tiistai 5. kesäkuuta 2018

Pahimman vastustajani tiedän

Tuli kevät. Kävin lolitamiiteissä Oulussa ja Rovaniemellä, en masentunutkaan, mutta väsähdin, askartelin, unohdin käydä nuortenryhmässä ikinä koskaan, tuskailin endometrioosikipujen kanssa, joten hankin taas yhdet hormonit kokeiltavaksi, olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokemusasiantuntijana, autistina, kertomassa mikä Rovaniemen palveluissa mättää ja mitä kaipaisin, tunsin että sanomiseni olivat arvokkaita ja ihmiset halusivat kuunnella, laitoin hakemuksen Autismi- ja Aspergerliiton kokemusasiantuntijakoulutukseen joka on syksyllä, itsetunto kasvaa hitaasti, mutta ylöspäin, mutta niin kova väsy aina vain, josta syntyy pelko ja toivottomuuden tunne tulevaisuutta kohtaan, kävin nukkemiitissä ja inspiroiduin, kävin pitkästä aikaa hautajaisissa ja ne olivat kauneimmat ja lämminhenkisimmät hautajaiset missä olen ikinä ollut, vietin paljon aikaa kisun kanssa sängyn pohjalla, melkein yhtä paljon vietin aikaa Pojan kanssa, kaipasin kesää ja ulkona oloa.








Seuraava kuva on otettu kaksi päivää ennen puiden silmujen puhkeamista hiirenkorviksi.



Ja sitten tulikin kesä yhtäkkiä yllättäen. Piti lähteä Helsinkiin ja Saksaan väsystä huolimatta, ja se ei sitten mennytkään ihan nappiin, mutta siitä reissusta kirjoitan toiste.

En ehkä jaksa hengailla ulkona ihan joka päivä, mutta tarpeeksi. Syöminen ja nukkuminen on hankalaa masun ja refluksin ja närästyksen takia, edessä kenties lääkärireissu.





Pitkäaikaisin ja läheisin ystäväni M muutti Oulusta Tampereelle,  vuorten taakse kauas kauas pois. Sinne vie juna, mutta on se silti kovin kaukana. Olo on hämmentynyt, haikea, mutta luottavainen. Ystävyys, joka on kestänyt 14 vuotta, kestää tämänkin. Sitähän taas en ollenkaan tiedä, missä päin Suomea itse asun viiden tai kymmenen vuoden päästä. Tuskin rajojen ulkopuolella kuitenkaan, luulisin. Vaan Pojan kanssa, luulisin.












Yöt ovat taas menneet omituisiksi. Koskaan ei joutaisi nukkua. Hoitajat tulevat taas muutaman tunnin kuluttua katsomaan, joko olen siivonnut. Spoiler: en ole. Puhelinhaastattelu sitä kokemusasiantuntijakoulutusta varten on myös joidenkin tuntien päästä. Yritän kaikin voimin olla miettimättä moisia kauheuksia.

Kesä. Se tarkoittaa paljon tekemistä ja kulkemista. Siksi pitää myös levätä paljon.



tiistai 20. maaliskuuta 2018

Istutan ajan siemeniä

Olen käynyt kaksi kertaa baarissa keikalla tänä vuonna.

Kotikaupungissa rokkibaarissa HIM-tribuutti, melkein yhtä hyvä kuin aito HIMin konsertti, melkein yhtä hyvä ääni kuin Ville Valolla, melkein yhtä mielissäni kuin olisin teininä ollut.  Istuin sohvalla ja lauloin mukana. Tanssimaan en uskaltanut mennä, vaikka vähän teki mieli. Ei yksin uskalla. Mutta uskalsin pukea pikkuiset sortsit ja pitsisukkahousut ja meshpaidan, uskalsin meikata viimosen päälle, koska henkivartija oli mukana. Baariin ei normaalisti liian laittautuneena kannata mennä jos haluaa olla rauhassa.

