tag:blogger.com,1999:blog-65492728266306072342024-03-14T06:51:49.878+02:00Shards of ChaosMiss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.comBlogger349125tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-9889256693725277982022-12-17T23:02:00.001+02:002022-12-17T23:02:14.998+02:00Koti?<p> Koti on siellä missä on metsää ja vapaus</p><p>Koti on turvallinen olo</p><p>Koti on lepo ja seikkailu</p><p><br /></p><p>Voisihan se olla jossain muuallakin</p><p><br /></p><p>Pystyn kuvittelemaan itseni</p><p>haahuilemassa</p><p>Vuorilla tai meren rannalla</p><p>Jossain kaukana täältä</p><p>Missä ei ole liian kuuma eikä liikaa ihmisiä</p><p>Kunhan siellä on metsää</p><p>Ja turva</p><p><br /></p><p>Pystyn kuvittelemaan itseni puhumassa jotain muuta kieltä</p><p>Pääseehän sitä sitten takaisinkin</p><p>Takaisin kotiin?</p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-11884339898892510982022-03-06T20:22:00.003+02:002022-03-06T20:26:18.349+02:00Kahleet<p> Tajusin hiljattain, kuinka myrkyllinen riippuvuussuhde minulla ja äitillä on aina ollut.</p><p>Hän on ollut yhtä riippuvainen minusta kuin minäkin hänestä. Hän on koko ajan estänyt minua itsenäistymästä ja aikuistumasta. Hän on - tahattomasti - nakertanut itsetuntoani, hiljaisesti myrkyttänyt minua ylisukupolvisten traumojensa myrkyillä, passivoinut minua, koetellut rajojani. Tullut jatkuvasti painajaisiini, joko haukkumaan ja pilkkaamaan minua, tai kirjaimellisesti kuristamaan minut.</p><p>Minullakin on ennenpitkää katkeamispisteeni. Minä en ainakaan suostu nielemään perintömyrkkyjä loputtomiin. Kaikki se on kaadettu minun niskaani, ja minä olen sukulinjani (molemmin puolin) vahvin, koska minä olen ensimmäinen, joka yrittää ihan oikeasti käsitellä niitä ja katkaista kierteen. Minä en suostu turruttamaan tuskaa alkoholilla, en esittämään että kaikki on hyvin, en kovettamaan itseäni ja kylmettämään tunteitani, en enää.</p><p>Minä aion siivota koko kellarin, alusta asti, käydä sen kaiken läpi, kohdata kaikkien esi-isien ja -äitien demonit, ja sitten päästää ne vapaaksi, lentoon. Heiluttaa niille nenäliinaa hyvästiksi.</p><p>Jos en tässä elämässä muuta hyvää saa tehtyä, niin ainakin aion parantaa itseni. Saatana. Sitä ei voi kukaan minulta viedä pois.</p><p>Samalla äiti on ajautunut koko ajan kauemmas, syvemmälle omaan syöveriinsä. Salaliittoteorioihin, mukaan sekavaan porukkaan joka ei itsekään tiedä mitä julistaa. Kauemmas ja kauemmas järjen valosta. Aluksi koin siitä valtavaa ahdistusta, ja syyllisyyttäkin, koska en osannut auttaa. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tehdä mitään muuta kuin ahdistua, onhan ihmisellä oikeus uskoa ihan mihin tahansa.</p><p>Joten katkaisin välit äitiin, kenties väliaikaisesti, kenties pitkäksikin aikaa. En vielä tiedä. Ainakin tiedän, että viimeiset kuukaudet ovat olleet omituisella tavalla keveitä hengittää! Minun ei tarvitse ahdistua jokaisesta whatsapp-viestistä, ei tuntea painoa rinnalla kun puhelin soi, ei kokea syyllisyyttä ja velvollisuudentuntoa vierailuista. Syntymäpäivänäni kokeilin, tahtomattani, ilman omaa aloitettani, luoda edes jonkinlaisia välejä, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään. On parepi olla nyt aivan täysin irti.</p><p>Yhtäkkiä maailma ja tulevaisuus on avoimempi, tunnen itseni henkisesti vahvemmaksi kuin koskaan.</p><p>Minä puolustin omia rajojani! Minä asetin kaapin paikan! Minä pidin kiinni periaatteistani! Minä en tällä kertaa antanut periksi ja taas vain kestänyt hiljaa!</p><p>Mikään ei enää oikeastaan pidättele minua Melankolisessa Mestassa. Voin mennä ihan minne vaan ja keksiä jotain aivan muuta tekemistä. Yhtäkkiä tajuan olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen lähtemään pois. Rakentamaan itselleni jotain ihan omaa. Yrittämään ihan uusia juttuja.</p><p>Mikä vapauden tunne.</p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-88482413571231028942022-03-05T15:11:00.000+02:002022-03-05T15:11:24.160+02:00<p> Elämäni on tähän mennessä ollut lähinnä katkeraa selviytymistaistelua, sinnittelyä, kriisiä kriisin perään. Heti kun edellisestä negatiivisesta elämänmuutoksesta olen selvinnyt, tulee seuraava.</p><p>Eikö olisi jo minun aika kukoistaa? Haluan positiivisia elämänmuutoksia, sellaisia joihin voin itse edes jonkin verran vaikuttaa, sellaisia joita voi suunnitella ja odottaa innolla kauhun sijasta. Haluan elää, ihan kunnolla, enkä vain selviytyä päivästä toiseen.</p><p>Minä kestän mitä vain, kun on pakko. Olen kestänyt ja tulen kestämään. Mutta kunpa aina ei tarvitsisi vain kestää. Haluan puolustautua, sanoa EI, valita itse, pitää kiinni omista rajoistani, löytää oman tapani elää ja olla.</p><p>Tämä ei enää miettimällä ja kirjoittamalla muuksi muutu. Ei enää.</p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-42554810815922165602022-02-11T23:12:00.004+02:002022-02-11T23:12:34.558+02:00Blood is the life<p> Olen tavallaan enemmän yksin kuin koskaan ennen elämässäni. Vaikka minulla on nykyään kavereita ja sosiaalista elämää, minulla ei ole enää ketään kelle soittaa kun saan hermoromahduksen. Suhde äitiin on lähes kokonaan katki useista syistä, ehkäpä kirjoitan niistä vielä joskus, ehkä se tekisi hyvää. Suhde veljeen on sekin aika heikoilla tällä hetkellä. Paras ystävä, sielunsisko jolle pystyi puhumaan ihan kaikesta, kuoli pois. Viimeisimpänä erosin tähän mennessä pisimmästä parisuhteestani, ainoasta ihmisestä jolle enää pystyin puhumaan ja johon saatoin luottaa. Kyllä me olemme yhä ystäviä, tekemisissä lähes joka päivä, puhumme. Mutta dynamiikka on nyt eri. Ei ole enää "me" eikä voi enää koskaan olla. On uusia asioita, uusia ongelmia, sellaisia joista ei voi nyt puhua kenenkään kanssa. Terapeutti sairastelee, peruu aikoja, ei soittele ja on arvaamaton, tuskin se hänen omaa syytään on, mutta ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Se on pelottava tilanne.</p><p>Kun ei enää olekaan ketään. Haluan oppia pärjäämään yksin, mutta totta puhuen - kuka pärjää täysin yksin? Miksi ihmisen muka pitäisi pärjätä yksin? Me olemme niin sosiaalinen eläin, niin herkästi laumautuvia että otamme laumaamme ihan toisiakin eläinlajeja, helpostikin. Missä on minun laumani?</p><p>Tätä olen kysellyt jo vuosia, samalla kun vanha laumani murenee murenemistaan. Se on tärkeä ja tarpeellinen muutos, kai, ainakin osittain. On hyvä, että otan etäisyyttä perheeseeni, meidän kollektiiviseen traumaamme, meidän periytyviin myrkyllisiin malleihimme. On hyvä, että tuli ero silloin kuin se tuli, koska tiesimme kyllä molemmat, ettei näin voi jatkua. Ainoastaan sielunsiskon kuolema ei ollut hyvä, ei sitten yhtään. Ehkä se oli hänelle helpotus ja ulospääsy tuskasta, ja toki minä sen hänelle suon, en ole niin itsekäs. Mutta olen silti aika itsekäs. Minä olen kovin kovin yksin ilman häntä. Ja ehkä hän olisi voinutkin vielä eheytyä henkisesti. Kuka tietää.</p><p>Haluaisin, että minulla olisi nyt heti jo olemassa ihmisiä, joihin luottaa. En jaksa luoda uusia läheisiä suhteita, se vie vuosia ja paljon voimia. Minulla ei ole kumpaakaan, ei juuri nyt.</p><p>On asioita, joista en voi kirjoittaa edes blogissa, vaikkei tätä enää juuri kukaan luekaan. Kirjoitin tänne paljon silloin kun olin yksinäisimmilläni. Tässä se taas on. Miten olla yksin kun on näin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei saa selkoa yksin? Miten kasvaa ilman toisia joihin peilata ja joilta oppia?</p><p>Missä ovat minun ihmiseni? Olen huutanut tyhjyyteen tätä kysymystä jo niin kauan ja niin monta kertaa. Kuinka minä löydän heidät ja kuinka minä tunnistan heidät? Kuinka minä luon kestäviä ja terveitä ihmissuhteita? Kuinka uskallan päästää toisia lähelle? Kuinka suojelen itseäni epäterveiltä suhteilta, manipulaatiolta ja sydänsuruilta?</p><p>Olen täysin uusi ja erilainen, mutta vieläkin ihan kesken.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhZI2oQ7v1I-zAMpEVQ0p5XafliE0dgbhJmiZ5MwIGewEzxL4GncMIS0EXgwwDVQiV3sxcPWTndLvpVoE35cLKFB-JoMwJ_bswkERYHxp-qhAboFwO351pbYcJjibnPKKZJARVCcL_ODuMlI8IBWdfqDNE8Daa_S5Y9txANUFbqGtoQz1OGg_2wY_rXeQ=s3986" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3986" data-original-width="2882" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhZI2oQ7v1I-zAMpEVQ0p5XafliE0dgbhJmiZ5MwIGewEzxL4GncMIS0EXgwwDVQiV3sxcPWTndLvpVoE35cLKFB-JoMwJ_bswkERYHxp-qhAboFwO351pbYcJjibnPKKZJARVCcL_ODuMlI8IBWdfqDNE8Daa_S5Y9txANUFbqGtoQz1OGg_2wY_rXeQ=w462-h640" width="462" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-21960935031695136312022-01-28T00:41:00.000+02:002022-01-28T00:41:01.610+02:00Ja unessa mä kauas lentää saan<p> En väitä, että olisin palaamassa blogin pariin. En lupaile, että kirjoittaisin vast'edes useammin, tai ollenkaan. Haluan juuri nyt kirjoittaa vain juuri tämän.</p><p>Muutos on taas tulossa. Sitä samaa muutoksen jatkumoa, josta kirjoitin viime tammikuussa tasan vuosi sitten. Konkreettisia muutoksia on jo tapahtunut, mutta sisäisiä sitäkin enemmän. Ensi viikonloppuna on tiedossa jälleen yksin suurempi näkyvä muutos - minä muutan taas yksin omilleni asumaan.</p><p>Huonekaluja - ei ole</p><p>Kykyjä pärjätä arjessa - ehkä??</p><p>Uusia kamuja joita kutsua sitten teelle - ehkä!</p><p>Lasitettu parveke kissalle - on</p><p>Stressin taso - kauhea</p><p>Stressiherkkyys on bitch. Kulutin jo voimani loppuun, en jaksa enää pakata ja siivota ja raahata laatikoita ja järjestellä viimeisiä asioita. Mutta muuttoa ei voi perua, sen on tapahduttava. Sellaisia ne muutokset ovat.</p><p>Muutos lähestyy vääjäämättä kuin tiiliseinä keskellä moottoritietä ajaessasi 200km/h, joskus se ryömii sängyn alta ja tarttuu nilkkaasi kun vähiten sitä odotat, joskus se tuijottaa ikkunan takaa nenä kiinni lasissa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin päästät sen sisään. Niitä on monenlaisia, mutta niiltä ei pääse pakoon.</p><p>Huoleni ovat suuria ja epämääräisen muotoisia. Entä jos en tule koskaan löytämään sitä kotia, jossa tuntisin vihdoin olevani turvassa ja tyytyväinen, sitä johon voisin jäädä. Entä jos en tule koskaan löytämään sellaista ihmistä/sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämä ja arki vuosikymmeniä, olivatpa ne sitten platonisia tai romanttisia kumppaneita. Entä jos olen liian paljon, liian vaikea rakastettavaksi. Liian sitä ja liian tätä.</p><p>Aika näyttää.</p><p>Mutta olisi mukava löytää joskus edes jotain pysyvyyttä elämässä, jotain turvallista, jotain mihin luottaa. Voiko sellaista edes olla?</p><p>Missä on minun palani maailmaa, minun metsäni, minun kotini, minun paikkani, minun yhteisöni, minun perheeni.</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiSWsLhddtXltXicl15m-yqSKZcYll_EReiCW8pd9YKebDpG3idS__vv6REd4fLztX6bJTVbegfe8VVO6G2BchSPbeu9xHtp4aUKTP7UusFN02DNPc-UCz3yApHJGR2t9UcWDUWaMEn1gSkWreMgDvV3fi_d_zKiWP90yqUpfNs9j388Wn0nb8garDx0Q=s3072" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1950" data-original-width="3072" height="406" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiSWsLhddtXltXicl15m-yqSKZcYll_EReiCW8pd9YKebDpG3idS__vv6REd4fLztX6bJTVbegfe8VVO6G2BchSPbeu9xHtp4aUKTP7UusFN02DNPc-UCz3yApHJGR2t9UcWDUWaMEn1gSkWreMgDvV3fi_d_zKiWP90yqUpfNs9j388Wn0nb8garDx0Q=w640-h406" width="640" /></a></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-84872861520407936282021-01-28T07:05:00.004+02:002021-01-28T07:14:42.055+02:00Hopea on kirkkautta harmaudessa<p> Jotkut ihmiset vain ovat luonnostaan jotenkin melankolisia, krooniseen masennukseen taipuvaisia. Joillakin ei tehoa lääkkeet, toiset lääkitsevät itseään alkoholilla tai jollain muulla, jotkut tekevät itsemurhan eläkeiässä kärsittyään masennuksesta lapsuudesta saakka. Yritän kovasti miettiä, miksi ihmisellä on ylipäänsä olemassa tällainen taipumus. Se herättää liian monia kysymyksiä. Aivojen ja abstraktin ajattelun evoluutio on aivan liian monimutkaista minulle. Joidenkin tutkimusten mukaan kansoilla, jotka elävät vielä tänäkin päivänä metsästäjä-keräilijän luontomme mukaisesti, on hyvin vähän tai ei ollenkaan masennusta.</p><p>Joka tapauksessa taustalla on aina myös tämä kysymys: Miksi kaikilla ei ole sitä taipumusta? Jos se on selitettävissä, niin miksi sitä ei ole kaikilla? Toisin sanoen: Miksi se on minulla?</p><p>Olipa kyse sitten aivokemiasta, neurologiasta, kulttuurimme ja yhteiskuntamme luomasta paineesta, lapsuuden traumoista, vai kaiken yhdistelmästä, fakta on nyt kuitenkin se, että tämän kanssa pitäisi jotenkin pärjätä. Niinkuin olen kai pärjännyt tähänkin asti vaihtelevin tuloksin.