltä. Olen alkanut uskaltaa, ja juuri sen takia minun oma Suuri Seikkailuni on taas hiukan lähempänä.



Mietin, miten järjestäisin juuri minulle sopivan yksinäisen matkan samaan paikkaan. Jos oletetaan, että tahtoisin joskus uudestaan Alanyaan, mitä tekisin toisin? Unohtaisin aikataulut ja etukäteisvaraukset ja paluulennot. Lentäminen on matkustusmuotona ylipäänsä ihan surkea. Eihän siinä ole yhtään minkäänlaista matkan tuntua! Pelkkä määränpää. Kamalan laimeaa, ja ihan järkyttävän stressaavaa varsinkin. Minä voisin suunnitella lähteväni junalla Venäjän ja Valko-Venäjän ja Ukrainan ja Romanian ja Bulgarian halki Mustalle merelle, ehkä jopa paatilla siitä yli. Viipyisin matkalla varmaan jokaisessa maassa ainakin yön pari. Pohjois-Turkkiin päästyäni voisin käydä Ankarassa ja siellä päin, matkustaa yhä junalla ja bussilla Antalyaan ja lopulta Alanyaan. Tässä matkan aikana nukkuisin yön siellä, toisen täällä, pysähtyisin sitten kun siltä tuntuu. Alanyaan päästyäni etsisin hotellin, joka juuri sillä hetkellä vastaisi budjettiani ja toiveitani, ja josta löytyisi minulle huone vaikkapa neljäksi yöksi. Matkatavaroina minulla olisi vain rinkka, ja shoppailut jättäisin kokonaan pois. Etsisin uudelleen käsiini sen tyypin, jolla oli hieno tukka, ja jonka kanssa en ehtinyt lomaromanssiin asti tällä reissulla, koska jutskailimme vasta ihan viimeisenä iltana... Vuokraisin vaikka skootterin, tai jotain, ja kävisin vuorilla, etsisin jännittäviä paikkoja, kaikkea missä on taikaa. Yrittäisin päästä perille enemmänkin siitä itse paikan olemuksesta, kuin nähdä turisteja ja krääsäputiikkeja ja sisäänheittäjiä ja hiekkarannan täynnä ruskeaa lihaa. Sitten kun olisin saanut kyllikseni, lähtisin ehkä meren yli Egyptiin tai Kreikkaan... Tai jos olisin aivan kerta kaikkisen ähkyssä, ottaisin tässä vaiheessa junan tai jopa lennon kohti Suomea.


Harrastaisin mielelläni kyllä kotimaan matkailua yksin nyt näin niinkuin aluksi ja harjoitukseksi. Siihen tarkoitukseen olisi tietenkin ihan kätevää olla auto... tai edes ajokortti... Mutta kun täällä on niin pirun kallista. Bensa on kallista, juna on kallis, bussi on kallis, ruoka on kallista, yöpyminen on kallista. Polkupyörä ja teltta siis! Olen tänä kesänä ihan vähäsen salaa haaveillut ikiomasta asuntoautosta. Josko minä sen ajokortin sitten kuitenkin tuossa kohtapuoliin... mutimutimuti mutimutimuti mutimutimuti...