Sitten toisessa kaupungissa patubaarissa setämies tanssi mukamas kovinkin vaivihkaisesti lähemmäs ja lähemmäs, tarkkailin sivusilmällä, sitten heti välittömästi kun tunsin sormien hipaisun lantiollani käännyin salamana, jätin sille sellaisen ihan lyhyen mutta niin hirmuisan katseen, do not disturb the dragon. Setä nosti kämmenet ylös ja perääntyi varovasti. Jatkoin tanssimista kaikessa rauhassa. Setämiehiä lavallakin, mutta vähemmän nastyja, soittivat mukavaa musiikkia.

Jossain vaiheessa kaamosmasennus pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja raahautui takaovesta pois. Jätti paikat pölyiseksi, jätti roskansa ja pyykkinsä levälleen pääni sisälle, mutta minä olen pikku hiljaa siivoillut niitä pois. On helpompi hengittää, vaikka ilma onkin yhä surusta ja väsystä hieman ummehtunut. Sellaista se tuntuu aina olevan, ja siihen on jo tottunut. Annan surun ja väsyn tulla, annan niiden olla, ja annan niiden mennä. Se on minun luontoni kiertokulku.

On tärkeää saada suunnitella. Suunnitella toukokuun Saksanreissua, heinäkuun Lumousta, syyskuun Hellocon ry:n tapahtumaa, kenties lokakuulle Sahan kolmekymppisiä. Mutta myös pohtia, minkä askeleen ottaisin seuraavaksi omalla polullani. Mistä löytäisin apua, kun en yksin oikein tiedä mitä tehdä. Pysähtynyt tila, tai siltä se tuntuu kun sitä ylimalkaisesti miettii, vaan sitten kun oikein antaa katseen epäkeskittyä ja ajatusten juosta, sitä huomaakin kuinka paljon on kuitenkin elämän virta kulkenut, kaikesta huolimatta. Eihän sitä koskaan voi täysin pysäyttää. Aina tapahtuu etenemistä, vaikka sitten pientä ja hidasta. Ja on tärkeää myös suunnitella vielä pitemmälle. Talo. Oma verstas. Oma työtila ja rauha ja piha ja kasvimaa ja eläimiä. Nyt varovaisesti uskallan toivoa ja luottaa. Nyt kun on joku jonka kanssa suunnitella.

Eikä se haittaa, vaikka kasvu on pientä ja hidasta. Sitä ei paljain silmin näe, kun puu kasvaa, mutta kun sitä palaa katsomaan monen vuoden päästä, niin ohoppista, sehän on jo valtaisa. Ei kaikkien tarvitse kasvaa samaa tahtia kuin bambu.

Minulla on kaikki universumin aika käsissäni. Se valuu ohitse nopeasti, mutta sitä on niin kovin paljon. Ei se siihen lopu, kun tämä fyysinen olomuoto loppuu. Ei sitä tarvitse pelätä. Aikaa.




Istutan ajan siemeniä.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Niin MIKÄ ottassa?!

Kuten kahtena edellisenäkin vuonna, kävin Arctic Pride -kulkueessa. Ei erityisemmin kiinnostanut käydä muissa prideviikon tapahtumissa tai lauantai-illan pääbileissä, mutta ainakin näyttäydyin kulkueessa ja edustin jälleen vähemmistöä vähemmistössä, ja tälläkin kertaa näin muutaman muunkin aseksuaalilippujen kanssa marssijan. Kaivoin taas esille vanhan kunnon kylttini, siinä on nyt uusi iskulause. Ajattelin, että jospa suomenkieli kuitenkin toimisi parhaiten.





Seuraavat kuvat löysin täältä.



Pikkuhauva sanoo herpaderp. Tirippi oli myöskin mukana marssimassa varsin edustavana. Unohdin lapaset ja villasukat kotiin kiireessä, koska luin lähtöajan väärin ja olin melkein tuntia etuajassa paikalla, joten palellutin sitten sormet ja varpaat. Mutta ainakaan tällä kertaa en jäänyt ilmapalloista paitsi!


