keskiviikko 28. syyskuuta 2016

BLARGH I'M DEAD

Unohdin vallan nämä kuvat. Olin taannoin zombie walkissa! En ole koskaan ennen tehnyt mitään zombiemeikkejä, mutta se olikin aika hauskaa. Walkin teemana oli joulu, yllätys yllätys, kaiken pitää aina olla jouluteemaista Rovaniemellä. Onneksi omistan edes sen yhden ainoan punaisen mekon.

Minua meinasi ensin ahdistaa niin, etten uskalla lähteä, vaan sain kuin sainkin mentyä. Ja hyvä niin. Tirippi rohkaisi lähtemään, ja otti kuviakin sitten.















Töntöntöö.


Ulkona ennen raahustamaan lähtöä läträttiin vielä vähän tekoverelläkin.

Seuraavat kuvat löysin fbstä.





Voisin mennä ensi vuonnakin, jos järjestävät!

Ja tällaisen videonkin löysin. 3d-asetuksen saa pois päältä.


Zombiewalk liittyi Rovaniemiviikkoon, ja sinä viikonloppuna olivat myös ne kansainväliset suurmarkkinat. Kävin markkinoilla neljänä päivänä. Torstaina olin yksin ja joku hyypiö lähti seuraamaan minua hyiiii. Mutta eksytin sen! Perjantaina olin kamujen kanssa. Lauantaina olin zombina. Sunnuntaina näin Elinaa! Oli niin tapahtumarikas viikonloppu että olin poikki ainakin viikon sen jälkeen.

Nyt olen taas poikki, ehkä tulossa kipeäksi? Joka ikistä lihasta ja niveltä kolottaa omituisesti, silmiäkin. Keuhkoja kolottaa. Päätä kolottaa. Väsyttää. En jaksanut illalla tehdä mitään joten makasin sängyssä valvomassa kisun unta tuijottaen. Nukuin silti varmaan kymmenen tuntia.

Au. Kurja olo. Onko pakko ottaa taas särkylääke?


tiistai 27. syyskuuta 2016

Booooooh!

Minulla oli mielessä joku hyvä aihe, mistä piti kirjoittaa. En tietenkään pistänyt tuota aihetta ylös muistiin mihinkään. Mikähän se sitten oli? Ei enää mitään hajua.


Toin kumminkin Riesan takaisin kaupunkiin kesälomilta. Se köllöttelee nyt tyytyväisenä sohvalla aivan kuin ei mikään maalaiskisu olisi ollutkaan taas viittä kuukautta. Matolääkettä pitää vielä antaa. Jahas, nyt se kuuli kuinka ajattelin sitä ja tuli juttelemaan ja puskemaan.

Onkin ollut aika yksinäistä ja ankeaa yksinään kotona koko kesä, mutta järjestely on kyllä hyvä, koska näin saan reissailla miten mieli tekee ja kisu saa toteuttaa itseään turvallisessa ympäristössä. Talvella en reissaile eikä kisuakaan kiinnosta olla ulkona.



Olin perjantaina kummitus.














Jaa näköjään myös HD-videoiden tekeminen onnistuu.






Löysin jännää musiikkiakin.



keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Se oli kai se kuuluisa NJEELJÄ

Kaikkein pahimmat painajaiset, joista jää kaikkein kurjin olo parhaimmillaan koko päiväksi, ovat jollain tavalla todellisuuspohjaisia. Ne ovat niitä joissa kaikki perheenjäsenet ja ystävät vihaavat ja pilkkaavat. Niitä joissa joku tuttu hyvä tyyppi muuttuukin viholliseksi. Huutaa, tai säälii, tai työntää syrjään, tai yrittää jotain seksuaalista.

Ne joissa suolenpätkät lentää ja hirviöt murskaavat maailmaa, niitä on yleensä vain kiva miettiä jälkeenpäin. Että vau olipa siisti ja omituisen tarkkaan harkittu yksityiskohta, tai olipa mielenkiintoinen kuvottava juttu. Esimerkiksi se palliuni, ks. aiempi postaus.

Tunteiden murskautuminen tuntuu pahemmalta kuin pallien murskautuminen. Niin se vain on.