Niin siitä tämänkertaisesta matkasta vielä. Oli aika hienoa, että Mai ja Saha olivat käyneet siellä aikasemminkin, niin oli jotain tuntumaa valmiiksi koko kaupunkiin. Tai ainakin siihen toiseen puoleen siitä. Oli tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiäkin, niin siellä ei tarvinnut olla lainkaan pallo hukassa. Opin kahdessa viikossa parhaan reitin rannalle juuri sitä pikkutietä jonka varrella on vähiten ravintoloita, ne kaupat joissa oli juuri oikean makuista jäätelöä ja sen sellaista. Löysin myös kaupan, vähän kaukana hotellista kyllä, jossa soi rock ja josta oli kaikkein mukavinta käydä hakemassa jääteetä ja hymyillä myyjäpojulle, jolla oli hieno tukka. Turkkijonne, korkeintaan 13-vuotias poika kurvasi ravintolan eteen uudenkarhealla mustalla Fordilla, taskuparkkeerasi, ja käveli pois avaimia heilutellen. Reissun kurjimpana iltana rämmin pilkkopimeässä jyrkällä vuorenrinteellä, revin itseni hajalle okapuskissa ja piikkipensaissa, muljutin molemmat nilkkani kipeäksi, kaaduin kivikkoiseen ja piikkioksaiseen maahan, melkein pissasin laukkuni päälle, ja vähällä oli etten olisi lähtenyt kierimään holtittomasti vuorenrinnettä alas. Ja sitä kurjaa tyyppiäkin piti vielä pelätä, josko se vielä tulisi niiden kylmien huuliensa kanssa liian lähelle.


Öinen meri oli rauhoittava ja harvinaisen päräyttävä, taianomainen. Olisin voinut istua rannalla joka ilta ja yö. Jos menisin sinne uudestaan ja vuokraisin sen skootterin, etsisin syrjäisiä turistittomia rantoja, joissa istuskella aivan rauhassa ja kuvitella taikamaailma kuunsillan tuolla puolen.

"...for the Sun is fierce and the Moon is gentle." Ote muistikirjastani.

video

Luin matkalukemiseksi ostamani Tieteen Kuvalehden, olin tuonut varmuuden vuoksi mukana myös pokkarin, Johanna Sinisalon Ennen Päivänlaskua Ei Voi, ja luin senkin. Sitten luin vielä Mailla mukana olleen Pienen Suklaapuodin. Ja sitten ei ollut enää lukemista.

Merivesi suussa ja silmissä ja nielussa ja nenässä on harvinaisen ikävää, se tönköttää tukan suolaan ja saa pyyhkeenkin haisemaan. Keräsin rannalta mukaani aika paljon kiviä. Nekös siellä matkalaukussa painoivatkin...



Päässäni soi varmaan viikon ajan Johnny Cashin versio kappaleesta Hurt. Kun pääsin kotiin, menin melkein saman tien koneelle Youtubeen kuuntelemaan sen pari kertaa putkeen. Minun on pakko tehdä niin nyt uudestaan. Tuijotan videoa ja kuuntelen ja liikutan huuliani sanojen mukana ja nojaudun ihan lähelle näyttöä, kylmät väreet kulkevat selässäni.

Tiedän, miksi tuo kappale alkoi soida päässäni silloin yhtenä iltana. En tahtoisi tunnustaa, mutta ehkä se on hyväksi. Olin vessan lattialla ja kuiskailin itselleni "I hurt myself today..." Loppuloman pidin haaremihousuja ja pitkiä hameita enkä enää uinut. En häpeä, en suostu häpeämään, en tunne ylpeyttä siitä että olen puoli vuotta ilman, enkä siitä kun sitten sorrun. Joskus tarvitsen rauhoitusta, tai rentoutusta, tai muistutusta siitä, että ruumis on heikko ja haavoittuvainen, mutta minun Itseä ei voi mikään vahingoittaa. En kadu enkä häpeä, suon tämän keinon itselleni.

Melkein kuin olisi käynyt salaa vessassa tyydyttämässä itsensä. Ja niin kai minä tavallaan kävinkin. Mutta suloinen kirvely jälkikäteen rauhoittaa.

Katsoin muistikirjaani ja toivoin että voisin kirjoittaa jotain voimakasta, unenomaista. Mutta en voinut. Luulisin. Sen sijaan kirjoitin sinisestä hämäräkeijusta, surumielisestä olennosta, joka lentää öisin kilpaa yöperhosten kanssa ja tanssii kuunsillalla.

If I could start again
a million miles away
I would keep myself
I would find a way

Ouuuh, anteeksi, tästä taisi tulla tosi ankea postaus.

