keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mustikkaaaaaaa

Tässä nyt se luvattu video.












tiistai 21. helmikuuta 2017

Notget

Täytin tammikuun viimeinen päivä 26 vuotta. Käytiin edellisenä viikonloppuna sushilla ja jäätelöllä. Tilasin itselleni uudet silmälasit synttärilahjaksi.







Aina jos taustalla on tämä sininen lokerikko, kuva on otettu nuortenryhmän aikana. Tästä lähin tiedät.



Seuraavat kuvat on otettu varsinaisena syntymäpäivänä.





Nimittäin muutin. Helmikuun eka päivä oli muuttopäivä.


Heti kun toin kisun uuteen kämppään, se asettui kotoisasti. Ei mitään hätää. Täällä on istuttavan leveät ikkunalaudat, sopivat sekä kisulle että minulle.



Sain Tiripiltä synttärilahjaksi Smashboxin luomiväripaletin, siinä on oikein kirkkaita värejä, minulla ei ole ikinä ennen ollut oikeaa hienoa luomiväripalettia. Vain se yksi Kiinasta, 88 väriä ja maksoi neljä euroa...




En ole vielä etsinyt kohtaa, jossa voisi ottaa asukuvia.






Olen ollut aika sosiaalinen. Käynyt taidekurssilla ja käsityökurssilla ja välillä nuortenryhmässäkin, jutskaillut ihmisten kanssa, poistunut kotoa melkein joka päivä. Tämän asunnon ikkunat ovat etelään, aurinko paistaa sisään.





Olen alkanut ahdistua, väsyä liikaa. Ei jaksa enää olla sosiaalinen. Ei jaksa kirjoittaa blogiin. Ei jaksa pysyä kärryillä sosiaalisessa mediassa, eikä varsinkaan oikeassa elämässä. Mutta olen päättänyt yrittää kirjoittaa taas muistikirjaan. Päiväkirjaan, jos siksi sitä haluat kutsua. Luin vanhoja muistikirjojani, niissä oli paljon olellista sekä epäoleellista, mutta mielenkiintoista tietoa. Tahdon saada jotain samaa taas aikaiseksi. Nykyisessä muistikirjassa on enää joitakin sivuja jäljellä, joten voisin kohta ostaa uuden. Etsiä sanaisen arkkuni avaimen. Antaa tajunnanvirran virrata taas.


Huomaan tyylini taas muuttuvan. Kenties se on varma kevään merkki, tai sitten vain vuodenajat sisälläni taas vaihtuvat. Olen suunnitellut tukan värjäämistä jo ties kuinka kauan, mutta pian. Pian.








Sitten päästään tuoreisiin, eilisiin kuviin. Ikkunan edessä nyt ainakin on hyvä valo. Minulla kesti neljä tuntia nousta sängystä ylös, pukea, pestä hampaat, meikata, letittää takkupehkoperuukki, värkätä jotain turhaa ja turhempaa ja vielä turhempaa, ennen kuin pääsin vihdoin ulos ja suoritin tehtävät. Piti käydä hakemassa Matkahuollosta paketti, toimittaa Postiin toinen, viedä vaatekeräyslaatikkoon pussillinen vaatteita. En ehtinyt nuortenryhmään taaskaan. Ehkä perjantaina sitten.






Tarkkasilmäiset huomasivat takan. Asunnossani on takka. Kyllä. Aivan. Jos et ole sattunut seuraamaan kun vauhkoan takasta instagramissa tai jossain muualla, niin nyt vauhkoan tässä. Näetkö. Katso. Ihaile.


Tästä pääsemmekin tähän hetkeen. Siinä oli update.

En tiedä kirjoitanko blogiin lähiaikoina. Ehkä, tai sitten en. Aika näyttää. Ainakin pitkä video odotettavissa hyvin pian. Muokkaan sen vaikka nyt heti.

torstai 26. tammikuuta 2017

Every night I burn

Muistelin tässä leffoja joita katsoin lapsena, ja sain jännän selviä muistikuvia. Meillä oli paljon telkkarista nauhoitettuja VHS-kasetteja. Muistan selvästi, että katsoin A Chinese Ghost Storyn, eli Aavesoturin ensimmäisen kerran silloin kun en osannut vielä lukea. Muistan miltä se kiinankieli kuulosti, ja ihmettelin sitä kovasti, enkä tiennyt yhtään mitä ne sanoivat, joten kuvittelin sitten mielessäni kaikenlaista hölmöä keskustelua. Opin lukemaan viisivuotiaana, joten olen tosiaan ollut aika pieni. Katsoin silti muistaakseni koko elokuvan mielenkiinnolla. Sitä VHS:ää tuli kelattua ja tuijotettua vuosien varrella eräänkin kerran.




Muistan myös kuinka jostain syystä fiksauduin Braveheartiin. Osasin jo lukea tekstit, mutta minusta tuntuu että olin silloin vielä vähän hidas lukemaan, ja jotain juttuja meni ohi. Olen alkanut opiskella englantia koulussa kahdeksanvuotiaana, ja muistan selvästi, että elokuvaa katsoessani korvani eivät olleet vielä ollenkaan tottuneet englantiin tai mihinkään kieliin, enkä tajunnut, että muutamassa kohtaa puhuttiinkin ranskaa. Ihmettelin vain sitä, kun yhtäkkiä vaikuttikin siltä, ettei se toinen tyyppi ymmärräkään mitä toinen puhuu. Olen siis ollut mielestäni alle kahdeksan, kun Braveheartia aloin katsoa ensimmäisiä kertoja. Ja sitä vasta on tullut katsottua.

En osaa tähän päiväänkään mennessä sanoa, miksi se on minulle niin hemmetin tärkeä. Se on minun leffani, spesiaali. Monilla varmaan on jokin sellainen. Tai ainakin oli lapsena. Omistan sen tietenkin DVD:llä nykyään, katson sen edelleen suunnilleen kerran vuodessa tai vähän harvemmin. Nykyään itken vuolaasti joka hemmetin kohdassa, sitä en ennen tehnyt.





Tietenkin minulla oli Disney-kasetteja, oli 101 Dalmatialaista, Topi ja Tessu, Pieni Merenneito, Aladdin, Prinsessa Ruusunen, katsoin niitäkin varmaan yhtä monta kertaa. Mutta ne eivät olleet The One. Spesiaali. Minun. Ainoastaan rakkaat Muumilaakson Tarinani ylsivät yhtä tärkeiksi, tai oikeastaan jopa tärkeämmiksi silloin ihan pienenä. Meille ostettiin videot vuonna -94, jotta minulle saa nauhoittaa Muumeja. Ja niitä kasetteja oli monta. Ja vaikka Muumit ovat yhä lähellä sydäntäni, ne ovat silti jääneet oikeastaan vain lapsuusnostalgiaksi.

Muistan myös nähneeni The Crown, joka taisi muuten olla K18, saatoin itse olla siinä seitsemän-kahdeksan ikäinen. Olen varma, että A oli vielä elossa, ja A kuoli kun olin lähempänä yhdeksää. A oli myös lukenut The Crow -sarjakuvan, koska piirteli Eric Dravenin kuvia. En tuolloin osannut yhdistää niitä siihen elokuvaan tietenkään, tajusin vasta teininä kun sain itse tuon sarjakuvan käsiini.



Muistan pitäneeni The Crowsta jostain syystä jo silloin. Ja muistelisin, että suunnilleen 12-vuotiaana sain sen vihdoin VHS:lle, mutta vaivan takana se oli. Meillä näkyi vain kolme tai neljä kanavaa kotona, ja näin lehdestä, että se on tulossa Subtv:ltä. Soitin kaverilleni joka asui kaupungissa, ja pyysin nauhoitamaan. Sama kaveri nauhoitti minulle Subilta myös Veren Vangit noihin aikoihin. (En ole kyllä ihan varma tästä muistikuvasta, saatoin nauhoittaa tuon Crown myös itse sitten kun Nelonen alkoi näkyä meillä, mutta jotenkin muistelen, että tuossa VHS:ssä oli nimi tämän kaverin käsialalla kirjoitettuna.) Muistan, että minun oli erittäin tärkeä saada se nauhalle, vaikka sen näkemisestä oli monta vuotta. Se oli jäänyt mieleen, tunnelma, kosto, surumielisyys, ja se oli vain ihan hemmetin tärkeä.








Onko tällainen pienelle lapselle ihan normaalia? Kuka minä oikein olen? Ja miksi minun on ylipäänsä annettu katsoa tällaisia?

Osittain tämä tietysti johtuu isoveljistä. He olivat sankareitani, ja imin pesusienen lailla vaikutteita kaikesta mitä he sanoivat ja tekivät. Mutta ilmeisesti minussa on aina ollut sellainen omituinen puoli. En tiedä miten sitä kuvailla. Vakava ja synkkämielinen ehkä. Ja surumielinen, tragedian ja romantiikankaipuinen.

Voi veljet kuinka diippiä nyt olen niin syvällä omassa perseessäni että paras kaivautua ulos täältä.




lauantai 7. tammikuuta 2017

Let's jump the bandwagon

Mielenterveyssairaudet, neuropsykologiset häiriöt ja näkymättömät sairaudet. Kaikki ne kohtaavat paljon ennakkoluuloja.

Ehkäpä asiat ovat pikku hiljaa muuttumassa, mutta kovin hitaanlaisesti.













On ankeaa, kun mediassa lässytetään sitä iänikuista inspiraatiopornoa, kerrotaan sankaritarinoita, eikä koskaan muisteta niitä, jotka eivät kuntoutuneet joogan ja kasvissyönnin avulla huippuosaajiksi ja yhtiöpomoiksi.

Erityisesti on viime aikoina kiehuttanut Autism Parents™ eli ihmiset, jotka vinkuvat netissä kuinka rankkaa heidän elämänsä on ja kuinka mahtavia, inspiroivia, upeita tyyppejä he ovatkaan, koska kohtelevat autistista lastaan kuin oikeaa elävää hengittävää ihmisolentoa. He ansaitsisivat ilman muuta seläntaputuksia ja mitaleja, koska sietävät hirvittävää monsterilastaan, eivätkä laita tätä laitokseen. Monet myös ovat sitä mieltä, että antavat lapsensa mieluusti kuolla normaaleihin sairauksiin, johin on olemassa rokote, koska he kuvittelevat jostain helvetin typerästä syystä, että rokotteet aiheuttavat autismia, ja autismi on tietenkin pahempaa kuin kuolema.

Mielenterveysongelmaisten piireissä kyllä tuetaan toisia, mutta myös vertaillaan meriittejä, kellä nyt oli syvimmät haavat ja törröttävimmät luut, kellä oli pahimmat diagnoosit ja kovimmat lääkkeet, ja se on sitten saavutus josta saa salaa olla ylpeä. Aivan kuin tämä olisi jokin vitun kilpailu.

Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa kovinkin avomieliä, näköjään edelleen vitsailevat kevyesti skitsofreniasta, pakko-oireisesta häiriöstä, autismista, vammaisuudesta, raiskaamisesta, traumoista, aivan kaikesta, ja todella lapselliseen, ylimieliseen ja ilkeään sävyyn. Useimmat eivät välttämättä edes tajua mikä tällaisessa käytöksessä on vikana, sehän on vain vitsi, vai mitä? Monelle tekisi ihan hyvää keskustella ihmisten kanssa, jotka kokevat näitä ongelmia, se voisi hieman avata näkökantoja.



En jaksa vauhkota enempää. Johan tässä olikin.