Seuraavat kuvat olen napsinut sieltä täältä, esimerkiksi instagramista. SampoLordinaukiolla oli vähän pönöttelyä, puheenpitoa ja kuorolaulantaa. Lopuksi valittiin kaksi parasta asua, lastensarja ja aikuistensarja, ja katselin juuri ympärilleni omissa maailmoissani, kun minut kutsuttiinkin eteen. "Tuo sinitukkainen jolla on kyrpä ottassa" kuului kutsu. Lumiakan toisella puolella lastensarjan voittaja, joka oli paikalla siskonsa kanssa ja he olivat kovin herttaisia ja cooleja.




Palkintopussiin oli teipattu sateenkaarilippu, ja sisältä löytyi parit patchit ja pinssit, avaimenperä ja karkkia. Niin ja kuponki ilmaiseen hanajuomaan Doriksessa... taidan antaa sen pois.



Kokeilin jotain omituista tiikerinraitameikkiä (?) ja sehän olikin aika hassua ja kivaa. Mutta totesin taas että silmät eivät vain tykkää piilareista, kertakäyttöiset vielä menee koska ne ovat niin ohuet ja kosteat ja hengittävät, mutta aina kun värilliset tunkee päähän niin yhyhy. Herkät silmät. Laitoin poskipunaa nenään ja suupieliin ja silmien alle, mutta en kai sitten tarpeeksi tai oikein saadakseni aikaan sellaista luonnotonta, ehkä vähän kipeää efektiä. Näyttää vain siltä kuin olisi huulipuna levinnyt.


Merch! Laitoin kaksi upouutta pinssiä heti takinrintamukseen kiinni, kun mentiin kulkueen jälkeen syömään.

Otin kotona vielä pari kuvaa asusta ilman takkia, koska olin miettinyt sen värit niin tarkasti ja vaaleanpunainen takki ei ihan mätsännyt. 




Hyvä. Siinä oli pride.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Nyt meni diipiksi hemmetti vie

Hyvää tätä vuotta blogille. Jatkan mieluusti nykyisellä linjalla, eli kirjoitan enimmäkseen juttuja joita mietiskelen, ja ehkä isken muutamia kuvia väliin. Jos aloit seurata blogiani asukuvien ja arkielämän päivitysten tms takia, olet varmaan jo löytänyt instagramini tai olet kaverini facebookissa. Täällä saan rantata rauhassa.

Tein tuossa pottumuusia, ja pottujen muussaaminen on tunnetusti kovin tyydyttävää ja rentouttavaa, jolloin minulle avautui uusi ajatus. Ensin ajattelin puhua siitä fbn asperger- ja autismiryhmissä, mutta sitten päätinkin kirjoittaa tekstiseinän mieluummin tänne. Jospa myöhemmin osaisin sitten referoida siellä vähän koherentimman keskustelunavauksen. Jos siltä tuntuu.

Mietiskelin tunteita. Perinteisesti stereotyyppinen asperger- tai autismihenkilö mielletään kylmän analyyttiseksi, enemmän järki kuin tunteet edellä meneväksi. Olin aina sitä mieltä, että tämä kuvaus ei sovi minuun sitten yhtään pätkää, mutta se on ihan ok, täytän silti diagnoosikriteerit ihan tarpeeksi. Olen hyvinkin paljon tunteva ja tunteilla elävä ihminen, se on sekä paras että pahin puoli minussa. Mutta sitten otin askeleen taaksepäin itsestäni, ja katselin tunne-elämääni hieman kauempaa. Kaikki tilanteet herättävät minussa tunnereaktion, usein ehkä kohtuuttoman voimakkaankin sellaisen. Erityisesti pelon, häpeän ja epävarmuuden tunteet iskevät niin, etten usein pysty siinä hetkessä ajattelemaan ollenkaan järkevästi. Mutta koska olen elänyt paniikkihäiriön kanssa koko ikäni, ja opetellut hallitsemaan sitä ihan omin avuin (ilman terapiaa tai lääkkeitä), minulla on selvästi jonkinlainen vahva kyky säädellä tunteitani, ja ottaa järki käteen tarvittaessa. Siksi olen aina pysynyt kohtuuden rajoissa. Siksi esimerkiksi syömishäiriöni ei koskaan puhjennut kunnolla, vaikka minulla onkin ollut vääristynyt kehonkuva vuosikaudet, ja vaikka olinkin hieman alipainoinen. Siksi pystyn repimään itseni ulos paniikkikohtauksesta, meltdownista, ja muista äärimmäisistä tunteista, jos oikein kovasti tahdon, tai jos tilanne sen välittömästi vaatii.