2 kommenttia:

  1. Myös minä pidän muistikirjaa! Tapa lähti, kun ostin kauniin vihon, mutten keksinyt sille heti käyttöä. Myöhemmin aloin kirjaamaan ylös mietelmiä, ajatuksia ja lopulta omia pohdintojani.

    Itse haaveilen, että saisin mahdollisuuden lähteä reppuselässä reissaamaan ja näkemään maailmaa, tutustumaan paikallisiin kulttuureihin aivan toisin, kuin vain saapumalla hotelliin ja paikkaa kiertelemällä. Muistelen kaiholla lapsuudessa tehtyjä asuntoautomatkoja. Oli ihanaa lähteä sillä kulkemaan, vaihtaa suuntaa ja maata oman mielen mukaan, olla vapaa pysähtymään niin halutessa ja yöpymään melkeinpä missä vain. Silloin sitä ei vain osannut nähdä niin laajalti. Toisaalta, en täysin kumoa lentämisen mahdollisuutta. Toki se ei vastaa millään kunnon matkaa ja olet aika hyvin jumissa tietyllä alueella, lisäksi se kuormittaa luontoa kohtuuttomasti, mutta onhan se myös kätevää, jos vapaata/aikaa/rahaa/halua ei ole riittämiin, mutta hirveä hinku päästä näkemään vaikka tietty kaupunki olisi niin lentäen matkan tekeminen tulee useammalle mahdolliseksi. Lukiossa toteutimme ns. kulttuurimatkan valitsemaamme kohteeseen ja jokainen luokalta sai oman aihealueen, paikan tai muun, mistä otti selvää ja esitteli sitten tämän asian meille muille mahdollisimman laajalti. Emme myöskään pysyneet vain yhdessä kaupungissa vaan toteutimme junalla matkoja lähikaupunkeihin. Mielestäni tämä oli todella hienoa! Koska esim. saimme tietoa paikallisen kulttuurin osa-alueista, vähemmän tunnetuista kahviloista, nähtävyyksistä ja muusta pääsimme perusturistia syvemmälle kaupunkiin ja myös kuljimme sen laitamilla, emme vain turistialueella ja näimme elämää myös pienemmissä kaupungeissa. Voisin kuvitella tulevaisuudessa toteuttavani vastaavia pieniä matkoja silloin, kun mahdollisuutta pidempiin ei ole.

    Kirjoitat todella ihanasti, laajalti ja pohdiskellen. ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin jonkinlaista päiväkirjaa varhaisteininä, mutta ei siitä oikein tullut mitään... Sitten kun tajusin kirjoittelevani kuitenkin erinäisiin vihkoihin kaikenlaisia juttuja, ja niitä vihkoja alkoi kertyä, hankin ihan sitä varten kovakantisen "muistikirjan" joka kuulosti päiväkirjaa paremmalta, ja koska kyseessä ei ole päiväkirja, voi siihen kirjoittaa muutakin kuin päivän tapahtumia kai sitten :D Joten sen jälkeen on tullut kirjoitettua paljon ja ahkerasti.

      Asuntoauto olisi kyllä niin hieno! Kun olisi loputtomasti aikaa ja ikioma asuntoauto... Lentäessähän on juuri se, että kun sitä aikaa on yleensä vain rajattu määrä, ja tahtoisi mieluummin viettää sen siellä kohteessa, ymmärtäähän tuon. Ah, aika on niin kallisarvoista. Kauhean hienon kuuloinen tuo lukion matkaprojektihomma, kuulostaa oikein kätevältä. Juuri kaikkialla ne vähiten turisteja täynnä olevat paikat, etsiskely ja seikkailu, paikalliseen elämään tutustuminen, se on parasta.

      Kiitos, olen todella otettu kun tykkäät kirjotustyylistäni! <3

      Poista

Penni ajatuksistasi.