Kuten viime yönä. Niin paljon ihmisiä, joiden pitäisi välittää minusta. Ne kaikki unohtivat minut, pitivät hauskaa keskenään, puhuivat tylysti, sysäsivät sivuun, katsoivat ylimielisesti, yrittivät polkea maan rakoon. En näyttänyt kipuani, mutta ne aistivat sen silti, ja sitten tuli se pahin, sääli.  Joku joka ei välittänyt yritti muka lohduttaa pönkittääkseen omaa paremmuuden tunnettaan, puski sitä sääliään vasten kasvojani niin etten voinut hengittää. Karkasin jonnekin fleecevilttimetsään. Mättäät olivat untuvanpehmeitä ja pörröisiä, puut muovia ja kankaanpaloja, polku pitkänpitkä räsymatto.

Viime viikolla juoksin pakoon ihmistä joka yritti iskeä, houkutteli minua kylään ja puhui rivoja. Kiipesin mäkeä ylös ja hukkasin kenkäni. Pelkäsin niin että silmissä sumeni.

Joskus herään näistä unista itkien. Mutta yleensä niistä jää aina paha olo koko päiväksi. Katson ehkä tuttuja kasvoja, jotka olivat unessani niin julmat. Mieleni tekisi olla vihainen, mutta eihän se edes tiedä mitään tehneensä. Minun alitajuntani se vain, sillehän minun pitäisi olla vihainen. Vaan alitajunta kai yrittää vain käsitellä pelkojani. Ei se tahallaan minua kiusaa.







Mieleeni tuli tänään 4-vuotissyntymäpäiväni. Äiti ompeli minulle vaaleanpunaisesta satiinista ihanan prinsessahameen, ja erikseen tyllihameen alle, ja isä taiteili rautalangasta, kuminauhasta ja foliosta minulle upean tiaran. Ne olivat naamiaiset. Kummivanhempani olivat oikein vuokranneet puvut itselleen, kummitädillä oli hieman pelottava pörröinen pupupuku, ja kummisetä taisi olla panda. Vai olikohan puvut sittenkin vain lainattu jostain? En tiedä. Se oli ehkä ainoa kerta, tai ainakin yksi harvoista kerroista, kun he olivat synttäreilläni. Silloin minulla oli kavereita, ja koko pitkä keittiönpöytä täyttyi lapsista. Rakas serkkuni, silloinen tärkein ystäväni, oli Peppi Pitkätossu, se oli upea asu, ja sinä päivänä sain lahjaksi kauniin, pehmeävartaloisen vauvanuken oljista punotussa kantokopassa. Muistaakseni annoin sille nimeksi Vilhelmiina tai jotain sellaista. Meillä oli niin hieno päivä.

Nykyään vietän syntymäpäiväni usein yksin. Saan tekstiviestin, ja kortin. Se on surullista, että aikuisten syntymäpäivät eivät merkitse toisille aikuisille mitään. Mutta ei tässä nyt ole kyse syntymäpäivistä.

En ole enää varma mistä tässä on kyse. Yritin kirjoittaa mutta pyyhin sen pois. Se oli liian kamala, en uskalla julkaista sellaista, varsinkaan kun en tiedäkään mitä yritän oikeastaan sanoa. Hävettää ja ahdistaa. En halua olla valittava vikisevä inhottava pentu.

Yritän uudestaan:

Tuollaiset lapsuuden onnen hetket tekevät minut kovin surulliseksi nykyään. Mikään ei voi enää koskaan olla samanlaista. Tuolloin sain olla sellainen kuin olen, ja kaikki ympärilläni pitivät minusta silti. Kukaan ei epäillyt minussa olevan mitään "vikaa" eikä kukaan kuullut ajatuksiani, koska olin päättänyt pitää ne itselläni. Minusta tuntuu siltä, että ongelmat muuttuivat todeksi vasta sitten, kun lopulta uskalsin alkaa puhua niistä. Pelkään, että olisin pystynyt tukahduttamaan ne samalla tavalla kuin aina ennenkin, ellen olisi teini-ikäisenä kehittänyt yhtäkkistä halua tulla kuulluksi. Lapsena minun ajatukseni olivat vain omiani. Eikä kukaan nähnyt. Kukaan ei aavistanutkaan.