Ensimmäinen tunnereaktio tilanteeseen saa minut usein käyttäytymään epäkohteliaasti, omituisesti, hölmösti tai kiukkuisesti. Siinä hetkessä minulla ei ole aikaa tai jaksamista tai ymmärrystä jäädä mietiskelemään, mitä tehdä. Keskustelussa toisten ihmisten kanssa vastauksen pitää tulla heti, tai toinen kyllästyy koko keskusteluun. Mutta mitä tulee minun elämääni noin niinkuin yleisesti, tai siihen mitä koen yksin kotona ollessani, tunnereaktiot eivät koskaan vie voittoa kuin hetkeksi. Varmasti Jokipoika on jo oppinut, että kun olen surullinen tai vihainen, haluan mietiskellä asiaa hetken, ennen kuin voin keskustella siitä. Aina kun menen emon luo kylään, haluan istua ensin muutaman minuutin hiljaisuudessa, ennen kuin pystyn keskustelemaan emon kanssa niinkuin aikuinen. Äidit herättävät vielä aikuisissa lapsissaankin helposti lapsellisia tunteita, joita minun pitää aina miettiä, ennen kuin voin käyttäytyä normaalisti. Kun minulle tulee impulssi tehdä jotain hölmöä ja lapsellista ja ilkeää ja itsetuhoista, mietin hetken, ja sitten en teekään. Se pieni hetki, viive joka menee ennen kuin äly saa tunteet kiinni kilpajuoksussa, on hyvin tärkeä. Olen opetellut odottamaan sen hetken. Usein onnistun.

En viiltelekään, kun se impulssi iskee. En rikokaan tavaroita, kun tuhon ja vihan vimma kohahtaa ylitseni. En sanokaan sitä aivan käsittämättömän ilkeää vyön alle iskevää kommenttia, kun joku sanoo minulle hieman ikävästi.

Yleensäkin, kun minä tunnen jotain, samaan aikaan ajattelen tuntevani. Ylianalysointiprosessi käynnistyy heti kun aivot tunnistavat että ahaa, jokin uusi tunne heräsi. Mietin ihan kyllästymiseen asti, mikä tämä on ja mistä tämä tuli ja miksi ja miten ja milloin ja mitä nyt teen. Joissain tilanteissa se on hyvä. Kuten paniikkikohtauksen aikana, silloin on tärkeää tunnistaa ajoissa, että oho nyt on tulossa paniikki, on hyvä jos tunnistaa mistä se tuli, ja on hyvä antaa itselleen lupa tuntea ne tunteet ja antaa niiden vain mennä niinkuin kaikki muutkin tunteet. Se, että pistää paniikille kaikin voimin vastaan, jättää aivot ja kropan vain hälytystilaan, joka ruokkii paniikkia entisestään, kunnes sitä sitten makaakin jo lattialla ja on varma että kuolema jo kolkuttaa ja unohtaa ajan ja paikan ja todellisuuden, eikä todellakaan enää muista, että tämä on itse asiassa vain se sama vanha tuttu paniikkikohtaus josta on selvitty hengissä sadat kerrat ennenkin.

Tunteet ovat Egon juttu. Ego on se, joka koko ajan pälpättää pääsi sisällä. Se, joka huolehtii kaikista elämän käytännön asioista, ja joka tekee kaikki tosielämän hommat ja askareet, ja se joka jutustelee muiden kanssa, ja se joka kertoo sinulle mitä sinä ajattelet ja tunnet. Se Minä, se joka tekee minusta minut ja jota voi sanoa vaikkapa sieluksi, ja joka asuu siellä Egon sisällä kaikessa rauhassa, se ei oikeastaan tunne mitään. