torstai 12. syyskuuta 2013

Shenanigans

Keräilyharrastuksissa on yksi kurja puoli: kun jotain on liikaa. Toisaalta on hienoa omistaa vaikkapa kaikki mahdolliset erilaiset postimerkit kuin Hemuli, mutta silloin ei enää osaa arvostaa niistä jokaista yksilönä. Minulla alkoi jokin aika sitten ahdistaa ponien määrä. Olen kerännyt My Little Poneja jo monta vuotta, ehkä kuusi. Olen kerännyt niitä aika hitaasti, eikä tavoitteeni koskaan ollutkaan saada niistä joka ikistä variaatiota kokoelmiini. Jossain niillä main, kun sadan kappaleen raja ylittyi, minulle alkoi riittää. En halua, että kaikki hyllytilani täyttyy vain poneista, ja koko kämppä oheiskrääsästä, vaikka niistä tykkäänkin. Joten pakkasin melko suuren osan poneista kahteen laatikkoon sängyn alle ja jätin hyllyyn vain lempparini. Ensin tuumin, että ehkäpä haluan kaivaa ne loputkin sieltä vielä joskus takaisin hyllyyn, mutta nyt olen alkanut tuumia, että ehkä ne pitäisi ihan myydä pois. En koskaan kuvitellut voivani tehdä sitä, myydä pois ainoatakaan, mutta ajat muuttuvat eskoseni. Toinen päänvaiva on Monster High:t. Niitä ei vielä ole hälyttävän paljon, mutta en halua niitä kertyvän liikaa. Olen alkanut katselemaan uusia nukkeja kriittisemmällä silmällä, ja karsinut ostolistaltani pois joitakin. Haluan kustomoida niitä enemmänkin, ja kenties jopa myydä pois joitakin jotka eivät enää tunnukaan niin omilta. Niitä on jo 36, laskin juuri, ja kyllähän ne vievät hyllytilaa kuitenkin aika paljon. Koska haluan tilaa myös (oivoi) kaikelle muulle turhalle roinalle!

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että on yksi keräilykohde, mitä ei voi koskaan olla liiaksi: Kirjat! Jos tulen tässä elämäni aikana täyttäneeksi kokonaisen kartanon kirjoilla ja kirjoilla ja kirjoilla lattiasta kattoon, siinä ei ole mitään vikaa, eikä mieleeni taatusti tule myydä pois ainuttakaan. Jännä jutska.

Tumblr törröttää taustalla



Minulla on niin paljon ideoita. Haluaisin tehdä vaikka mitä, enkä saa aikaiseksi. Minulla ei ole välineitä, eikä työtilaa, eikä motivaatiota. Olen kerännyt koneelle kansiollisen kuvia, jotka inspiroivat erilaisiin käsitöihin, askarteluihin ja tuunauksiin. Tahtoisin toteuttaa kaikki ideani hetipaikalla, mutta tarvitsisin oikeasti oman verstaan, ihan kokonaisen tilan kaikelle. Yhyy elämäni vie niin paljon tilaa. Ehkä minä en tarvitsekaan ruokapöytää..? Ehkä voisin muuttaa sen askartelupöydäksi? Syön kuitenkin melkein aina... koneella. Öh. Yllätys. Minulla ei ole paikkaa kaikille askartelu- ja maalaustarvikkeille. Niitä lojuu erinäisissä pahvilaatikoissa, purkeissa, lipaston laatikoissa, siellä täällä. Kiinnostuksen kohteeni ovat moninaiset (Luin eilen, että neroilla tuppaa olemaan! Olen siis varmaan nero), mutta mahdollisuudet paneutua kaikkeen liian suppeat. What to do?




Kökkö kamerakin on temppuillut viime aikoina. Se ei valota tai sitten ylivalottaa eikä tarkenna ja väritkin ovat mitä sattuu. Tahtoisin kuvatakin joskus enemmän, kunnollisella kameralla, sekin kiinnostaisi jos olisi resursseja. 

Nyt kuitenkin vaikuttaisi vihdoinkin etenevän se homma, että saatan kuitenkin kohtapuoliin karistaa Rovaniemen pölyt kannoiltani ja lähteä tekemään taidetta, tai jotain. Elämä saattaa vihdoinkin muuttua, vuosikausia paikoillaan junnattuaan. Voi jukranpujut.

Se on sellainen homma, että jos nyt tulee muutto, haluan muuttaa asioita kämpässäni melko radikaalisti. Jos saisin jotenkin sitten ujutettua mukaan sen askartelupöydän... vaikka ruokapöydän kustannuksella. Ja hankin lisää hyllytilaa. Ihan taatusti hankin.

Jajaja hetkonen! Verkostopalaveri, lääkäri, äääääääääh kuinka paljon kyrsii sellaiset palaverit, en tahdo enää ikinä uusiin kuntoutuspaikkoihin ja uusille terapeuteille ja uusille hoitajille ja uusille lääkäreille ja uusille ohjaajille ja uusille lääkkeille. Ei enää ikinä. Kyllä minä hoidan elämäni nyt ihan itse kiitos vain. Vaan tarvitseeko tässä edes mitään tukea ja apua enää? Pelottaa, oikeasti, tunnustan, pelottaa ihan helvetisti, tarvitseeko? Olenko minä *nielaisu* ihan niinkuin... kunnossa muka? Entä jos en olekaan? Tai entä jos olenkin? Entä jos kaikki taas päsähtää tuhannen sirpaleiksi, heti kun alan uskaltaa toivoa, heti kun nostan pääni pensaasta ja huhuilen "elämäääää sinäkö se siellä?"


Olen taas rakastunut. Helium Vola, miksi en ole kuunnellut niiin pitkään aikaan?

2 kommenttia:

Penni ajatuksistasi.