Se, miksi elämä on näiden väliin jääneiden kahdenkymmenen vuoden aikana mennyt, sitä en varmaankaan olisi voinut välttää. Mutta pelkään, että olisin. Jollain tavalla. Jommalla kummalla. Joko puristanut kaiken pieneksi mytyksi sisälleni, tai päästänyt kaiken valloilleen. En tehnyt kumpaakaan.

En ole tyytyväinen tähänkään ajatuskulkuun.

MITÄ SIIS YRITÄN SANOA on se.... öh....

Että... pelottaa. Elämä. Enkä saa lohtua menneisyydestä, vaikka hymyilenkin vanhoja kuvia katsoessani. Enkä uskalla. Ja tahtoisin oikeasti olla vain se prinsessa foliotiarassa. Enkä pidä tästä enää ollenkaan. Enkä haluakaan enää kirjoittaa. Enkä muistakaan enää mitä yritin sanoa. Enkä tahdo enkä halua enkä uskalla.

Tuolloin minulla oli vielä kokonainen perhe ja kavereita ja foliotiara enkä tiennyt, että ajatukseni ovat vääränlaisia.






torstai 15. syyskuuta 2016

HEAD things

Oho muokkasin sittenkin kuvia. Nämä ovat viime viikolta. Tai toissa viikolta? Toissa viikolta kai.





*raptor hands*



Kävin nuortenryhmässä ja ostin siellä kaverilta sovitusti peruukin. Kiinnostuin, kun hän kertoi omistavansa melko kalliita, laadukkaita peruukkeja, jotka ovat jääneet käyttämättä. Ostin mustavalkoisen peruukin puolella alkuperäishinnasta, ja kamu oli suloinen ja laittoi mukaan vielä ilmaiseksi tällaisen violetin, vähän vähemmän laadukkaan, mutta oikein sievän:


Mustavalkoinen peruukki kuitenkin kaipaa trimmailua ja tupeerausta, se on hieman liian emo nyt.


Kuitu on jotenkin kovin paksua, painavaa ja tuuheaa. Olo on ihan tukkajumalatar tämän kanssa.



Tilasin tässä myös uuden ruskean peruukin Winkiewinkieltä, koska siellä on nyt kovat alennukset. Halusin jonkin lyhyehkön, keskiruskean, laineikkaan, arkipäivän peruukin. Nyt voinkin vihdoin heittää vanhan, kamalan kulahtaneen ruskean roskiin.


Tämäkin tuntuu oikein laadukkaalta, yhtään hiusta ei tippunut harjatessani. Olen oikein tyytyväinen.



Trigger warning: ballsack

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä unesta suomeksi blogiin, mutta sitten kirjoitinkin vahingossa englanniksi tumprlrpiin. Nyt en jaksa enää kirjoittaa erikseen suomeksi, joten tässä taas englanninkielistä postausta:


I’m gonna try to write about the DISGUSTING dream I had last night. It might be difficult to find the words in English but I’ll do my best. If you’re squeamish, maybe don’t read.

So in my dream I was intersex I guess? I had a vagina like normally, but I also had a big bag of hanging balls. This is nothing new to my dreams, I can assure you. The nasty part began when I CRACKED my balls. I think I landed on them, with my whole body weight, can’t remember why or how. I heard a sound, I don’t even know how to describe it. Maybe like a breaking bone? But squishier? And more... wet? :D And the pain felt like a pure white lightning inside my whole body. Later when I felt like I was able to move again, I didn’t think anything dangerous was going on so I walked back home. Then someone told me, or I maybe read from the internet, that if you break your balls they’re gonna have to be surgically removed so you can grow new, healthy ones. Like the sack has to be cut open and the marbles removed, leaving an empty sack, for the new ones to grow in. Yes. Totally plausible. I got absolutely horrified, because apparently if you just leave the broken balls in there, it could cause something very serious to happen. So I went to the bathroom... and took off my pants to take a look.

Here’s the nastiest part. I wish I could’ve taken a picture. There’s no way to really describe it.