</p><p>Diagnoosilista kasvoi kaksinkertaiseksi, kun sinne lisättiin ADHD ja PTSD. Ei kai sillä muuten ole niin väliä, mutta diagnoosi oikeuttaa kokeilemaan uusia lääkkeitä, ja diagnoosin avulla on helpompi hakea Ihan Oikeaa Terapiaa. </p><p>Vaikka olenkin ollut mielenterveyshoidossa jo yli 15 vuotta, vasta viimeisen viiden vuoden aikana on tuntunut välillä siltä, että joskus minua jopa kuunnellaankin, ja sanomani otetaan todesta. Ehkä yli 25-vuotias on se maaginen oikea aikuinen, jonka ongelmat eivät enää voi olla vain nuoruuteen kuuluvaa hömpötystä ja itsensä hakemista. Olisihan se ollut kiva, jos ongelmani olisi otettu tosissaan jo 20, 15, tai edes 10 vuotta sitten, tai ylipäänsä olisi kiva jos nuorten ongelmia ei aina vähäteltäisi kaikkialla, mutta kaikkea ei voi saada. Yritän olla vaipumatta katkeruuteen, koska mennyttä nyt ei kuitenkaan voi muuttaa. Voi vaan yrittää tehdä tulevaisuudesta siedettävän, tai jopa nautittavan.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-h8P16e6T14w/YBJFbke04JI/AAAAAAABgr4/d29wLkH7LMMbE0xLq3vdGJg5rilh1l9jQCLcBGAsYHQ/s1350/IMG_20210124_173801_075.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-h8P16e6T14w/YBJFbke04JI/AAAAAAABgr4/d29wLkH7LMMbE0xLq3vdGJg5rilh1l9jQCLcBGAsYHQ/w512-h640/IMG_20210124_173801_075.jpg" width="512" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><p>Täytän ensi sunnuntaina 30. Olkoonkin vain numero ja abstrakti ihmisen keksimä käsite, tapa ymmärtää ajan kulua; se voi silti olla yhtä aikaa myös jotain tärkeää, askel, käännekohta, uusia tuulia puhaltamassa lumisessa erämaassa.</p><p>Vaikka olenkin sanonut tätä blogissa niin kauan kuin blogi on ollut olemassa (yli 10 vuotta nyt jo!) niin silti: tuntuu siltä, että jotain uutta on tulossa. Vaikka se ei olekaan koskaan osoittautunut niin uudeksi ja niin jännittäväksi ja niin positiiviseksi kuin kuvittelin, on se silti joka kerran ollut jotain uutta. Paikallaan olokin on vain illuusio, vaikka tilanne ei varsinaisesti radikaalisti muuttuisi. Kasvua ja muutosta tapahtuu silti koko ajan, hitaasti, hitaammin kuin haluaisin, mutta siltä ei voi välttyä. Ihminenkin kasvaa kuin kasvit. Paljain silmin sitä ei voi havaita, ja se tuntuu kovin kovin hitaalta. Mutta jälkeenpäin tarkastellen - ohoh, missä vaiheessa tuo kasvoi noin suureksi ja komeaksi? Mitähän uutta tällä kertaa on tulossa?</p><p><br /></p><p>Jokainen hopeisen kirkas hetki harmauden keskellä on timantin, kiitoksen, ilonkiljahduksen ja pienen tanssin arvoinen.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-dDkUk7NQW-Q/YBJFl8I01RI/AAAAAAABgso/luZ6NNGLjxk3EESiBeT_51YSWioXBJXTQCLcBGAsYHQ/s1080/IMG_20210124_184314_520.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="1080" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-dDkUk7NQW-Q/YBJFl8I01RI/AAAAAAABgso/luZ6NNGLjxk3EESiBeT_51YSWioXBJXTQCLcBGAsYHQ/w640-h640/IMG_20210124_184314_520.jpg" width="640" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-HF2xdGeTDCI/YBJFl_2KjdI/AAAAAAABgss/T-wjOo_4Sfgnz8gCyg8OGQJBWNuvcjMpgCLcBGAsYHQ/s1080/IMG_20210124_184314_526.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="1080" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-HF2xdGeTDCI/YBJFl_2KjdI/AAAAAAABgss/T-wjOo_4Sfgnz8gCyg8OGQJBWNuvcjMpgCLcBGAsYHQ/w640-h640/IMG_20210124_184314_526.jpg" width="640" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-6zVebT_fpLM/YBJFl8Gcw4I/AAAAAAABgsw/BJXg_T1yRqIn1zst8_mlJwYdOeS2upT9wCLcBGAsYHQ/s1280/IMG_20210125_075810_609.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1280" data-original-width="720" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-6zVebT_fpLM/YBJFl8Gcw4I/AAAAAAABgsw/BJXg_T1yRqIn1zst8_mlJwYdOeS2upT9wCLcBGAsYHQ/w360-h640/IMG_20210125_075810_609.jpg" width="360" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-Bi5PvSkRpGQ/YBJFmUBrhNI/AAAAAAABgs4/QHs48qekZOIlmx1ti00C4OjWSS3JiyK-ACLcBGAsYHQ/s2048/IMG_20210125_100859_917.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1638" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-Bi5PvSkRpGQ/YBJFmUBrhNI/AAAAAAABgs4/QHs48qekZOIlmx1ti00C4OjWSS3JiyK-ACLcBGAsYHQ/w512-h640/IMG_20210125_100859_917.jpg" width="512" /></a></div><br /><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-15498241306731558342020-11-23T22:36:00.001+02:002020-11-23T22:36:17.780+02:00Mihin minä kuuluisin?<p> Muistan sen hetken kun ensimmäisen kerran ajattelin "magia saattaa olla oikeasti totta". Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata kuuluvasti, menin unenomaiseen tilaan, melkein kuin paniikkiin, ja tunsin niinkuin jotain olisi halkeamaisillaan tai puhkeamaisillaan sisälläni.</p><p>Olin lukemassa kirjaa. Mikä kirja, sillä ei ole väliä, en suosittelisi sitä varsinaisesti kellekään nyt, mutta se oli ensimmäinen jonka löysin kirjastosta ja jossa tuli ilmi, että jotkut ihmiset käyttävät magiaa. Olin 17- tai 18-vuotias, makasin sängyssä kirjan kanssa, ja kastoin ensimmäistä kertaa varpaat maagiseen veteen. Sinä päivänä ei tapahtunut sen kummempaa. Kirja oli antikliimaksinen ja täynnä edgyilyä, eikä se sinänsä tehnyt mitään suurta vaikutusta. Mutta siemen oli kylvetty, ja vaikka tästä on nyt jo oli kymmenen vuotta, se on kasvanut hyvin hitaasti. Siitä on kehkeytynyt pieni taimi, pikkuruinen. Magialla kasteltu vehreä heiveröinen taimi, joka ei suostu kuolemaan, ei niin millään. Vaikka mikä tulisi ja yrittäisi talloa sen, vaikka unohtaisin sen kokonaiseksi vuodeksi - se ei kuole.</p><p>Olen ollut jumissa oman spirituaalisuuteni kanssa jo pitkään. Haluan yhteisöä, mutta välttelen sitä. Olen törmännyt liian monta kertaa seinään, kun olen yrittänyt jutella ihmisten kanssa (lähinnä netissä, koska takapajula): siellä on paljon ihmisiä, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ole mitään yhteistä, amerikkalaisia jotka larppaavat jotain fantasiaviikinkejä, hippejä jotka puhuvat salaliittoteorioistaan ja puhuvat pääsi pyörryksiin sanoilla jotka eivät tarkoita oikeasti yhtään mitään, siellä on pelottavia "aikuisia" jotka ovat jo niin kokeneita etten uskalla lähestyä heitä, siellä on teinejä jotka eivät puhu minun kieltäni. Siellä on niin paljon kaikkea, koko ajan enemmän. En tiedä, mistä etsiä omaa yhteisöä. Pientä ja aitoa.</p><p>Olen käynyt muutaman kerran ihan livenä tapahtumissa täällä kotikaupungissa (muistavatko blogin vanhat lukijat vielä millä nimellä kutsuin tätä kaupunkia aikoinaan? Melankolinen Mesta...) ennen koronaa, olen nähnyt livenä muutaman näkijän ja parantajan ja jopa saanut ihan henkilökohtaista apua heiltä, olen kuunnellut mielenkiinnolla mummojen puhuvan enkeleistä ja kummituksista (sillä mummoja siellä lähinnä oli.) Mummot ottivat minut iloisena vastaan, iloisena siitä että nuoria kiinnostaa. Toivoin, että täältä voisin löytää edes jonkun, jotenkin ujuttautua mukaan, johonkin, edes jotenkin. Mutta tuli korona ja tuli pitempi välimatka muuton jälkeen.</p><p>Liityin discord-ryhmään jossa yritin puhua vain niiden kanssa jotka eivät suoltaneet älyttömiä salaliittoteorioita paragraafi paragraafin perään, mutta se kävi mahdottomaksi, siltä ei voinut enää välttyä, joten lähdin vähin äänin.</p><p>Tein omia juttujani. Otin vaikutteita sieltä täältä ja kirjoitin ja mietiskelin. Aloitin Kirjan, en tiedä miksi kutua sitä. Varjojen kirja, magian kirja, metsän kirja, tiedon kirja, henkilökohtaisen totuuden kirja. Unohdin kaiken taas. Nukahdin hetkeksi, heräsin, jatkoin hetken, sitten nukahdin, nukuin hetken, heräsin taas. Ja niin edelleen. Miksi tämä on niin vaikeaa yksin? Mistä löydän jonkun jonka kanssa peilata? Vaihtaa ajatuksia ja ideoita. Inspiraatiota.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-MEdmCQjh9xA/X7wZ4q-HfvI/AAAAAAABdes/33akapTpPUUaoxfgwSB6XW7t2FgSFPEvwCLcBGAsYHQ/s2048/20201106_153540.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="480" src="https://1.bp.blogspot.com/-MEdmCQjh9xA/X7wZ4q-HfvI/AAAAAAABdes/33akapTpPUUaoxfgwSB6XW7t2FgSFPEvwCLcBGAsYHQ/w640-h480/20201106_153540.jpg" width="640" /></a></div><br /><p></p><p>Mutta sitten taas toisaalta... Minä pelkään. Minulla on suojamuuri, epäilys, pelko. Kaipaan hirveästi että joku pääsisi sen yli ja läpi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, etten uskalla ehkä päästää ketään. En uskalla heittäytyä ja luottaa. En uskalla luottaa itseeni, en toisiin ihmisiin, en intuitiooni, en itsetuntemukseeni, en ihmistuntemukseeni, en toisten hyväntahtoisuuteen. En osaa myöskään yksin kasvattaa luottamusta mihinkään näistä. Sanalla sanoen: olen <i>jumissa</i>. </p><p>Yksinäisyyden kuplassa jonka tavallaan loin itse itselleni vuosien varrella suojellakseni itseäni enemmiltä iskuilta. Mitä minä tarvitsen, on oven avautuminen ja kuplan puhkeaminen, shokki, järkytys, pudotus, isku vasten kasvoja. Mutta ei sellainen kuin aiemmin, ei traumaattinen. Sen täytyisi olla vapauttava, riemastuttava, sen kuuluu sattua ja pelottaa mutta yhtä aikaa tuntua täysin oikealta ja hyvältä.</p><p>Sisimpänsä paljastaminen jollekin maailmankaikkeudessa, oli se sitten joku toinen ihminen tai yhteisö tai ei. Kaikista suojakuorista alastomaksi riisuminen. Naamion pudottaminen. Luottamus, että minun jalkani kantavat, tämänkin koitoksen läpi, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään hyvään, tai erityisesti jos se johtaakin.</p>Hmm. <i>Jumissa</i>. <br /><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p>Kuiskaan hiljaa oman korvaani: <i>olen valmis, olen valmis, tulkoon mitä tulee.</i></p><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-15423511605677441322020-11-21T22:57:00.003+02:002020-11-22T03:08:35.093+02:00Kuinka paeta mustuutta sanoihin ja valoihin<p> Minusta tuntuu että ymmärrän nyt, mikä joulussa on minulle tärkeää.</p><p>Minulla on aina ollut uniongelmia, unettomuutta, painajaisia, öisiä ahdistuskohtauksia, pelkotiloja. Joulu oli erityisen lohdullista aikaa. Pienet punaiset kellovalot heijaistuivat ikkunoista moninkertaisiksi ja niitä sai laskea uudestaan ja uudestaan sängyssä pötköttäessä ja unen tuloa odotellessa, silloin kun nukuin vielä reunallisessa sängyssä. Ne pitivät seuraa koko yön. Paras oli joulukuusi, sen kellertävä hohde keittiöstä, kimallus ja juhlallisuus. Se seisoi vartiossa kun isompana kiipesin parvelta alas ja hiippailin sen ohi vessaan. Se loisti alhaaltapäin ylös parvelle ja heijastui korkeasta katosta kun makasin sängyssä, eikä silloin ehkä tarvinnut miettiä murtovarkaita ja tulipaloja ja muita öisiä kamaluuksia.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-jldSCiUz8BI/X7l7v5u32ZI/AAAAAAABdZA/uk6UV-kuGTwwqkS0bWubttCVNRCEQIexQCLcBGAsYHQ/s1080/126160230_1683520345188067_2450078754885488766_n.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="606" data-original-width="1080" height="360" src="https://1.bp.blogspot.com/-jldSCiUz8BI/X7l7v5u32ZI/AAAAAAABdZA/uk6UV-kuGTwwqkS0bWubttCVNRCEQIexQCLcBGAsYHQ/w640-h360/126160230_1683520345188067_2450078754885488766_n.jpg" width="640" /></a></div><p>Toisaalta jouluun liittyy myös surumuistoja. Kaikkia jouluja en oikein jaksa muistaa. En jaksa muistaa vanhempien särkymistä ja pöydän päässä palavaa kynttilää valokuvan vieressä. Tukahdutettua itkua ja hiljaisuutta. Yksinäisyyden tunnetta.</p><p>Joulu on tavallaan myös painostava. On ehkä suuret odotukset sille hetkelliselle helpotukselle pimeydestä, mutta sellaiset odotukset eivät oikeastaan voi koskaan toteutua. Ei ole pakoa kaamosmasennuksen keskeltä, ei muuta kuin se pitkä odotus. Pitkänpitkänpitkä. Joulu painostaa pitämään hauskaa ja ostamaan paljon lahjoja ja olemaan sosiaalinen ja läheinen perheen kanssa tai jotain, mutta minä en halua. Haluan vain levätä ja tuijottaa kimaltavia valopilkkujen heijastuksia ikkunoissa. En ole jaksanut enää moneen vuoteen hankkia joululahjoja, paitsi ehkä hellulle ja itselleni. Pakanallinen joulu juhlii talven selän taittumista, juhlii toivoa Auringon paluusta, juhlii toivoa elämän jatkumisesta. Minulle riittää toivo. Ja suklaa. Ja saaristolaisleipä mädin kanssa.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-c5nYZ-o47mQ/X7l68rAnNgI/AAAAAAABdYY/IIVBNyeRCyAgdaZ50RL6TG4vXndq1rcFACLcBGAsYHQ/s1080/125528766_367415918045309_1907156317565379124_n.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="628" data-original-width="1080" height="372" src="https://1.bp.blogspot.com/-c5nYZ-o47mQ/X7l68rAnNgI/AAAAAAABdYY/IIVBNyeRCyAgdaZ50RL6TG4vXndq1rcFACLcBGAsYHQ/w640-h372/125528766_367415918045309_1907156317565379124_n.jpg" width="640" /></a></div><div><br /></div><div>Marraskuun ensimmäinen puolikas livahti ohi salamannopeudella. Ehdin jo vähän huokaista helpotuksesta, ehkä tänä vuonna ei olekaan niin kamalaa. Mutta sitten alkoivat painajaiset. Sellaiset, joissa on kuolemaa ja väkivaltaa ja stressiä ja pelkoa. Alkoi väsymys joka ei poistu nukkumalla, mutta toisaalta sängyssä makaaminen ilman unta, alkoi sumuisa olo, jumitus. Alkoi kuolemanpelko, epäluulo läheisiä kohtaan, ja epämääräinen tuntuma siitä, että jotain pahaa on tulossa. Kaikki tämä on niin tuttua, mutta siihen ei vain kykene varautumaan mitenkään, eikä sille voi tehdä mitään, ei muuta kuin odottaa.