The sack had stretched to my knees. It had turned into this lovely array of disgusting shades of brown, green, and purple. It was slimy and looked like it would tear open any second. Which it did, right in front of my eyes. It kept stretching further down, almost touching the floor, causing the rubbery skin to start breaking. It happened so very slowly, but I couldn’t feel any pain at this point. The skin went stringy and kinda dissolved into puddles of slime on the floor. Eventually there was a huge gaping hole in the sack, and I could see inside. There were the two egg shaped thingies, sized like oranges. They were dark purple and they had huge cracks on them, one of them was almost broken in half. I think there was green puss oozing from the inside. And as the whole goddamn thing dissolved into a puddle, thy fell on the floor, heavy like stones, and cracked more, and then kinda went into mush. So a pile of all this disgusting goo had landed on the floor and partly into my pants, that were hanging down to my ankles. The remaining shreds of my ballsack were still hanging in between my legs. And I got this really weird feeling. Like this is it, my life is over. But then I woke up.

So that was fun right? RIGHT? 


Olkaa hyvä tästä traumaattisesta kuvasta mielenne valkokankaalla. Ei kestä kiitellä. Tämän tyyppiset unet eivät toki ole minulle mitään uutta, en vain yleensä viitsi puhua niistä kellekään. Ehkä ne kertovat jostain syvästä alitajunnan paskasta, ehkä jokin sisälläni on jotenkin rikki. Ah yllätystä.

Hääshtääg #ballsack





Tumblr on jotenkin tuhonnut sen siellä olevan pääblogini. En ymmärrä mitä tapahtui. Se ei enää aukea omana sivunaan eivätkä linkit tai tagit toimi. En myöskään saa avattua yksittäisiä postauksia omaan ikkunaansa. Sivublogini siellä toimivat aivan kuten ennenkin, vain main blog on mennyt lähes käyttökelvottomaksi. Voin edelleen rauhassa rebloggailla kaikkea, mutta mitään ei voi arkistoida eikä löytää jälkeenpäin, eikä kuvia tarkastella suurikokoisina, eikä mitään. Vituttaa ihan armottomasti. Onneksi on olemassa tämä oikea bloggerin blogi. Tumblr muuttuu jatkuvasti, yleensä huonompaan suuntaan, mutta täällä kaikki pysyy suurin piirtein ennallaan. Täällä voin selittää loputtomiin, ja äidinkielelläni, ja jos jotakuta kiinnostaa niin se sitten lukee. Nykyajan ihmisillä ei usein ole kärsivällisyyttä lukea tekstiseiniä, eikä niitä kiinnosta toisten ajatukset. Onneksi perinteisempi blogaaminen ei ole vielä aivan kuollut kuitenkaan. Ehkä jonain päivänä netissä kommunikoidaan pelkästään gifein ja meemein, mutta ei aivan vielä.


Ofherbsandaltars teki aiheesta videon, ja se pisti miettimään.



Toisaalta juuri tällainen jutustelu ja tekstiseinä-selitys on ehkä siirtynyt suureksi osaksi youtubeen. On helppo vain papattaa menemään, kuten juurikin tuo Dorian tekee loistavilla puolen tunnin mittaisilla videoillaan. Mutta ainakin minulle kirjoittaminen sopii paremmin.


Tämä postaus on ihan junaturma taas. All over the place. Tättädää. En jaksa ikinä muokata mitään kuvia. Ketä kiinnostaa. Kuva tuosta kivespussista olisi kyllä hieno ja ajatuksia herättävä.

Mieleeni tuli myös Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows... Eräässä kappaleessa Anna-Varney, joka on transsukupuolinen nainen, laulaa "my genitals are falling off". Kertoo dysforiasta. Mutta minulla ei ole sukupuolidysforiaa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Mutta miksi minä hypin?

Kävin viime keskiviikkona kirpputorilla, ja olin aivan onnessani kaikista hienoista löydöistä, joten otin tuon onnen tuokion videolle. En jaksanut tätä laisinkaan editoida, mutta muistaakseni sekoilen sanoissani vain alussa. Siinä on niitä elämän realiteetteja editoimattomana. Joskus ei osaa suomi.






Tiistaina vienkin sitten omat roinani vuorostani myyntiin. Kämppä on ihan hävityksen kauhistus, kun kaikki hinnoiteltavat ja hinnoitellut vaatteet sun muut ovat pusseissa ja lattialla ja no, ihan kaikkialla.






Olen ehtinyt jo käyttää lähes kaikkia uusia vaatekappaleita. Neuleesta ainakin tuli heti uusi lemppari. Tossutkin ovat käytössä joka päivä.







En tiedä millaisia asioita haluan kertoa blogissa. Tunnen itseni kovin tylsäksi. En jaksa ottaa enkä muokata kuvia eikä plääh jaksa ajatella mitään. Instagramista on tullut sellainen liian helppo tapa jakaa liikaa kaikkea turhaa shittiä.

Äh. On ollut liian toiminnantäytteinen viikko ja nyt on mehut lopussa. Liikaa sosiaalisuutta ja kävelyä ja liian vähän möllöttämistä. Nyt en sitten osaa edes nukkua näköjään, juuri kun unirytmi näytti menevän inhimillisemmäksi. Tai sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi. Tai jotain.

Unirytmi on jotenkin yhteydessä sanaan universumi. Nyt se yhteys katosi. Äsken se vielä oli.




Ehkä yritän kirjoittaa toiste paremmin.


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ranua Zoo

Kävin pari viikkoa sitten Ranuan Eläinpuistossa ryhmän kanssa. Se on ihan mukava eläinpuisto, siellä on arktisia eläimiä, ja pelastettuja vahingoittuneita eläimiä, ei mitään trooppisia tiikereitä kärsimässä. Useimpiin eläinpuistoihin verrattuna tämä on hyvä. Voin tukea näitä tyyppejä.

Olisin halunnut käydä koko kierroksen läpi vaikka kahdesti. Minulla oli ihan luvattoman kivaa. En ollut käynyt siellä lähemmäs kymmeneen vuoteen, eikä siellä muistaakseni ennen edes ollut yhtä mukavaa. Ehkä olin vain sopivan hysteerisessä mielentilassa. Kiersin niin hitaasti, että muu ryhmä joutui vähän odottelemaan minua, ja kierroksen lopussa minun piti hoppuilla, niin jäi hirvet näkemättä. Juttelin eläimille kaikessa rauhassa ja seurasin niiden puuhia. Videomateriaalia sain noin tunnin verran, yritin sentään vähän karsia, mutta tästä tuli silti kovin pitkä video:








Saukko rapsuttaa
Ulkona oli kylmää ja sateista, moni eläin oli siksi sisällä köllöttelemässä ja niistä oli vaikea saada kuvaa


Tunturipöllöjä oli kaksi
Huuhkaja
Lapinpöllö

Piekana muistaakseni

Helmipöllö



Viirupöllö muistaakseni
Merikotka ei osannut lentää, oli vammautunut
Sille oli rakennettu hieno kiipeilyteline!
Maakotka
Maakotkan siipiväli
Korppi
Ranualla oli ennen kuuluisa Jaska-niminen korppi, mutta se on aikoja sitten kuollut
Karju
Jää- ja harmaakarhuilla oli ruokahetki sopivasti

Jääkarhu luonnollisessa koossa



Orpojen majavanpoikasten seurassa vietin paljon aikaa

Ilvekset olivat eri aitauksissa
Ranualla asusti ennen myös kuuluisa Väinö-ilves, jos muistat takavuosien Poika ja Ilves -elokuvan tähden
Vuorisusi eli dhole, puiston uusimmat asukkaat
Ahman kaivuupuuhat




Myskihärkiä 



Yritin etsiä matkamuistomyymälöistä kettuaiheista avaimenperää, mutta vedinkin vesiperän. Ei ollut. Tosin eipä minulla juuri rahaakaan ollut, joten sama se. En ostanut edes Fazerin myymälästä mitään, kun ei oikein tehnyt mieli namia. Olenkin viime aikoina vähentänyt sokerin kulutustani.

Totta puhuen olin tuon päivän jälkeen aivan rättipoikki, ehkä en olisikaan jaksanut käydä kierrosta toista kertaa läpi.