</div><div><br /></div><div>Kirjoittaminen kyllä auttaa. Se ja lukeminen, uppouduin jälleen Dyynin sivuille ja se on paras paikka maailmassa, muuta ei ole olemassakaan ja se on ihanaa. Mikä voisi olla kauniimpaa kuin pohtia Dyynin filosofiaa, etiikkaa, aikaa, vettä, monimutkaisuutta, ja kirjoittaa siitä sivukaupalla ajatuksia muistikirjaan, tuijottaa Youtubessa muiden pohdintoja siitä. Ja odottaa sitä uutta elokuvaa, jonka piti tulla tänä vuonna. Ehkä sitten vuoden päästä.</div><div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-AHwZZNYoDLY/X7l7vyTxHlI/AAAAAAABdY8/bstfUMA3ERIglVcmpyOJihuu0Qv9OuLFQCLcBGAsYHQ/s1080/126372440_818230792080987_1274809176196924103_n.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="738" data-original-width="1080" height="438" src="https://1.bp.blogspot.com/-AHwZZNYoDLY/X7l7vyTxHlI/AAAAAAABdY8/bstfUMA3ERIglVcmpyOJihuu0Qv9OuLFQCLcBGAsYHQ/w640-h438/126372440_818230792080987_1274809176196924103_n.jpg" width="640" /></a></div></div><p>Kuvat otti <a href="https://www.instagram.com/mia.maaria/" target="_blank">Mia.maaria</a></p><p>Kävimme kuvaamassa yhdessä maagisessa paikassa hänen kouluprojektia varten ja kuvista tuli oikein kivoja, ihana tunnelma. Oli mukava olla vähän sosiaalinen ja nähdä piiitkästä aikaa vanhaa tuttua, sellaista jonka kanssa hengasin viimeksi varmaan kymmenen vuotta sitten. Suunnitellaan jo uusiakin kuvauksia.</p><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-50635464704721422032020-11-07T02:13:00.003+02:002020-11-07T02:13:41.087+02:00Ei kai taas<p> Tänä vuonna en ole valmis talven tuloon, en ollenkaan. En ollut elokuussa valmis syksyn tuloon, enkä halua uskoa että nyt on jo marraskuu. Kesästä meni puolet dissosiaatioharakoille, enkä muista heinäkuusta paljon mitään. Tällaisina aikoina toivoisin, että asuisin jossain ihan muualla kuin pohjoisessa. Vaikka ei olisikaan maailmanlaajuinen rutto, ei minulla siltikään olisi, eikä ole koskaan ollut varaa matkustaa mihinkään lämpimään parantamaan kaamosmasennusta edes hetkeksi.</p><p>En minä jaksa taas. Taas tätä koko juttua. Tätä koko isoa talvea.</p><p>Muistan kirjoittaneeni johonkin samaa viime syksynä, mutta selvisin silti kevääseen asti. Marraskuu ei edes ole pahin kuukausi, marraskuussa on ihan ok kököttää kotona ja tuijottaa aivotonta viihdettä. Huhtikuu on se pahin. Odotuskuukausi, melkein melkein, kevät on jo kielen päällä ja kaikki muut postaavat someen kuvia kukista ja vihreästä, mutta meillä on vielä metreittäin lumikinoksia. Se on kamalin. Kun olisi jo kiire, ei jaksa enää kököttää kotona, ei jaksa enää pukea vaatekerroksia. Pitäisi päästä ulos leikkimään.</p><p>Yritän asennoitua niin, että nyt saa levätä rauhassa kotona ja katsella uusia sarjoja, katsella uudestaan lempisarjoja, katsella paljon kauhuelokuvia ja piirrettyjä, eikä tarvitse stressata mistään. Järjestän talveksi mahdollisimman vähän stressiä. Muistan ottaa unilääkettä ettei tule taas valvottua sängyssä pyörien joka yö. Muistan tehdä jotain mukavia juttuja.</p><p><br /></p><p>Postaus kaipaa jotain kuvia niin tässä Halloweenin kissanainen.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-Vr5JfAzgfOw/X6Xl0OmhdFI/AAAAAAABcqA/G4yHLNXsDRkb4_UTZKcIS-iIm5vi3-KHACLcBGAsYHQ/s1920/IMG_20201030_102018_071.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1920" data-original-width="1920" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-Vr5JfAzgfOw/X6Xl0OmhdFI/AAAAAAABcqA/G4yHLNXsDRkb4_UTZKcIS-iIm5vi3-KHACLcBGAsYHQ/w640-h640/IMG_20201030_102018_071.jpg" width="640" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-zNj_X4gKU38/X6Xl0Kr3-iI/AAAAAAABcqE/KqpqzAksh64TLldvb00AuC0gEBiymusAACLcBGAsYHQ/s2048/IMG_20201030_102152_957.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1741" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-zNj_X4gKU38/X6Xl0Kr3-iI/AAAAAAABcqE/KqpqzAksh64TLldvb00AuC0gEBiymusAACLcBGAsYHQ/w544-h640/IMG_20201030_102152_957.jpg" width="544" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-ANH7PWcA6hc/X6Xlz_SzK1I/AAAAAAABcp8/_VWC5mI6TegIcgE9DnNe9Z4CXK-Q4WT2ACLcBGAsYHQ/s1920/IMG_20201030_121728_579.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1920" data-original-width="1920" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-ANH7PWcA6hc/X6Xlz_SzK1I/AAAAAAABcp8/_VWC5mI6TegIcgE9DnNe9Z4CXK-Q4WT2ACLcBGAsYHQ/w640-h640/IMG_20201030_121728_579.jpg" width="640" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-kmnm4PEv7eE/X6Xl0zQtAnI/AAAAAAABcqI/C8wQdvbV9eMdqcXgmxkeabx8jvQ7OfL0gCLcBGAsYHQ/s1081/IMG_20201030_212507_674.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1081" data-original-width="1080" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-kmnm4PEv7eE/X6Xl0zQtAnI/AAAAAAABcqI/C8wQdvbV9eMdqcXgmxkeabx8jvQ7OfL0gCLcBGAsYHQ/w640-h640/IMG_20201030_212507_674.jpg" width="640" /></a></div><br /><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-74337279212614245472020-10-21T23:55:00.003+03:002020-11-22T21:46:51.014+02:00Metsässäni<p>Unessa oli synkkä metsä täynnä petoja, monstereita, kummituksia ja henkiolentoja. Se oli Minun Metsäni. Minun mieleni. Minä asuin siellä, minä tunsin siellä kaikki ja kaiken, ja metsä ja sen kaikki asukkaat tunsivat minut. Metsän läpi kulki rautatie, ja ihmiset katselivat junan ikkunasta, pelkäsivät metsää, näkivät kauhuja kaikkialla. Joskus joku niistä saattoi tulla puhumaan minulle, varovasti kurkistella metsän reunoilta. Kyselivät kiinnostuneina, mutta peloissaan. Näytin niille eläimiä ja paikkoja, tässä on emokissa, tässä on isäkissa. Puolivillejä kisuja jotka asuivat metsässä mutta antoivat minun silittää ja olivat aina lähettyvillä. Emokissa oli kirjava, se hengaili ahmojen kanssa joen toisella puolella. Isäkissa oli oranssi ja pitkäkarvainen, ja kaikista kisuista kesyin. Siellä asui myös harmaa kissamainen henkiolento joka käveli joen pohjassa ja hengasi vesinokkaeläinten kanssa. </p><p>Pienenpieni vihainen henkiolento, ehkä pikku poltergeist, raivosi mökissäni. Se oli vihainen siitä, ettei sillä ollut ääntä eikä vartaloa, ja se oli hyvin pieni. Mustatukkainen mies - siis henkioppaani, hän on aina unissa mustatukkainen mies - luultavasti ihmissusi, tuli hakemaan poltergeistia pois. "Minäkin olen täynnä vihaa" hän sanoi hiljaa pöydän alle, ja nosti pienen henkiolennon selkäreppuunsa.</p><p>Olisipa oikeasti sellainen metsä. Täysin turvallinen olo, täysin tuttu ympäristö. Kaunis, kuulas syksyinen iltapäivä, ei koskaan suoraa auringonvaloa, ei koskaan yksinäistä tai tylsää. Ei koskaan tarvetta millekään muulle. Mutta ei fyysinen elämä fyysisessä maailmassa voi olla sellaista. Tänne on tultu oppimaan. Jos on liian helppoa ja yksinkertaista, ei opi.</p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-CHx58u9HiO8/X5Cf62J9a4I/AAAAAAABbZE/NTqDZIdhD6o_1Jj_fu3ogox4nyhChWfIwCLcBGAsYHQ/s2048/3.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1582" data-original-width="2048" height="494" src="https://1.bp.blogspot.com/-CHx58u9HiO8/X5Cf62J9a4I/AAAAAAABbZE/NTqDZIdhD6o_1Jj_fu3ogox4nyhChWfIwCLcBGAsYHQ/w640-h494/3.jpg" width="640" /></a></div><br /><p></p><p>Henkiopas oli ihmissusi.</p><p>Ihmissusi kuvaa jokaisen meistä sisällä olevia puolia. Miksi eläimellisyys on aina kiehtonut ihmistä, niin kauan kuin ihminen on kokenut olevansa jotenkin eläimestä irrallinen? Meitä kiehtoo vapaus ihmisyyden taakasta, vastuusta, sosiaalisista kahleista. Meitä kiehtoo yksinkertaisempi elämä, vaistojen ohjaamana. Meitä kiehtoo kontrastit, hyvä ja paha, valo ja pimeä, päivä ja yö, Järjestys ja Kaaos. Ajatus siitä, että ihminen voi olla yhtä aikaa myös susi, molempia samassa kehossa, toisiansa pois sulkematta. Ihana ajatus, se, että Kaaoksen voi toivottaa tervetulleeksi, sen voi hyväksyä eikä sitä tarvitsekaan piilotella. Ei tarvitse pohtia sääntöjä ja lakeja, moraalia, olisi täysin sellaisten ihmisten keksimien abstraktien asioiden ulkopuolella. Varmasti siinä on osa myös seksuaalista turhautumista, kyllästymistä ihmisten sievistelyyn ja kauhisteluun, tyhjästä nyhjäistyihin sopivaisuussääntöihin. </p><p>Muutu ihmissudeksi, se on self carea parhaimmillaan.</p><p>Itsetuntemus, itsensä hyväksyminen, jopa itsensä rakastaminen.</p><p>Moni haaveilee, että voisi hylätä yhteiskunnan, hypätä pois oravanpyörästä, päästä jotenkin pakoon tätä kaikkea paskaa. Ehkä se on ihmisen osa - rakennamme itsellemme jotain suurempaa, mutta ikuisesti haaveilemme, että pääsisimme sitä pakoon.</p><p>Pelkäämme omaa pimeää puoltamme, mutta emme voi olla miettimättä sitä ja flirttailematta sille. Emme voi olla ruokkimatta sitä fantasioillamme. Se on osa meitä, on aina ollut ja tulee aina olemaan.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-8Sd_rsEZ4WE/X5CfpMUas6I/AAAAAAABbY8/mK_A1hdV7rgi3THUY-7kaNH_6PPbJNGAACLcBGAsYHQ/s2048/2.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1553" data-original-width="2048" height="486" src="https://1.bp.blogspot.com/-8Sd_rsEZ4WE/X5CfpMUas6I/AAAAAAABbY8/mK_A1hdV7rgi3THUY-7kaNH_6PPbJNGAACLcBGAsYHQ/w640-h486/2.jpg" width="640" /></a></div><br /><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-18551950133356732682020-09-28T01:07:00.003+03:002020-09-28T01:18:26.639+03:00Autistin hermosto<p>Hermoston ylikuormitustila. Miten sen voisi kuvailla sellaiselle, joka ei tiedä yhtään, mistä puhun?</p><p>Jos suljen silmäni, näen hermoston impulssit pieninä valonvälähdyksinä, kuin pikkuruisia salamoita. Joskus ne pystyy näkemään myös silmät auki, varsinkin jos yrittää katsoa kännykän ruutua ja kuvat ja tekstit luovat pieniä välähtäviä kummituskuvia ympärilleen sinne tänne. Siltä hermostoni näyttää sisältä, impulssit vilistävät, pienenpienet sähköiskut kaikkialla kehossa, aivoissa, raajoissa. Ääreishermoston impulssit saavat joskus raajat nykimään, toisinaan jopa hyvinkin rajusti. Aivojen impulssit välähtelevät ohi niin nopeaa, että kaikki ajatuksia ei ehdi oikein rekisteröidä. Kamalia, yksityiskohtaisia välähdyksenomaisia mielikuvia. Veitsi vatsassa, partaterä silmämunassa, ikkuna räjähtää sisäänpäin. Joskus hätkähdän puoliunesta hereille selvään ovikellon rimpautukseen, mutta kukaan ei ole ovella. Sekin on joku hermoston stressireaktio, välähdys aivoissa, PRRRIMM, siihenkin liittyy valkoinen valo. Siihen on tosi paska herätä, vihaan ovikelloja. Hyvin samankaltainen ilmiö on niin kutsuttu <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Exploding_head_syndrome">räjähtävä pää</a>, tai itse asiassa luulen että kyse onkin ihan samasta asiasta mutta eri vivahteella. Sekin tulee nukkuessa, se ei satu, mutta sitä herää pikku hiljaa omituiseen paineen tunteeseen päässä joka äkisti kasvaa ja kasvaa kunnes tuntuu että päälaki räjähtää irti ja näkee sen tutun valkoisen välähdyksen. Sellaista minulle ei ole sattunut kuin muutaman kerran elämäni aikana. Vielä yksi nyt mieleen tuleva ylikuormitukseen liittyvä ilmiö on <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Alice_in_Wonderland_syndrome">Liisa Ihmemaassa -syndrooma</a>, ja muistaakseni olen kirjoittanut siitä blogissa joskus ennenkin? Sellainen on minulle tullut vahvana vasta kaksi kertaa, mikäli oikein muistan. Sekin tulee kun yritän nukkua, mutta toistaiseksi ei koskaan omassa sängyssä. Ensimmäisellä kerralla tunsin kuinka sänky allani kasvoi jalkapallokentän kokoiseksi, jalkani olivat pikkuruiset ohuet tikut, ja käsivarteni taas vahvat arskamuskelipötkylät. Toisella kerralla kuulin kuinka samassa huoneessa olevien ihmisten äänet loittonivat kauemmas ja kauemmas, kunnes huone oli taatusti ainakin 15 metriä leveä. Molemmilla kerroilla silmäni olivat kiinni.</p><p>Tuo valkoinen valonvälähdys on hankala selittää, koska se ei ole varsinaisesti visuaalinen kokemus. Se vain rekisteröityy visuaalisena koska aivot eivät oikein osaa ymmärtää sitä paremminkaan.</p><p>Ylikuormitus- ja väsymystiloissa koen myös hermo- ja lihaskipua jaloissa, olen kokenut aina. En tiedä onko se yleistä autisteilla, vai vain minulla. Mutta ymmärtääkseni kaikki muu kertomani on hyvinkin tuttua monille autisteille. Saatat olla kokenut tällaista vaikka olisit neurotyypillinenkin, erityisesti jos sinulla on koskaan ollut kova alkoholista johtuva krapula! Se nimittäin on kuulemani mukaan hyvin samankaltainen tila, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.</p><p><br /></p><p>Miten tämmöistä edes voi selittää kenellekään, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa? Yritin nyt kuitenkin, jos tästä olisi vaikka hyötyä joskus jollekin, tai minulle itselleni.</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-rjMLy6V4BkY/X3EL_jnCDkI/AAAAAAABZrs/Y31f7GctuO4kYMK5fym0iIq-EGPqINDTwCLcBGAsYHQ/s2048/IMG_20200924_171313_668.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="2047" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-rjMLy6V4BkY/X3EL_jnCDkI/AAAAAAABZrs/Y31f7GctuO4kYMK5fym0iIq-EGPqINDTwCLcBGAsYHQ/w640-h640/IMG_20200924_171313_668.jpg" width="640" /></a></div><br /><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-302591444092467942020-09-05T02:48:00.008+03:002020-09-05T02:59:23.759+03:00Isot tunteet<p>Yhtenä yönä makaan sängyssä ja laskeskelen, kuinka paljon rahaa saisin, jos möisin koko omaisuuteni. Ihan kaiken. Säilyttäisin kaksi käytännöllistä vaatekertaa, yhden pyyhkeen, ja hammasharjan. Eikä se varmasti siltikään riittäisi pikkuruiseen yksinäiseen mökkiin ilman mukavuuksia kaukana metsässä. Ja mikä pankki minulle lainaakaan antaisi, ei niin mikään. Jatkan pohtimaan, mistä muualta saisin äkkiä rahaa. En keksi mitään laillista, johon rahkeeni riittäisivät. Pohdinta jää kesken, kun ajatus harhautuu ja nukahdan.</p><p>Toisena yönä makaan sängyssä ja mietin itsemurhaa. Yksityiskohtaisesti.</p><p>Kolmantena yönä otan unilääkkeen ja nukun 13 tuntia vailla huolen häivää.</p><p>Neljäntenä yönä piirtelen innostuneena, kuuntelen mielenkiintoisia videoita psykologiasta tai tarot-kottien lukemisesta, luen inspiroivia juttuja, hyräilen ja kirjoitan blogiin.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-6o1gveUyC4c/X1LOCOXjZ9I/AAAAAAABYM8/uV7wYochyUYlWCyYrnsyMSUetvXDe3wrwCLcBGAsYHQ/s2000/IMG_20200905_013127_309.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1500" data-original-width="2000" height="375" src="https://1.bp.blogspot.com/-6o1gveUyC4c/X1LOCOXjZ9I/AAAAAAABYM8/uV7wYochyUYlWCyYrnsyMSUetvXDe3wrwCLcBGAsYHQ/w500-h375/IMG_20200905_013127_309.jpg" width="500" /></a></div><br /><p>(<a href="https://drive.google.com/file/d/1OWuUZDSFlM5thgX6-Wes8lIrbKWy_2ak/view">Inspis iski</a> kun luin ällistyttävän hienon lastenkirjan)</p><p>Ei pidä luottaa tunnetiloihin, ei vaikka ne kestäisivät monta päivää putkeen. Ei saa tehdä peruuttamattomia päätöksiä väsyneenä tai vahvan tunteen vallassa, mutta se ei ole niin vaarallista jos leikkaa tukan yöllä vessan lattialla, se kasvaa takaisin.</p><p>Minulla oli etäpalaveri toimintaterapeutin, hoitajan ja psykiatrin kanssa. Psykiatri on nyt se sama, joka teki minulle asperger-diagnoosin viisi vuotta sitten, koska aika kulkee spiraalina, niin monena eri kokoisena ja näköisenä spiraalina päällekkäin ja lomittain. Kerroin siitä, kun vuonna 2010 Invalidiliiton Lapin Kuntoutuskeskuksessa minulle tehtiin suppeat ADD-testit, joista ei kai sitten ilmennyt mitään sellaiseen viittaavaa, vaikka profiili oli epätasainen. Muistelin kuulleeni silloin joltain, että jos on ADHD/ADD, ei voi koskaan keskittyä mihinkään, ja koska minä voin välillä keskittyä täysillä, minulla ei voi olla sellaista. Sanoin psykiatrille, että nykytiedon valossa kuulostaa ihan häränpaskalta. Psykiatri sanoi, että on samaa mieltä.</p><p>Ensi viikolla aloitetaan uudet testit. Ja kokeillaan jo lääkettäkin.</p><p>Lääkettä toiminnanohjausongelmiin? Siis niihin ongelmiin, jotka estävät minua tekemästä, no, paljon mitään. Niihin ongelmiin, jotka pitävät minua usein jumissa, kun tahtoisin tehdä jotain kivaa, kun tahtoisin nähdä ihmisiä, kun tahtoisin mennä ulos kävelylle, kun tahtoisin mennä vessaan, kun tahtoisin mennä saunaan, kun tahtoisin syödä, kun tahtoisin nukkua. Ai niihin? Entä jos se lääke auttaa?</p><p>Molemmat skenaariot ovat pelottavia. Jos se ei auta, mikään ei muutu. Jos se auttaa, kaikki muuttuu.</p><p>Muutos on pelottavaa, mutta vielä pelottavampaa on ajatus siitä, että joutuisin elämään tällä tavalla koko loppuikäni, jumissa. Limbossa.</p><p><br /></p><p>Toinen asia mitä palaverissa mietittiin, oli psykoterapia. Minulla on tässä paaaaljon asioita, mitä tahtoisin jonkun ammattilaisen kanssa käydä ihan juurta jaksain läpi. Olin nimittäin vuonna 2010 myös terapiassa, mutta olin liian nuori ja hölmö, terapeutti oli liian... vanha ja hölmö, eikä siitä ollut oikein mitään hyötyä. Nykytiedon valossa. Tämäkin spiraali lähtee uudelle kierrokselle.</p><p>Kirjoitan muistikirjaan oikein pitkän listan asioista, mihin tahtoisin selkoa. Kaikista eniten mietityttää traumat ja dissosiaatio.</p><p>Ja NOPEA. Onko se minkä olen ristinyt NOPEAKSI edes dissosiaatiota, vai ehkä jotain neurologista, tai sittenkin jotain ihan muuta. Sitä minulla on kuitenkin ollut ihan pienestä lapsesta saakka, se kestää noin viisitoista minuuttia kerrallaan, välillä on niin pitkiä taukoja että unohdan sen olemassaolon, sitten se tulee taas jopa muutaman päivän välein, eikä minulla ole sanoja kuvaamaan sitä, enkä myöskään ole löytänyt internetistä yhtään tarinaa, joka olisi tunnistettavissa samaksi ilmiöksi. Jos se on dissosiaatiota, miksi se tuntuu ihan eriltä kuin muu dissosiaatio. Jos se ei ole, niin mitä sitten.</p><p>Tarvitsen vastauksia!</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-9S6WeJhC9AU/X1LDT4PMzCI/AAAAAAABYLM/EyqIL5TgZrM3TU5z9CWlyatIJDddjkl7QCLcBGAsYHQ/s1920/IMG_20200830_001640_562.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1920" data-original-width="1920" height="500" src="https://1.bp.blogspot.com/-9S6WeJhC9AU/X1LDT4PMzCI/AAAAAAABYLM/EyqIL5TgZrM3TU5z9CWlyatIJDddjkl7QCLcBGAsYHQ/w500-h500/IMG_20200830_001640_562.jpg" width="500" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-_FFaZ5OVycY/X1LEDV9EzNI/AAAAAAABYLg/oGsLj4ankGk-ajMQlt8BywejArJiVRdhQCLcBGAsYHQ/s960/IMG_20200829_235112_107.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="960" height="500" src="https://1.bp.blogspot.com/-_FFaZ5OVycY/X1LEDV9EzNI/AAAAAAABYLg/oGsLj4ankGk-ajMQlt8BywejArJiVRdhQCLcBGAsYHQ/w500-h500/IMG_20200829_235112_107.jpg" width="500" /></a></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-uQ2wbj11SG0/X1LNfpZnqHI/AAAAAAABYMk/sF4rlHJ2dpYV6UL5SMj9Hbev77nxZ9FTwCLcBGAsYHQ/s2048/20200905_022549.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1812" data-original-width="2048" height="443" src="https://1.bp.blogspot.com/-uQ2wbj11SG0/X1LNfpZnqHI/AAAAAAABYMk/sF4rlHJ2dpYV6UL5SMj9Hbev77nxZ9FTwCLcBGAsYHQ/w500-h443/20200905_022549.jpg" width="500" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-uoNojY31dk4/X1LNfhzOJ9I/AAAAAAABYMg/E2mm1F2rTNQYt9MFkol5n_hY5chmZ5t5QCLcBGAsYHQ/s1293/20200905_022647.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1293" data-original-width="944" height="625" src="https://1.bp.blogspot.com/-uoNojY31dk4/X1LNfhzOJ9I/AAAAAAABYMg/E2mm1F2rTNQYt9MFkol5n_hY5chmZ5t5QCLcBGAsYHQ/w458-h625/20200905_022647.jpg" width="458" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-PJq1fbnZnJ0/X1LEDmvPXII/AAAAAAABYLk/jCO82NiJO2c7FzH03a6GdDz2VVbypZ0MwCLcBGAsYHQ/s2048/IMG_20200901_202612_777.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1638" height="625" src="https://1.bp.blogspot.com/-PJq1fbnZnJ0/X1LEDmvPXII/AAAAAAABYLk/jCO82NiJO2c7FzH03a6GdDz2VVbypZ0MwCLcBGAsYHQ/w500-h625/IMG_20200901_202612_777.jpg" width="500" /></a></div><br /><p>Katselen viime viikonlopun kuvia nyt sillä silmällä. Kiikkuuko puussa tarkkaavaisuuhäiriöinen autisti, vai vain pelkkä autisti, vai löytyykö vielä jotain uusia ja ihmeellisiä diagnooseja, ja onko niistä millään enää mitään väliä, kun aikuisten neurokirjolaisten hoito ja tuki on niin retuperällä joka tapauksessa? Joskus menee niin kovin lujaa, eikä aina voi syyttää edes sokeriövereitä. Onko tämmöinen ylenpalttinen hästäys pari kertaa vuodessa edes sen arvoista, että seuraavana päivänä sitten on itkupotkumeltdown jolloin pitää kököttää nurkassa kirkumassa täyttä kurkkua, hakata otsaa nyrkillä ja itkeä kunnes silmät muurautuvat umpeen, ja sen jälkeen olla sänkylevossa kolme päivää? (Oi kuinka toivoisinkaan että tämä olisi vitsi tai liioittelua, ei ole.) Entä jos osaisikin olla ihan chillisti, ilman lapasesta lähtöä, tavata kavereita ja jutskailla kuin ihminen, säästellä voimia? Sounds fake but ok.</p><p><br /></p><p>Viime lauantaista kannattaa muuten mennä lukemaan seikkaperäisempi selostus <a href="https://thefreakyangel.com/2020/08/poro-suomen-lolitojen-kakkubuffet-miitti-osa-1-kahvila-tuokio-oulu/">FreakyAngelin</a> blogista, siellä on paljon lisää hassuja kuvia, hänen ottamiaan näistäkin on osa.</p><br />Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-13536881263496926942020-08-24T03:39:00.000+03:002020-08-24T03:39:07.215+03:00Tyhjyyden Kutsu<p> Olin sheivaamassa kulmakarvoja peilin edessä. Aivot ehdottivat: "Mitä jos kokeilisi ajaa ripset? Mitä jos viiltäisi silmämunaa?" Mutta minulle nämä ajatukset ovat niin arkipäivää, etten aina oikein edes sen kummemmin huomaa niitä.</p><p>6-vuotiaana sylkäisin koulussa lattialle, koska en ehtinyt estää tätä outoa ideaa muuttumasta teoksi. Muistan myös löytäneeni veitsen lapsuudenystävän luona keittiön työtasolta, olin niin pieni että hädin tuskin ylsin siihen. Tiesin, että se on terävä ja siitä tulee pipi, mutta en pystynyt estämään itseäni, vaan viilsin peukalon halki.</p><p>Jos kyse ei ole obsessiivisista ajatuksista, niitä ei kai voi sanoa pakkoajatuksiksi. Englanniksi niille on olemassa nimi intrusive thoughts joka käy muissakin kuin ocd-tilanteissa. Sitten näille ajatuksille on olemassa vielä runollisempi nimi - Call of the Void eli alun perin ranskaksi l'appel du vide. Näitä ajatuksia tulee joskus kaikille. Riippuukin siitä, kuinka usein ja kuinka vahvoina ne tulevat, että tarvitseeko olla varsinaisesti huolissaan. Minä en ole kovinkaan huolissani siitä, että oikeasti viiltäisin silmämunaani kulmakarvoja sheivatessa, mutta mielikuva on yksityiskohtainen, vahva ja inhottava. Joskus näköalatornissa tai sillalla pelkään kyllä, että saatan vahingossa oikeasti hypätä, tai oikeastaan enemmänkin pelkään mielikuvaa siitä ilmalennosta, siitä loputtomalta tuntuvasta matkasta jonka aikana ehtii katua tekosiaan monta kertaa. Se on yksi pahimmista ajatuksista (traumatraumatrauma äläajattele äläajattele eisillevoienäämitään siitäonkakskytvuotta äläajattelesitäenää) ja se on niistä yleisin.</p><p>Silloin kun M oli vasta kuollut ja olin hyvinkin omituisissa tiloissa, kuvittelin paljon äärimmäisen väkivaltaisia asioita. Erityisesti puolinukuksissa hätkähtelin hereille jatkuvasti, kun säikähdin ikkunasta sisään syöksyvää murhaajaa ja välähtelevää veistä joka hakkaa ja hakkaa, suolistaa ja paloittelee minut, uudestaan ja uudestaan. En tiedä, onko se osa normaalia suruprosessia, mutta ainakin kuvittelin, että on, enkä kertonut siitä hoitajalle. Pelkäsin taukoamatta sekoavani, ja näkeväni ja kuulevani olemattomia asioita. Joskus kuvittelin pimeässä leijuvia monstereita, tuijottavia silmiä, nurkassa roikkuvia ruumiita, rohisevaa hengitystä, selkäni takaa kuuluvia hitaita askeleita.</p><p>Milloin on ihan normaalia lietsoa itseään pelkoon ja paniikkin, ja milloin se menee överiksi?</p><p>En minä vain tiedä.</p><p>Pelko on minun vanha tuttuni. Lapsena näin usein painajaisia, joissa äiti ei ollutkaan äiti, vaan kaksoisolento, joka hyökkäsi kimppuuni. Järkytykseni oli suuri, kun 24-vuotiaana äitin tykönä yökylässä en saanut unta, ja nuo ajatukset palasivat voimakaampina kuin koskaan. Kuvittelin uudestaan ja uudestaan äitin hahmon selkäni takana nousevan omalta yösijaltaan hitaasti, tulevan luokseni, ja tappavan minut. Sen jälkeen en ole erityisemmin viihtynyt yökylässä äitillä.</p><p>Yksin pimeässä metsässä on tavallaan turvallista pelätä. Siellä on lupa kuvitella monstereita ja karhuja, siellä on lupa kuulla mystisiä ääniä ja lietsoa mielikuvitusta laukkaamaan. Se ei tunnu yhtä pahalta, kuin kotona turvassa pelkääminen. Se on... vähemmän pelottavaa. Metsässä näen ja kuulen myös hyviä olentoja, haltioita ja maahisia. Ja erityisesti jos mukana on kisu muistuttamassa oikeasta maailmasta, palauttamassa minut maan pinnalle, minulla ei ole mitään hätää.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-K2q2LXRFol0/X0MJ_R2sXqI/AAAAAAABXUg/r6CuVV3dhJAQRQiHRDzXQFmahihjqqI9ACLcBGAsYHQ/s1350/IMG_20200823_000537_732.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-K2q2LXRFol0/X0MJ_R2sXqI/AAAAAAABXUg/r6CuVV3dhJAQRQiHRDzXQFmahihjqqI9ACLcBGAsYHQ/s640/IMG_20200823_000537_732.jpg" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-lj9lS3XhkL0/X0MJ_rny4vI/AAAAAAABXUk/tiDkiBLwAWwRVous_ZAbBOJ1GGN7LG0NACLcBGAsYHQ/s1350/IMG_20200823_000537_735.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-lj9lS3XhkL0/X0MJ_rny4vI/AAAAAAABXUk/tiDkiBLwAWwRVous_ZAbBOJ1GGN7LG0NACLcBGAsYHQ/s640/IMG_20200823_000537_735.jpg" /></a></div><p><br /></p><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-54231728991195848262020-08-22T01:47:00.001+03:002020-08-22T01:47:24.976+03:00Turha vastustaa<p>Aloin kesäkuussa nähdä painajaisia. Ne alkoivat yhtäkkiä, ja sitten niitä tuli joka yö, joskus monta yössä. Psykologisia painajaisia, joissa läheisille tapahtui kamalia asioita - kuten se, jossa serkku kidnapattiin ja murhattiin - tai joissa läheiset tekivät minulle kamalia asioita. Sitten myös sellaisia abstrakteja, joissa oli nimettömiä kauhuja ja kasvottomia monstereita, tai vain surua ja surua ja surua. Aloin voida huonosti. Tuli traumaflashbackeja, dissosiaatiota, loputonta väsymystä, masennusta, toivottomuuden tunnetta, mielialanvaihteluita, erityistä herkkyyttä äänille, ärtyneisyyttä, poissaolevuutta ja katatonisuutta. Kesä-heinäkuun vaihteessa jo pelkäsin, että iskee psykoosi. Makasin sängyssä paljon. En oikein muista mitä muuta edes tein, en muista enää painajaisiani, enkä muista kelle puhuin ja mitä. Saatoin itkeskellä paljon. Arvelin kumminkin, että psykoosin todennäköisyys on melko pieni. Kyse olikin luultavammin autistisesta burn outista, joka liittyi kesäkuun road tripin jälkeiseen väsymykseen, ja heinäkuun kuolinpäivään, kun tuli tasan vuosi M:n kuolemasta.</p><p>Uskaltauduin soittamaan mielenterveysmestaan, vaikka oma hoitajani oli lomalla. Sain parin päivän päähän akuuttiajan jollekin sedälle, jolla en ollut ennen käynyt. Se oli ihan kiva setä, sain siltä käyttökelpoisia neuvoja ahdistukseen, mutta en kyllä enää muista niistä neuvoista oikein mitään. Toisen käynnin jälkeen olo jäi kurjaksi, enkä muista yhtään, mitä sillä kerralla puhuttiin. En kumminkaan saanut enää kolmatta aikaa.</p><p>Jotenkin kumminkin painajaiset heinäkuun loppua kohden vähenivät. Nyt jälkikäteen on tosi vaikea sanoa, koska ja miten olo lähti taas kohti parempaa. Se vain lähti.</p><p>Ja koivujen kellastuessa, iltojen pimetessä, ja öiden kylmetessä tulee outo olo. Mihin minun kesäni meni? Siitä meni puolet jonnekin hukkaan, harakoille, jätin sen sänkyyn peiton alle, enkä ole vielä ollenkaan valmis vastaanottamaan syksyä, kuten tavallisesti. Elokuu on yleensä yksi lempikuukausistani, vaikka viimeiset kesäpäivät tekevätkin haikeaksi. Tällä kertaa minun on vaikea edes käsittää, että se on jo täällä. Ei vielä, ei vielä!</p><p>Pelkään pitkiä pimeitä öitä. Mitä minun sisälläni silloin herää?</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-cukEjh-teco/X0BNgJDmPpI/AAAAAAABXOM/SohI2MkduRIM81M-4F3h1o8vMQJKEbXTACLcBGAsYHQ/s2048/Polish_20200822_000047267.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-cukEjh-teco/X0BNgJDmPpI/AAAAAAABXOM/SohI2MkduRIM81M-4F3h1o8vMQJKEbXTACLcBGAsYHQ/s640/Polish_20200822_000047267.jpg" /></a></div><p><br /></p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-75600308460036620762020-08-20T00:42:00.002+03:002020-08-20T02:46:31.371+03:00Herää jo Ruusu kaunoinen<p>Uuden aika. Uusi fyysinen muistikirja, uudet kirjotuskynät. Uusi näkökulma, uusia ajatuksia. Uusi askel henkisellä matkalla. Uusi sivu tarinassa. Uusi syksy. </p><p><br /></p><p>Prinsessa Ruusunen:</p><p>Ei voi olla hereillä aina. Siitä ei tarvitse soimata itseään. Kukaan ei ole aina valoa ja rakkautta, ei aina korkeampaa energiaa, ei aina tietoinen. Välillä muistan, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, mitkä asiat tuovat minulle aitoa onnea, mitkä ovat minun oikeat elämänarvoni, välillä unohdan. Nukun kunnes sisäinen prinssini löytää torniin, suutelen itseäni. Herään muistamaan kuka olen, mikä minun tarkoitukseni täällä maailmassa on, mitä oikeasti haluan ja kuka oikeasti haluan olla. Herään muistamaan, että minun sisälläni asuu valo-olento, jota mikään mahti maailmassa ei voi satuttaa.</p><p>Henkinen kasvu on mäkinen tie. Täytyy oppia olemaan itselleen armollinen.</p><p>Herätys! On taas aika!</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-qRomHFYoRJg/Xz2Zsaieu0I/AAAAAAABXE8/q3brCTyJ8UYtwG6ACyl99PTQLNbiRGUNACLcBGAsYHQ/s2048/Polish_20200819_232329361.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1606" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-qRomHFYoRJg/Xz2Zsaieu0I/AAAAAAABXE8/q3brCTyJ8UYtwG6ACyl99PTQLNbiRGUNACLcBGAsYHQ/s640/Polish_20200819_232329361.jpg" /></a></div><p><br /></p><p>18.8.2020 tämä blogi täytti 10 vuotta. Postaukset vuosilta 2010-2013 ovat piilotettuna, mutta yhä olemassa, jotta pääsen itse niitä katsomaan.</p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-39825917656251183582020-08-19T16:24:00.003+03:002020-08-19T16:24:28.219+03:00Terapia?<p> Minulle myönnettiin toimintaterapiaa, vaikka tarkoitus oli oikeastaan hakea autismikuntoutusta/nepsyvalmennusta/tms. Toimintaterapia oli koronan takia kesän katkolla, mutta nyt ollaan oltu etäyhteydessä pari kertaa, ja TT tulee huomenna taas käymään täällä kotonakin. Toimintaterapia ei kuitenkaan ole oikein sitä, mitä tarvitsen. Vaikea pureutua toiminnanohjausongelmiin yksinään, jos ei ole käsitystä kokonaistilanteesta, ja ongelmien syistä. Toiminnanohjausongelmien juuret pitää käsitellä, ennen kuin niihin voi löytää pysyvämpää ratkaisua, jos sellaista on edes olemassa.</p><p><br /></p><p>Ensi kuussa on etäaika lääkärin ja hoitajan kanssa, silloin tuumataan psykoterapian tai traumaterapian hakemista. Kuulemani mukaan tässä kaupungissa on kokonaista yksi traumaterapeutti, jolle on aina vuoden jono. Enkä tietenkään voi olla varma, sopiiko juuri se yksi terapeutti minulle. Minun terapeuttini pitäisi tietenkin olla perehtynyt autismiin, ja erityisesti autismin ja trauman väliseen yhteyteen. En minä halua selittää sille tutkimustuloksista, joiden mukaan monet PTSD:n oireet ja autismin piirteet vaikuttavat hyvin samankaltaisilta, tai niistä, joiden mukaan autistit traumatisoituvat moninkertaisesti todennäköisemmin lapsuudessa kuin ei-autistit. Jos ei-autisti kokee jonkin dramaattisen tapahtuman, vaikkapa pahoinpitelyn, todennäköisyys trauman kehittymiselle siitä on paljon pienempi kuin autistilla. Sitten taas toisaalta, moni tapahtuma joka yleensä ei traumatisoi ei-autisteja, voikin helposti traumatisoida autistin. En minä jaksa lukea juurta jaksain jotain puisevia tutkimustekstejä jotka ovat täynnä vaikeita sanoja englanninkielellä, jotta voin opettaa ne asiat terapeutilleni.</p><p><br /></p><p>Monista tärkeistä jutuista ei ole olemassakaan mitään suomenkielistä tietoa vielä. Esimerkiksi vasta törmäsin sellaiseen termiin kuin RSD, rejection sensitive dysphoria. Pähkinänkuoressa kyse on siitä, että epäonnistuminen, pettymys ja torjutuksi tuleminen on aivan erityisen vaikeaa ihmisille, joilla on RSD. He pelkäävät tehdä mitään uutta, tai kysyä keltään mitään neuvoja tai apua, mennä mihinkään uusiin paikkoihin, tai kokeilla mitään minkä onnistumisesta ei ole varmuutta. Sillä ei ole väliä, tuleeko torjunta ulkopuolelta vai omasta itsestä. Jos itsestä tuntuu, että epäonnistuin, niin se on aivan yhtä kamalaa kuin se, jos joku muu olisi sen ääneen sanonut. Tämä liitetään usein ADHD:hen, vaikka luultavasti se on melko yleistä monessa ihmisryhmässä. Mutta tästä ei ole olemassa minkäänlaista suomenkielistä tietoa, tai ainakaan minä en ole sitä vielä löytänyt.</p><p><br /></p><p>Minun luottamukseni mielenterveyshoitoon on vähän alhainen. Minua hoidettiin kymmenen vuotta väärin, ennen kuin sain oikean diagnoosin, eikä hoito sen jälkeenkään ole oikein muuksi muuttunut. Miksi se vastaisuudessakaan olisi sen kummempaa? Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä oikean diagnoosin asettamisesta. Eli nyt olen ollut mielenterveyshoidossa jo viisitoista vuotta, ja sinä aikanakin kerännyt mukaani paljon uusia traumoja ja ongelmia.</p><p><br /></p><p>Voiko tätä sotkua jotenkin muka jostain lähteä aukomaan? Olen valmis yllättymään positiivisesti, mutta en pidä toiveita korkealla. Sellainen ei ole ennenkään osoittautunut hyväksi menettelyksi, ja kovan pettymyksen sietäminen... se on vaikeaa ja traumatisoivaa jo itsessään.</p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-8170330051800484972020-08-17T01:46:00.000+03:002020-08-17T01:46:02.914+03:00Emoalus? Odottelen vieläkin. Et varmaan saa näitä viestejä ollenkaan.<p> Blogipostauksen ei tarvitse olla pitkä. Siinä ei tarvitse olla kuvia, sen ei tarvitse olla esteettisesti miellyttävä. Se on blogi, ja sitä voi kohdella niinkuin twitteriä, mikroblogia, kirjoittaa pieniä ajatuksia, ilman paineita.</p><p><br /></p><p>Jostain syystä en osaa enää kirjoittaa. En uskalla enää. En jaksa. Kirjoitan joskus fyysiseen vihkoon kyllä, surupäiväkirjaa edelleen, ja unia, ja tärkeitä juttuja. Välillä on yksinäisyys ympärillä eikä ole M:ää kelle soittaa tai tekstata. Kohta pitää aloittaa uusi muistikirja. Jokainen vanha on tallessa, ja niitä on outo lukea. Kaipaan uusia yhteyksiä, mutta myöskin haluan eristäytyä. Kotona yksin on mukavaa, en kärsi siitä. On kivaa tehdä ihan omia juttuja ihan omaan tahtiin, niinkuin aina ennenkin. Mutta yksin ei kasva. Yksin ei opi. Kaipaan uusia näkökulmia ja uusia ideoita ulkopuolelta. Peiliä, palautetta.</p><p><br /></p><p>Mutta en uskalla. Kuka muka huolisi minut, kun minä en huoli ketään. Liityn uuteen discord-ryhmään, luen joitain viestejä, katoan vähin äänin. Käyn nuortenryhmässä silloin tällöin, juttelen ihmisille, en halua tavata vapaa-ajalla niistä ketään. Stalkkaan autismiaiheisia facebook-ryhmiä, whatsapp-ryhmiä, luen kaikki keskustelut, mutta silloin harvoin kun yritän osallistua, en osaakaan. Jätän vastaamatta viesteihin ja katoan taas. Olen osa niin monia eri ryhmiä netissä ja oikeassa maailmassa, mutta en ole. Olen muka tärkeäkin osa joitakin ryhmiä, mutta en ole. Olen korvattavissa. Enkä jaksa panostaa.</p><p><br /></p><p>M:lle olin korvaamaton. Ja M minulle.</p><p><br /></p><p>Miten ihmiset jaksavat tämmöistä sosiaalista kanssakäymistä? Vai onko vika vain ja ainoastaan minussa, sittenkin?</p>Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-3978704416553401292020-04-16T00:05:00.002+03:002020-04-16T00:29:38.831+03:00YölläMiten löydetään tasapaino kaiken tämän eristäytymisen keskellä? Esimerkiksi tasapaino siinä, että saa tarpeeksi unta, muttei nuku ihan koko päivää, mutta valvoo yöllä koska silloin on hiljaista ja saa olla yksin ja tehdä yksinäisiä yöjuttuja. Minä en enää asu yksin. Olen asunut jo kuukauden samassa taloudessa kahden kissan ja yhden Pojan kanssa. Ensin se oli pelottavaa, nyt se on ihan normaalia, paitsi yöllä tekee mieli valvoa koska mihinkään ei koskaan ole mentävä aamuisin ja yksin on kiva valvoa.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Yöllä on myös usein vaikea nukkua.<br />
<br />
<br />
Tuntuu että trauma kirjaimellisesti musertaa minut alleen. Se on painavampi ja painavampi, ja minä olen patjaa vasten litteämpi ja litteämpi. En ymmärrä, miten ihmiset selviävät tällaisesta ja paljon pahemmastakin, vaikkapa sodasta. Mieli on yhtä aikaa heikko ja vahva. Juuri nyt se tuntuu niin heikolta, niin heikolta. En pysty kontrolloimaan ajatuksiani, en pysäyttää virtaa, en hidastaa syöksykierrettä, ja siinä se taas on. Se pahin ajatus. Melkein kuin muisto, mutta se ei ole oikea. Sen rinnalle on nyt tullut toinen. Se uusi ei ole vielä muodostunut yhtä yksityiskohtaiseksi, se ei jysähdä yhtä nopeasti ja helposti, sitä en ole vielä ehtinyt vatvoa yhtä monia öitä kuin vanhaa. Minä itse tiedän, miten parhaiten kiusata minua, ja voi, minähän kyllä kiusaan. Tiedän tismalleen, mistä mielikuvasta tulee pahin olo, ja voi, juuri siihen minä aina päädyn. Juuri se minun hengitykseni salpaa ja saa minut poistumaan kehosta pykälän verran. Se on juuri ja juuri tarpeeksi ymmärrettävissä, että pystyn ajattelemaan sitä uudestaan ja uudestaan, mutta tarpeeksi abstrakti ja kauhistuttava, etten uskalla enkä pysty sanoittaa sitä.<br />
<br />
<br />
Siispä valvon. Katselen rentouttavia leivontavideoita. Pelaan Skyrimiä. Halaan pehmolelua. Luen ikäviä politiikkajuttuja, koska maailman kamaluus saa oman kamaluuden pakenemaan kellariin hetkeksi.<br />
<br />
On helppo stressata viruksesta ja hygieniasta ja vanhuksista ja sairaista ja ehkä myös taloudesta (tai vallankumoudesta, kapitalismin kaatumisesta, tms). Ne ovat tärkeitä juttuja. Konkreettisia, jaettuja huolia, päättäväisiä ministereitä, kontrollin illuusio.<br />
<br />
Traumat. Ne ovat yksinäisiä ja hahmottomia eikä niitä voi kontrolloida. Niitä ei voi päästää sisään kokonaan. Palanen kerrallaan vain.Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-9760724446538573832019-12-10T16:24:00.002+02:002019-12-10T16:24:54.204+02:00Aika ei ole jana<br />
<br />
4-vuotiaana kiipesin lipputankoon ja pääsin niin ylös, että se koukku johon naru sidotaan raapaisi sisäreiteeni ison jäljen. Siinä on vieläkin arpi. Nyt kun olen isompi, arpi näyttää pienemmältä.<br />
<br />
5-vuotiaana olin esikoulussa ja opin lukemaan. Pääsin mukaan lasten yhteisiin leikkeihin. Tykkäsin erityisesti niistä, jotka olivat tyttöjen ja poikien yhteisiä, ison porukan leikkejä. Oli helppo ottaa oma rooli ja pysyä siinä.<br />
<br />
6-vuotiaana kävin ykkösluokan kyläkoulussa, jossa oli 18 oppilasta ja 2 opettajaa. Kerran sylkäisin luokan lattialle. Minulla on sellainen hämärä muistikuva, että tällaisia impulsiivisia outoja juttuja tapahtui lapsena useastikin, ja häpesin niitä, mutta en pystynyt puolustamaan itseäni kun aikuiset suuttuivat ja tivasivat syytä. En tiennyt syytä. En halunnut olla tuhma, enkä halunnut joutua pilkan kohteeksi. Niitä vain tapahtui. Yritin joskus isompana selittää jollekin, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt. Ehkä sekin oli jotain dissosiaatiota.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-pJAg6e1hD9A/Xe-V9gZwEqI/AAAAAAABHoU/4p2TjW3XPIE0OSqyS1TziWP1pXG2v6g8QCEwYBhgL/s1600/1575978003520-87921bac-2aca-49af-aeba-ce8ba7698b4f.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-pJAg6e1hD9A/Xe-V9gZwEqI/AAAAAAABHoU/4p2TjW3XPIE0OSqyS1TziWP1pXG2v6g8QCEwYBhgL/s320/1575978003520-87921bac-2aca-49af-aeba-ce8ba7698b4f.jpg" width="213" /></a></div>
<br />
7-8-vuotiaana pidin aina samaa liian suurta paitaa ja samanlaisia erivärisiä kankaisia pääpantoja. Iskä letitti aamuisin tukkaani. Letti ei kelvannut, ellei se ollut täysin keskellä. Jossain vaiheessa liian suuri paita lakkasi olemasta liian suuri, ja piti keksiä jotain muuta.<br />
<br />
8-vuotiaana olin isänpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina kuviksen tunnilla, tein pöljän lentokoneen iskälle kortiksi. Yhtäkkiä iskä seisookin luokan ovella. Lähdin iloisena mukaan, vaikka olikin outoa, että ilman ennakkovaroitusta minut tullaan hakemaan koulusta. Tuntemattoman mustan auton takapenkillä äitin ja iskän välissä sain kuulla, että A on kuollut. Sen jälkeen en enää muista mitään.<br />
<br />
9-vuotiaana aloin oppia, että pitää varoa mitä puhuu. Ei saa vaikuttaa kaikentietäjältä, eikä liian aikuismaiselta, eikä ylimieliseltä, eikä saarnaavalta. Ei saa korjata jos toinen sanoo väärin, ei saa heittää vääränlaisia vitsejä, eikä saa nauraa jos toinen tekee virheen. Vai saako? Joillekin virheille saa nauraa ja toisille ei. Täytyy tehdä lisää tutkimusta. Täytyy viivata yli jotkut jutut mitä kirjoitin kavereille kirjevihkoon, peittää niin etteivät ne enää saa selvää, mitä siinä luki. Ettei kukaan harmistu. Etten jää porukan ulkopuolelle.<br />
<br />
10-vuotiaana olin väärässä koulussa. Minut ahdistettiin nurkkaan. "Miksi sanoit, ettei sinulla ole kavereita?" Siksi koska te olette paskoja kavereita. Painukaa vittuun ja jättäkää minut rauhaan. Paniikkipaniikkipaniikki. Ja dissosiaatio.<br />
<br />
11-vuotiaana taas oikeassa koulussa huomasin, että oppilaiden välinen dynamiikka muuttui. En enää ymmärtänyt mitään. Stringejä ja hitaita tansseja diskossa ja kuulin kaverilta että sen kaveri oli kertonut että se yksi poika oli sanonut että minulla on hyvä perse. Putosin kelkasta ja aloin vetäytyä. Ihan tiedostamattani ja vahingossa, ja varovasti etteivät ne huomaa.<br />
<br />
12-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa elämässäni meikkituotteen. Se oli musta kajaali, joka maksoi 8 euroa eli oli hirvittävän kallis. Eurot olivat tuore juttu. Äiti asui Oulussa, ja siellä oli paljon tyylikkäitä ihmisiä. Kirjoitin vihkoon ylös, minkä näköisiä cooleja hevareita ja gootteja siellä näin joka kerta kun kävin. Äiti ehdotti, että etsitään minullekin pitkä nahkatakki, koska ne näyttivät olevan muotia. Löysimme heti ekalta kirpputorilta sellaisen. Se maksoi 20 euroa. Aluksi se oli minulle vähän liian iso.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-jZ8guZEOFPc/Xe-V9wUh2rI/AAAAAAABHoY/mNr_NahFZqAgHN0q4W1PzYD37HSIe93NgCEwYBhgL/s1600/1575978181357-099db3c4-8126-4d67-8a9c-a420951231e8.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-jZ8guZEOFPc/Xe-V9wUh2rI/AAAAAAABHoY/mNr_NahFZqAgHN0q4W1PzYD37HSIe93NgCEwYBhgL/s320/1575978181357-099db3c4-8126-4d67-8a9c-a420951231e8.jpg" width="213" /></a></div>
<br />
13-vuotiaana oli minun ja M:n ensimmäinen inside-läppä. Siitä se kaikki lähti: Esko Möllikani. Historian tunnilla, kaikkien muiden harmiksi. Silloin kukaan muu minun luokalla ei käyttänyt meikkiä tai kynsilakkaa.<br />
<br />
14-vuotiaana värjäsin tukan punaiseksi. Se meni melkein afroksi. Pesin sitä liian usein, väärillä aineilla, ja harjasin jatkuvasti siinä toivossa että jotain maagista tapahtuisi ja se asettuisi. Se ei asettunut. Kiharaa tukkaa ei saa harjata. Sain kuulla pilkkaa, "petolinnunperse" ja joskus ihailuakin.<br />
<br />
15-vuotiaana muutin kaupunkiin, äiti oli muuttanut Oulusta takaisin. Minua pelotti mennä ulos. Kaupunki oli hirvein paikka ikinä, ja en tulisi ikinä ikinä ikinä sopeutumaan tähän, ja en pysty ja en halua ja pelottaa ja paniikki. Yritin mennä R-kioskille ostamaan karkkia, ja makasin olohuoneen lattialla panikoimassa pari tuntia ensin. Sitten menin.<br />
<br />
16-vuotiaana ymmärsin, että minun kävelytyylini on väärä. Sitä ei voi hyväksyä, sille on tehtävä jotain. Metsässä voi kävellä varpaat ulospäin sojottaen ja nostella polvia korkealle, mutta kaupungissa ei. Pitää kävellä kuin tyttö. Eräänä aamuna matkalla kouluun hoksasin, miten se tapahtuu. Painoin nappia, vaihdoin vaihdetta, ja siitä asti olen kävellyt niin. Kukaan ei tiedä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-YHfdcBZDPg0/Xe-VtPQUDYI/AAAAAAABHoc/ipKraDrtsm8H-NrjDmELDGOJFQZoKUzIgCEwYBhgL/s1600/kielinen.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="375" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-YHfdcBZDPg0/Xe-VtPQUDYI/AAAAAAABHoc/ipKraDrtsm8H-NrjDmELDGOJFQZoKUzIgCEwYBhgL/s320/kielinen.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
17-vuotiaana kerran M soitti keskiyöllä, että lähdetäänkö iltalenkille. Nappasin takin ja kengät ja menin ulos ennen kuin äiti ehti sanoa mitään. Kolmelta yöllä äiti soitti ja käski kotiin. En mennyt. Ensimmäinen iltalenkki. Viideltä aamulla istuimme Jätkänkynttilällä vilkuttamassa aamuihmisille. Seitsemältä istuimme Valdemarin rannassa juttelemassa joillekin humalaisille pojille. Kahdeksalta kyllästyin niihin poikiin ja lähdin kotiin. Päätin istua ullakkovarastossa vähän aikaa siltä varalta, ettei äiti ole vielä herännyt. Yhdeksältä menin oikeasti kotiin. Äiti oli kummissaan, muttei vihainen, koska en ollut humalassa enkä pahanteossa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-15ZA_4r0HOY/Xe-Vu68R7fI/AAAAAAABHoo/IGYcnP9cjQoCzz6wnD-SSybwfrZZ0y7MQCEwYBhgL/s1600/noita1.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1197" data-original-width="1600" height="239" src="https://1.bp.blogspot.com/-15ZA_4r0HOY/Xe-Vu68R7fI/AAAAAAABHoo/IGYcnP9cjQoCzz6wnD-SSybwfrZZ0y7MQCEwYBhgL/s320/noita1.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-XjyTR2AiNT4/Xe-VwzKo83I/AAAAAAABHos/z2YfThHAJF4aKPkFGAP_nN1xSG_nEiVXgCEwYBhgL/s1600/tukkapallo.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1197" data-original-width="1600" height="239" src="https://1.bp.blogspot.com/-XjyTR2AiNT4/Xe-VwzKo83I/AAAAAAABHos/z2YfThHAJF4aKPkFGAP_nN1xSG_nEiVXgCEwYBhgL/s320/tukkapallo.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
18-vuotiaana yhtäkkiä leikkasin tukan lyhyeksi hetken huumassa aamuyöstä omassa huoneessani hipihiljaa, ettei äiti herää. En enää muista, mihin oikein kulutin noita öitä. Ei ollut omaa tietokonetta, ei älypuhelinta, kuuntelin musiikkia kuulokkeilla kannettavalla CD-soittimella, mutta se kulutti kalliita pattereita. Taisin lukea paljon kirjoja ja kirjoittaa paljon muistikirjaan. Kun jäin sairaslomalle. Ja jouduin sairaalaankin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-5vs0M2ZWNQU/Xe-UyfvyzvI/AAAAAAABHnM/wc_nn_MIOmcND2XJMjBdeGvlo9Yo8j-1gCEwYBhgL/s1600/mie%25C3%25B6h.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="834" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-5vs0M2ZWNQU/Xe-UyfvyzvI/AAAAAAABHnM/wc_nn_MIOmcND2XJMjBdeGvlo9Yo8j-1gCEwYBhgL/s320/mie%25C3%25B6h.jpg" width="166" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-gP2Ltd8zOho/Xe-VrexwaeI/AAAAAAABHo0/tFAzjL2zxLg8d67h-HZX6HAPJ37sc7FCwCEwYBhgL/s1600/DSCN1402.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1197" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-gP2Ltd8zOho/Xe-VrexwaeI/AAAAAAABHo0/tFAzjL2zxLg8d67h-HZX6HAPJ37sc7FCwCEwYBhgL/s320/DSCN1402.JPG" width="239" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-Bx81p_6u2N4/Xe-VrUnpD0I/AAAAAAABHo0/t1Wam2BrDNggMs8eHpZQU5jhAm3n0wijQCEwYBhgL/s1600/DSCN0070.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1197" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-Bx81p_6u2N4/Xe-VrUnpD0I/AAAAAAABHo0/t1Wam2BrDNggMs8eHpZQU5jhAm3n0wijQCEwYBhgL/s320/DSCN0070.JPG" width="239" /></a></div>
<br />
19-vuotiaana muutin omaan asuntoon. Löysin IRC-galleriasta ihmisiä, jotka pukeutuivat lolitatyyliin. Hoksasin, että tyttömäisyys, mekot, korkokengät ja vaaleanpunainen onkin ihan ok. Kokonainen uusi ihmeellinen maailma aukesi.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-xPuppn51oJg/Xe-Vvu6_F8I/AAAAAAABHos/UojQblLxIcUty8qtCLBSXV5KA_G5u0icQCEwYBhgL/s1600/parveke%2B003.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1197" data-original-width="1600" height="239" src="https://1.bp.blogspot.com/-xPuppn51oJg/Xe-Vvu6_F8I/AAAAAAABHos/UojQblLxIcUty8qtCLBSXV5KA_G5u0icQCEwYBhgL/s320/parveke%2B003.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-rvkfotrY9LQ/Xe-Vv7EUL4I/AAAAAAABHo0/TPUBYzlr-K0cNje9ZTj_jqn3InnKSiEowCEwYBhgL/s1600/ruu%2B031.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1024" data-original-width="768" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-rvkfotrY9LQ/Xe-Vv7EUL4I/AAAAAAABHo0/TPUBYzlr-K0cNje9ZTj_jqn3InnKSiEowCEwYBhgL/s320/ruu%2B031.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
20-vuotiaana itkin, koska se ihana mustavalkoinen pitkäkarvainen kissanpentu oli jo luvattu jollekin muulle. J kummasteli kovasti, ja sanoi, että jos se on kerran noin tärkeää, niin tottakai se pentu menee sinulle. Annoin sille ensin nimeksi Raivo, mutta se oli liian sievä Raivoksi. Sitten sen nimeksi tulikin Riesa. Arvoin puoli vuotta, onko se tyttö vai poika, mutta sitten sille laskeutui pallit. Kun Riesa muutti kaupunkiin, ensi töikseen se paskoi minun tyynylleni.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-_x_5n_iQqmQ/Xe-VAMi82WI/AAAAAAABHnM/RX5r4pXVtCYhaXqIL0IEXPlRzfeeEmH7gCEwYBhgL/s1600/2011-08-13%2B12.38.10.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-_x_5n_iQqmQ/Xe-VAMi82WI/AAAAAAABHnM/RX5r4pXVtCYhaXqIL0IEXPlRzfeeEmH7gCEwYBhgL/s320/2011-08-13%2B12.38.10.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-9Cij3pjJiMM/Xe-VANQmZFI/AAAAAAABHnI/BKGDdQZpxVYrft0Vm8aL0OzuvBSinyPqgCEwYBhgL/s1600/baa%2B017.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1197" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-9Cij3pjJiMM/Xe-VANQmZFI/AAAAAAABHnI/BKGDdQZpxVYrft0Vm8aL0OzuvBSinyPqgCEwYBhgL/s320/baa%2B017.jpg" width="239" /></a></div>
<br />
21-vuotiaana akuuttitiimin kalju setä kirjoitti raporttiin "maannut ja uikuttanut lattialla" ja siitä tuli uusi lentävä lause. Olin pitempään sairaalassa. En jaksanut lukea kirjoja.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-n50Z4ZHgnRY/Xe-Vuuy1yJI/AAAAAAABHog/AOCl3RHLsg8Cxj37VfT7Xzw_IvbK-2t0gCEwYBhgL/s1600/nii%2B113.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-n50Z4ZHgnRY/Xe-Vuuy1yJI/AAAAAAABHog/AOCl3RHLsg8Cxj37VfT7Xzw_IvbK-2t0gCEwYBhgL/s320/nii%2B113.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
22-vuotiaana päätin alkaa syödä vähemmän lihaa. Päätin alkaa syödä. Vaivuin ehkä elämäni pahimpaan masennuskauteen. En oikein muista mitään. Asunnossani oli oma sauna jota lämmittää vaikka neljältä aamulla jos teki mieli. Join saunajuomaksi piimää.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-glwKkoJ8pH4/Xe-ZLewgRjI/AAAAAAABHpE/PJWcQMD_ReodbX8r--3doZ2Hy81es0E7wCLcBGAsYHQ/s1600/pon1.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1061" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-glwKkoJ8pH4/Xe-ZLewgRjI/AAAAAAABHpE/PJWcQMD_ReodbX8r--3doZ2Hy81es0E7wCLcBGAsYHQ/s320/pon1.jpg" width="212" /></a></div>
<br />
23-vuotiaana kirjoitin pienille lapuille ylös kaikkia hyviä asioita mitä tapahtui, ja säilytin niitä lasipurkissa, jonka olin koristellut tarroilla. Noihin aikoihin aloin pikku hiljaa oikeasti saada niskaotteen paniikkihäiriöstä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-39kEtuKk_VI/Xe-aUDECnxI/AAAAAAABHpU/xdmQ2OBmyFUQ5lBeEP1EITGUPskmp7szwCLcBGAsYHQ/s1600/pl%25C3%25B6%25C3%25B6.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1129" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-39kEtuKk_VI/Xe-aUDECnxI/AAAAAAABHpU/xdmQ2OBmyFUQ5lBeEP1EITGUPskmp7szwCLcBGAsYHQ/s320/pl%25C3%25B6%25C3%25B6.JPG" width="225" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-zCmN6633cdY/Xe-pZk-rl0I/AAAAAAABHr8/uNo0cW_0ANEXdAepT0uwRcLIFvjJwR3mwCLcBGAsYHQ/s1600/mo8.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-zCmN6633cdY/Xe-pZk-rl0I/AAAAAAABHr8/uNo0cW_0ANEXdAepT0uwRcLIFvjJwR3mwCLcBGAsYHQ/s320/mo8.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
24-vuotiaana taidekoulussa vaivuin taas masennukseen. Perustin instagram-tilin. Kuvasin blogiin paljon videoita, koska ei ollut ketään kelle jutella. Kerran makasin patjalla medioimassa, menin liian syvälle, ja minua pelotti. En ollut valmis, enkä ole ehkä vieläkään.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-XchAxkWTZiY/Xe-bivAfk9I/AAAAAAABHpo/wvPZskg06eA8BvmAMirKJRGHDYYwOvp5wCLcBGAsYHQ/s1600/jaa2.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1500" data-original-width="1182" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-XchAxkWTZiY/Xe-bivAfk9I/AAAAAAABHpo/wvPZskg06eA8BvmAMirKJRGHDYYwOvp5wCLcBGAsYHQ/s320/jaa2.JPG" width="252" /></a></div>
<br />
25-vuotiaana olin rohkeampi kuin ikinä ennen elämässäni ja lähdin yksin Saksaan. Olin sosiaalinen. Olin inessä tumblr-skenessä, kun "strega fashion" oli iso juttu, ja jopa osa whatsapp-ryhmää jossa oli feimejä strega-tumblaajia. Sitten yksi niistä kuoli. Niin kuoli myös strega-aalto.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-cM8JUWb2IlE/Xe-pLLkIoJI/AAAAAAABHr4/sZmDimwLGLAbu3gdlvBA-UxaRRnEGT31gCLcBGAsYHQ/s1600/vii15.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-cM8JUWb2IlE/Xe-pLLkIoJI/AAAAAAABHr4/sZmDimwLGLAbu3gdlvBA-UxaRRnEGT31gCLcBGAsYHQ/s320/vii15.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
26-vuotiaana päätin oikeasti harjoitella meikkaamaan mielenkiintoisella tavalla. Olin leikannut tukan lyhyeksi, kasvattanut sitä vuoden, ja päätin värjätä sen taas vihreäksi. Siitä asti se on ollut vihreä. Olin aika paljon Oulussa, näin M:ää usein.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/--HRBUegg3so/Xe-fLGaGpxI/AAAAAAABHqY/yG0owU2DeCUERwSsNgP-rui4KtvVYv2AwCLcBGAsYHQ/s1600/g1.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1078" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/--HRBUegg3so/Xe-fLGaGpxI/AAAAAAABHqY/yG0owU2DeCUERwSsNgP-rui4KtvVYv2AwCLcBGAsYHQ/s320/g1.JPG" width="215" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-eD2JyptxD9k/Xe-fpzwawzI/AAAAAAABHqk/J76Y6FyMd7s7Vi9zc-UD_XHzImsbFPjigCLcBGAsYHQ/s1600/DSCN0119.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-eD2JyptxD9k/Xe-fpzwawzI/AAAAAAABHqk/J76Y6FyMd7s7Vi9zc-UD_XHzImsbFPjigCLcBGAsYHQ/s320/DSCN0119.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
27-vuotiaana olin vieläkin aika paljon Oulussa. Kävin autismiliiton vertaisosaajakurssin. Olin kovin kovin väsynyt. Tein monia uusia juttuja. Taisin itkeä tosi paljon.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-wkFcY8HwlI8/Xe-noZ-GKMI/AAAAAAABHro/m4PvRunYhJgexZbPN0K0IaN1FhKzmf-wACLcBGAsYHQ/s1600/6.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-wkFcY8HwlI8/Xe-noZ-GKMI/AAAAAAABHro/m4PvRunYhJgexZbPN0K0IaN1FhKzmf-wACLcBGAsYHQ/s320/6.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-yvdkk39H6m8/Xe-psEh2DFI/AAAAAAABHsM/3fOIbLgaM5oHv_qMPjijE7i8zJiwvj4QgCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20180415_123857_157.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="562" data-original-width="562" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-yvdkk39H6m8/Xe-psEh2DFI/AAAAAAABHsM/3fOIbLgaM5oHv_qMPjijE7i8zJiwvj4QgCLcBGAsYHQ/s320/IMG_20180415_123857_157.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
28-vuotiaana olen ollut iloisempi ja tyytyväisempi. Olen ehkä löytämässä paikkani maailmasta, ehkä en.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-7w1bix_j84Q/Xe-qFm8GwvI/AAAAAAABHsU/vpUNe7W87JYySf7WoFP2StzQNOtjXIgpQCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190430_212954_708.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="1080" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-7w1bix_j84Q/Xe-qFm8GwvI/AAAAAAABHsU/vpUNe7W87JYySf7WoFP2StzQNOtjXIgpQCLcBGAsYHQ/s320/IMG_20190430_212954_708.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-xWgKg1RheTs/Xe-qNzfWckI/AAAAAAABHsY/hMZuyMg3hVQKcSN0VXX9y9xT7C0iRP4sgCLcBGAsYHQ/s1600/IMG-20190526-WA0016.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-xWgKg1RheTs/Xe-qNzfWckI/AAAAAAABHsY/hMZuyMg3hVQKcSN0VXX9y9xT7C0iRP4sgCLcBGAsYHQ/s320/IMG-20190526-WA0016.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-68198641764642421132019-12-02T07:48:00.003+02:002019-12-02T07:48:29.026+02:00DissosiaatioJoskus viime vuonna oli kausi, jolloin heräsin joka yö katsomaan käsiäni. Katsoin niitä, enkä tunnistanut niitä. Kädet? Minun kädet? Mitä helvettiä? Katsoin ja kääntelin ja katsoin lähempää ja lähempää. Kädet. Minun. Käsivarsissa kiinni. Olkapäissä kiinni. Minun kroppa. Sitten voi jatkaa unia.<br />
<br />
Joskus tänä vuonna lähetin M:lle viestiä: Hei kun sinähän tiedät kaiken dissosiaatiosta...<br />
<br />
Olin tekemässä lämpimiä voileipiä iltapalaksi ja mietin vahingossa jotain mitä ei olisi ehkä kannattanut miettiä, mutta en muista mitä. Sitä yhtä ihan super spesifiä tiettyä dissosiaatiota on vaikea kuvailla. Pää menee nopeampaa. Silmät tuntuvat tennispallon kokoisilta. Maailma menee liian hitaasti. On kiire, on kiire, on kiire. Aivoissa suhisee.<br />
<br />
Yritin kerran 11-vuotiaana kertoa äitille. Kävelin koulusta kotia kohti ja oli kevät ja tämä on osittain valemuisto koska oikeasti en ole ollut enää Steiner-koulussa keväällä vaan muuttanut takaisin iskän luo ja vanhaan kouluun, silloin ei voinut olla vihreää, ei voinut olla linnunlaulua enkä voinut kävellä koulusta kotiin, mutta minä kävelin koulusta kotiin ja yhtäkkiä päässä meni nopeaa. Muistossa äiti oli heti siinä kotona ja kerroin äitille, että joskus tuntuu kuin äänet olisi kovempia ja pää nopea. Äiti ei ymmärtänyt, eikä minulla ollut sanoja. Äiti kysyi ihan vääriä kysymyksiä, äiti kuvitteli, että kirjaimellisesti kuulen ääniä.<br />
<br />
En enää ikinä yrittänyt kertoa kellekään.<br />
<br />
Sitten melkein 20 vuotta myöhemmin lämppäreitä tehdessä pää meni nopeampaa. Silloin tajusin. Tämänkin täytyy olla dissosiaatiota. Ei vain se, kun herään yöllä katsomaan käsiä, tai se kun en tunnista peilistä kasvojani. Tämä on vain erilaista.<br />
<br />
Ja sitten lähetin M:lle viestin. Sinähän tiedät kaiken dissosiaatiosta.<br />
<br />
Ja M tiesi. Ei ehkä kaikkea, mutta aika paljon. Ja M kertoi, että hyvinkin klassisia dissosiaatio-oireita.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
On niin paljon asioita, mitä en koskaan kertonut kellekään. Muistan noin 9-vuotiaana päättäneeni, mitkä ovat minun suurimmat salaisuuteni. Niitä oli kaksi. Kerron ne nyt.<br />
<br />
Toiseksi suurin oli se uni, jonka näin A:sta. Unessa A oli pelottava ja hyökkäsi minun kimppuuni ja tappoi minut. En halunnut kertoa sitä, koska A oli vasta kuollut, ja kaikki olivat surullisia ja rikkinäisiä, eikä minulla ollut keinoja käsitellä kuolemaa koska olin lapsi, mutta tiesin, että tämä uni on jotenkin paha ja häpeällinen ja A:sta ei saa nähdä tällaista unta. Joten en kertonut.<br />
<br />
Kaikista suurin oli se, että minä pelkäsin. Minulla oli paniikki- ja dissosiaatiokohtauksia, mutta minä en tullut vielä piiiitkiin aikoihin tuntemaan sanoja "paniikki" ja "dissosiaatio", joten salaisuus oli se, että olen varmaankin tekemässä kuolemaa. Tai ainakin minussa on jotain pahasti vialla. En voi kertoa kellekään, kukaan ei saa tietää. Menen kotona toiseen huoneeseen panikoimaan, ettei vanhemmat näe. Oikein iloisesti ja huolettomasti kysyn, onko oksennustautia liikkeellä. Koska jos tämä paha olo olisi vaikka oksennustauti. Mutta se ei ikinä ikinä koskaan ollut. Minulla ei ole elämässäni kertaakaan ollut oksennustautia. Ja minä en tiennyt, että on olemassa muunkinlaista pahaa oloa. Miten olisin voinut tietää? Ja taas äiti vastasi pelkkiä tyhmiä vastauksia ja kysyi pelkkiä tyhmiä kysymyksiä. Koska miten äitikään olisi voinut tietää?<br />
<br />
Miten vanhempi voi arvata, onko lapsella fyysinen vai psyykkinen paha olo?<br />
<br />
Minun suurimmat salaisuuteni. Tämä on niin väärin. Mutta en näe, miten mikään olisi voinut mennä toisinkaan.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-1994370764528942612019-10-01T15:00:00.001+03:002019-10-01T15:00:20.693+03:00Harjoitus 1On paljon asioita, mitkä monien muiden ihmisten elämässä saattavat olla itsestäänselvyyksiä, mutta minun elämässäni eivät. Se, että muistaa syödä aamupalan. Se, että muistaa käydä suihkussa. Työkyky. Näin muutama ensimmäinen mieleen tuleva mainitakseni.<br />
<br />
Kokeilen uutta projektia. On kiva haaveilla tulevasta, että "sitten kun" elämä on siinä pisteessä, niin sitten voin tehdä sitä ja tätä. Mutta tulisi ehkä useammin miettiä, mitä voisin tehdä tänään eri tavalla. Miten voisin tehdä tänään elämästä jo pikkuisen mielekkäämpää ja merkityksellisempää. En voi ihan vielä muuttaa metsään ja perustaa kasvimaata ja hankkia koiraa. Mitä pienempää voisin tehdä tänään? Ihan alkajaisiksi voin keittää aamupuuron, olkoonkin, että se meni iltapäivän puolelle. Puuro masussa on helpompi suunnitella, mitä muuta ehtisin vielä tänään tehdä.<br />
<br />
Ehtisin vaikka lukea sitä kirjaa, joka on edelleen kesken (mutta se ei ole kesken siksi että se olisi tylsä). Voisin piirtää. Kirjoittaa blogiin! Tai päiväkirjaan. Voisin polttaa kynttilöitä ja nostaa muutaman tarot-kortin. Voisin kokata jotain hyvää illalliseksi. Voisin käydä pienellä kävelyllä. Voisin pyytää Pojan kylään.<br />
<br />
Ei sen tarvitse sen kummallisempaa olla. Kunhan pääsen edes hetkeksi irti siitä, että elämä on kauheaa, masentaa, ei saa unta, pelottaa, ahdistaa, tuijotan juutupea, rullaan feispuukkia.<br />
<br />
Ehkä elämä on kauheaa, mutta se on myös ihan kivaa, yhtä aikaa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-nrUzpbbI5Eo/XZM-skLUQAI/AAAAAAABCX0/eZ0NjfvkIn4H6V5N5GGEsIx2z9qtjmtmwCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190914_171032_788.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1600" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-nrUzpbbI5Eo/XZM-skLUQAI/AAAAAAABCX0/eZ0NjfvkIn4H6V5N5GGEsIx2z9qtjmtmwCLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190914_171032_788.jpg" width="640" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-Nq7Kxw_iWVM/XZM-sbakY9I/AAAAAAABCXs/EKb5rN2WGa0Kd25CUgs3btXxnTnLffi7gCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190915_182021_302.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1600" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-Nq7Kxw_iWVM/XZM-sbakY9I/AAAAAAABCXs/EKb5rN2WGa0Kd25CUgs3btXxnTnLffi7gCLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190915_182021_302.jpg" width="640" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-Bq2MVUFDeN0/XZM-sa7mvKI/AAAAAAABCXw/iWbP84unk7w09h6dgEoq10KjyBd3TPvYQCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190915_190722_263.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1600" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-Bq2MVUFDeN0/XZM-sa7mvKI/AAAAAAABCXw/iWbP84unk7w09h6dgEoq10KjyBd3TPvYQCLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190915_190722_263.jpg" width="640" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-xXRgPHPF3Ug/XZM-tvidABI/AAAAAAABCX4/TKMnwzkIhX8Mi33jZ2e8hw03eMOA1DP3ACLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190923_180045_617.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1280" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-xXRgPHPF3Ug/XZM-tvidABI/AAAAAAABCX4/TKMnwzkIhX8Mi33jZ2e8hw03eMOA1DP3ACLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190923_180045_617.jpg" width="512" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-Xj5cXENtFTs/XZM-tjg9__I/AAAAAAABCX8/jjG6eugYCHQ_F8Zm9bKCaqlo7gE78dHEwCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190928_001340_946.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1600" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-Xj5cXENtFTs/XZM-tjg9__I/AAAAAAABCX8/jjG6eugYCHQ_F8Zm9bKCaqlo7gE78dHEwCLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190928_001340_946.jpg" width="640" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-wyVsYtajYi0/XZM-uDgXHnI/AAAAAAABCYA/QuuSJWDtVPI4s5PeCe7J7obTcaQu5tslgCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190930_154225_091.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1280" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-wyVsYtajYi0/XZM-uDgXHnI/AAAAAAABCYA/QuuSJWDtVPI4s5PeCe7J7obTcaQu5tslgCLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190930_154225_091.jpg" width="512" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-6fJmtw9483E/XZM-u88YU6I/AAAAAAABCYE/FlRWNUf8HR8Sfp5NSRsiCNkuwperZdpkgCLcBGAsYHQ/s1600/IMG_20190930_154527_513.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1280" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-6fJmtw9483E/XZM-u88YU6I/AAAAAAABCYE/FlRWNUf8HR8Sfp5NSRsiCNkuwperZdpkgCLcBGAsYHQ/s640/IMG_20190930_154527_513.jpg" width="512" /></a></div>
<br />
Mietin myös, millaisista viimeaikaisista jutuista voin iloita ja olla kiitollinen. Esimerkiksi eilen kävin joogassa, ja sen jälkeen nuorten ryhmässä, missä järjestettiin halukkaille cooperin testi. Päätin kokeilla, olenko täysin rapakunnossa, ja onnistuin hölkkäämään 1470 metriä. Olen tulokseen tyytyväinen olosuhteisiin nähden.<br />
<br />
Viikonloppukin oli kiva ja teki sielulle hyvää. Surun käsittely on hidasta ja kamalaa, mutta se on tehtävä. Enkä ole siinä hommassa ypöyksin, vaikka kuitenkin olenkin.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-14207465310911460012019-09-03T17:44:00.000+03:002019-09-03T17:44:46.258+03:00SuruTahtoisin romahtaa kokonaan, kaatua maahan enkä enää ikinä nousta ylös. Tahtoisin murtua miljooniksi siruiksi - Kaaoksen Sirpaleita - ja levitä maailman meriin pikkuisina jyväsinä. Tahtoisin huokaista niin syvään, että sieluni kääntyisi nurinpäin ja tulisi suustani ulos, ja häviäisi tuuleen. Minusta tuntuu siltä, etten mitenkään kestä enkä jaksa enkä osaa enkä kykene selviämään ja käsittelemään tätä surua.<br />
<br />
Mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ja hampaat irvessä minun on se tunnustettava, että kyllä minä pystyn.<br />
<br />
En nyt heti enkä ensi vuonna, mutta pikku hiljaa. En jaksaisi enkä tahtoisi jatkaa elämääni nykyisellään, näiden olemassaolevien ihmisten kanssa samalla pallolla, mutta ilman sitä yhtä olemassaolematonta ihmistä. Vituttaa suunnattomasti, ja tekisi mieli kiukutella niin, että salamat iskevät ja tsunami nousee ja myrskytuuli tuhoaa. Mutta myönnän sen silti. Näin sen on aina pitänyt mennä, ja minun on aina pitänyt nousta ja selvitä.<br />
<br />
Pyhä suru.Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-42389212168813000312019-08-27T02:45:00.001+03:002019-08-27T02:45:50.880+03:00The beginningHenkiopas. Sellainen vähän mystinen hahmo, jonka olemassaolon olen pystynyt tuntemaan niskassani ja takaraivossani jo vuosikausia, joka hetki, jos keskityn siihen. Henkiopas, jonka olemassaoloon olen kuitenkin havahtunut varovasti, hitaasti, ja välillä unohtanut pitkiksikin ajoiksi. Nyt sitä on jo vaikeampi unohtaa. Linkki on hieman vahvempi.<br />
<br />
Ihan ihan ensimmäinen yhteydenotto henkioppaalta tuli tarot-pakasta, silloin joitakin vuosia sitten.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/--zCoPLT5buU/XWRmbBOz7uI/AAAAAAAA-gQ/ERkdvtbj2Y0Uk-ZSQfZxwR5qw6WfhASJQCLcBGAs/s1600/20190827_020501.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="400" src="https://1.bp.blogspot.com/--zCoPLT5buU/XWRmbBOz7uI/AAAAAAAA-gQ/ERkdvtbj2Y0Uk-ZSQfZxwR5qw6WfhASJQCLcBGAs/s400/20190827_020501.jpg" width="300" /></a></div>
<br />
<br />
En muista, miksi ja miten osasin yhdistää sen heti. Se oli jotenkin ilmiselvää. Ja tämä kuva minun mieleeni tulee heti, jos mietin sitä. Häntä? Sitä? En tiedä, onko henkiopas henkilö vai olento.<br />
<br />
Kerran pari vuotta sitten pyysin viestiä unessa, jotain informaatiota sen olemuksesta. Vastaus oli vesi, pelkkä vesi. Unikuvat liukenevat pois heti herätessä joka kerta kun yritän saada jotain konkreettisempaa otetta.<br />
<br />
Mutta viime yönä se valkeni minullekin vihdoin.<br />
<br />
Olen nähnyt jo ainakin kuuden vuoden ajan unia mustatukkaisesta pojasta tai miehestä, mahdollisesti kauemminkin, mutta unohtanut ne. Hän on joka kerta eri näköinen, ympäristökin on aina eri, mutta tunne on sama. Turvallisuus, yhteenkuuluvuus, rakkaus. Aluksi otin unet kirjaimellisesti ja pohdin, josko ne olisivat enneunia jostain elävästä ihmisestä, jonka tulen joskus vielä tapaamaan. Muistaakseni ihan ensimmäisessä unessa istuin kukkakedolla kiinalaisen pojan kanssa juttelemassa. Unien toistuessa ne ihmetyttivät minua aina vain enemmän. Kerran kokkasimme yhdessä. Yleensä ne ovat enemmän abstrakteja, vähemmän tapahtumia, enemmän tunnetta.<br />
<br />
Viime yönä ennen nukkumaanmenoa nojasin pään taakse tuolissa, suljin silmät, ja mietiskelin opastani. Suojelijaani. Sitä, joka on ollut syntymästäni asti, ja tulee olemaan kuolemaani asti. Kaipasin uutta yhteyttä, jotain konkreettisempaa kuin tämä selittämätön tunne niskassa ja takaraivossa, läsnäolo. Unohdin kohta koko asian ja painuin petiin.<br />
<br />
Unessa oli mustatukkainen poika. Tällä kertaa hänellä oli ihan lyhyt tukka, ja hän muistutti kovasti poikaa, jonka kanssa leikin joskus päiväkodissa, mutta aikuisella tavalla. Oli suuri talo ja paljon ihmisiä, ja minä halusin pois. Pyysin hänet mukaan, ehkä tueksi, avuksi matkan varrelle. Mutta sitten minä hukkasin itseni. Löysin itseni vasta pitkän ajan kuluttua ihan eri paikasta, ja minua pelotti pelotti pelotti. Luulen, että se oli paha dissosiaatiokohtaus, vaikken valveilla ole koskaan niin vahvana sellaista kokenutkaan. Löysin itseni ulkoa jostain muurin vierestä, siellä oli metsää ja taloja ja teitä. Hän löysi minut myös. Itkin ja halasin häntä, kerroin kuinka pelottaa, kuinka hukassa olen, ja kuinka tarvitsen häntä. Hän oli lämmin, pehmeä ja turvallinen, ja niin tuttu.<br />
<br />
Nyt oli aika rautalangasta väännettyä symboliikkaa, että menee varmasti jakeluun. Kiitos siitä.<br />
<br />
Kräkkäsin koodin. Se on aina ollut hän niissä kaikissa unissa, ja se on niin ilmiselvää, että vähän naurattaa.<br />
<br />
Ja niissä unissa, joissa läsnäolo symboloi minua itseäni eikä häntä, niissä unissa se toinen on vaaleatukkainen. Niinkuin silloin 2014, kun näin unen täydellisestä, kauniista, valoa hohtavasta tytöstä, jota kohtaan tunsin suunnatonta rakkautta, hellyyttä ja suojelunhalua. Hän oli valkoisessa lolitamekossa, ja hänellä oli suuri, kihara, vaalea tukka. Mietiskelin tätä unta herättyäni jonkin aikaa, kunnes tulin siihen tulokseen, että se olin minä. Se valo, joka minun sisälläni asuu, mutta unimaailmassa konkreettisesti ja ymmärrettävästi kuvattuna. Sinä aamuna ymmärsin, että rakastan itseäni, enkä enää jaksa vihata ja hävetä itseäni.<br />
<br />
Alitajuntani tuo oivallukset esille sellaisessa muodossa, että kykenen ne ymmärtämään. Siksi minä en usko siihen, että ihmisten kannattaisi juurikaan tulkita toistensa unia. Itsehän jokainen on oman sielunsa asukki. Mikä symboloi minulle yhtä, voi symboloida jollekin toiselle jotain aivan muuta.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-PbOKjY78k64/XWRtuF-IIrI/AAAAAAAA-hA/oO0kN43lxBYtB0Xa3-CRsBTa7-e8e_jowCLcBGAs/s1600/20190827_023721.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="400" src="https://1.bp.blogspot.com/-PbOKjY78k64/XWRtuF-IIrI/AAAAAAAA-hA/oO0kN43lxBYtB0Xa3-CRsBTa7-e8e_jowCLcBGAs/s400/20190827_023721.jpg" width="300" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<br />
Päätin vetaista kortin ihan tätä blogipostausta varten. Mitä se sinun mielestäsi kertoo?<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-77686476838778409252019-08-16T01:19:00.003+03:002019-08-16T01:19:42.450+03:00PäiväkirjaPidän surupäiväkirjaa, paperista, sellaisista asioista mitä ei blogiin voi kirjoittaa. Kirjoitan usein, aina jos näen tapahtuneeseen liittyvän unen, koen jonkin uuden surun oireen, tai jos tulee jokin ajatus. Aina jos on yöllä pelottanut. Aina jos on melkein jo itkettänyt. Mutta vielä ei itketä, vielä ei pysty itkemään. Edes silloin, kun tulee mieleen jokin ihan muu juttu, vaikka näkee surullisen videon nälkiintyneestä eläimestä, tai tulee ikävä kevättä, ja silmät alkavat jo kostua... Silloin iskee tajuntaan tieto siitä, että M on kuollut. Sitten ei enää itketä. Se on liikaa ja liian kauheaa ja liian suurta, silmät kuivuvat ja tulee tyhjä katse ja ontto olo.<br />
<br />
Kirjoitan näitä ylös usein, jotta muistan miten prosessi menee, ja jotta osaan tämä avulla varautua tulevaan. Mihin tulevaan? En oikein tiedä. Johonkin pahaan.<br />
<br />
Ei masenna, ei itketä. Kaikki on hyvin.<br />
<br />
Vain yöllä pelottaa, kuvittelen näkeväni varjoja ja hahmoja, kuvittelen kuulevani narinaa ja askelia. Tunnen läsnäolon ihan selkäni takana. Vain yöllä.<br />
<br />
Pelot ovat oleellinen osa suruprosessia.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-Gb_sDA-OU34/XVXZ_7FNFlI/AAAAAAAA91U/OTMkT8uhEoUeWvG3v5RiNtReHv0Lwhe3QCLcBGAs/s1600/IMG_20190730_174837_053.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1280" height="640" src="https://1.bp.blogspot.com/-Gb_sDA-OU34/XVXZ_7FNFlI/AAAAAAAA91U/OTMkT8uhEoUeWvG3v5RiNtReHv0Lwhe3QCLcBGAs/s640/IMG_20190730_174837_053.jpg" width="512" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Onneksi on Sahu. Sahu tietää.<br />
<br />
Onneksi kävin Oulussa.Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6549272826630607234.post-51185934359711100112019-07-28T21:24:00.002+03:002019-07-28T21:27:59.393+03:00Again and againYksi osa blogini elämänkaarta on ihan alusta asti ollut se, että jos tätä ei kukaan lue, niin ainakin yksi tietty ihminen lukee, ja arvostaa kirjoituksiani, vaikkei kommentoi, ja voimme puhua niistä puhelimessa, ja ne piristävät hänen päiväänsä.<br />
<br />
Yksi osa minun elämääni viimeiset 15 vuotta on ollut se, että jos kaikki muu kusee, niin aina on olemassa se yksi asia, yksi ihmissuhde, joka ei ole menossa mihinkään, yksi itsestäänselvyys, yksi johon voin luottaa sataprosenttisesti.<br />
<br />
Vaikka tavallaan olenkin aina tiennyt, että joudun siltikin vielä jonain päivänä elämään ilman. Sekin on ollut vain sellainen kaukainen itsestäänselvyys, sellainen "sitten joskus".<br />
<br />
Tässä se "sitten joskus" nyt on.<br />
<br />
Jos olet ollenkaan seurannut blogiani pitempään, lienet huomannut, että olen maininnut M:n useita kertoja. Nyt ei ole enää M:ää. Ei ole enää sielunsiskoa. Ei ole parasta ja vanhinta ystävää. Ja jos olet sellainen blogini hiljainen stalkkaaja, jonka kanssa en enää ole tekemisissä, ja tunsit joskus minun kauttani M:n, tässä sinullekin uutinen. M on poissa.<br />
<br />
Jo 13-vuotiaina kakaroina puhuimme siitä. Silloin se oli vain sellaista läppää vielä, mutta vuosien varrella siitä tuli keskusteltua useaan otteeseen. Suunnittelimme jo silloin M:n hautajaisia. Kauan ennen aikuisuutta, sairastumista, diagnooseja, sairaaloita ja mielisairaaloita. Vaikka olen tavallaan aina tiennyt, että M tavalla tai toisella kuolee nuorena, oletin, että ehkä nelikymppisenä. Sitten viime aikoina sairauden edetessä, että ehkä jo kolmekymppisenä. Viimeksi tänä keväänä suunnittelimme, mitä vielä haluaisimme tehdä yhdessä, ennen kuin hän menee liian huonoon kuntoon. Vaan M ei ehtinytkään nähdä, mihin se sairaus veisi, ja milloin.<br />
<br />
Minun on vaikea päättää, kuinka paljon haluan kertoa, koska tämä on julkinen blogi.<br />
<br />
Tämän asian käsittely liittyy nyt hyvin vahvasti A:n kuoleman käsittelyyn, josta siitäkin tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 20 vuotta. Tunsin M:n paljon kauemmin kuin A:n, ja läheisemmin, ja aikuisiällä.<br />
<br />
Molempiin minulla oli silti vahva yhteys. Ja molemmat kuolivat oman käden kautta, väkivaltaisesti.<br />
<br />
Yhdenlainen ympyrä sulkeutuu, ja yhdenlainen käännekohta elämässäni taas.<br />
<br />
<a href="https://itsen-olemus.blogspot.com/2019/01/asia.html">Niinkun ennustinkin.</a> (<a href="https://itsen-olemus.blogspot.com/2019/03/jarjestys-pah.html">Ja yritin taistella sitä vastaan</a>.)<br />
<br />
Kukaan ei uskonut minua kun tammikuussa sanoin, että vuosi 2019 tulee olemaan suuren muutoksen vuosi, ehkä jopa paha vuosi, ja minua pelotti, että jotain kamalaa tapahtuu. Kerroin siitä Pojalle, ja hoitajille, mutta ihan hölmöä taikauskoahan se, täytyy luottaa tulevaan. Olisin halunnut luottaa. Vaikutti jo useiden kuukausien ajan siltä, että ehkä tämä onkin ihan tavallinen vuosi.<br />
<br />
Vuonna 1999 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun perheeni hajosi ja A kuoli. Käsittelen tuota traumaa tavallaan yhä.<br />
<br />
Vuonna 2009 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun minä putosin yhteiskunnan kelkasta, lopetin koulun, jouduin sairaalaan, ja sen jälkeen mikään ei enää ole ollut niinkuin ennen, ja sitäkin käsittelen edelleen.<br />
<br />
Vuonna 2019 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun elämäni valo, tärkeimpäni, sister from another mister, wife in another life, sielunkumppanini, bestikseni kuoli, ja tätäkin tulen käsittelemään kauan.<br />
<br />
Kaikki liittyy kaikkeen. Minä ja M emme ehkä olisi selvinneet teini-iästä ilman toisiamme. Hänen elämänsä oli monin tavoin aivan täysin erilaista kuin minun, ja hän oli monin tavoin persoonaltaankin aivan päinvastainen kuin minä. Me toimme toistemme elämään tasapainoa ja pysyvyyttä. Minusta tuntui aina siltä, että erityisesti pysyvyyttä hänen elämänsä kaipasi enemmän, ja minä olin yksi niistä harvoista kallioista.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-13gAA4BDimM/XT3m7TGTN-I/AAAAAAAA8jQ/0bZfufxwGfAGJxe8XKXznmf0iiRhyMcGwCLcBGAs/s1600/DSCN6153.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1197" data-original-width="1600" height="478" src="https://1.bp.blogspot.com/-13gAA4BDimM/XT3m7TGTN-I/AAAAAAAA8jQ/0bZfufxwGfAGJxe8XKXznmf0iiRhyMcGwCLcBGAs/s640/DSCN6153.JPG" width="640" /></a></div>
<br />
<br />
En ole vielä aivan ymmärtänyt tilannetta täysin. Menee vielä kauan, ennen kuin ihan täysin tiedostan, että M on tosiaankin poissa, enkä voi enää koskaan nähdä, soittaa, lähettää tekstaria, tai postikorttia.<br />
<br />
Minä en ymmärrä enää mistään mitään.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Uskon kumminkin jälleensyntymään tai sielunvaellukseen, ja siihen, että tämä ei todellakaan ollut meidän ainoa yhteinen matkamme. Ei ensimmäinen, eikä viimeinen, jos halutaan ajatella aikaa janana. Ei ainoa, jos ymmärretään, että aika on illuusio.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Miss Chaoshttp://www.blogger.com/profile/08025741727713370440noreply@blogger.com1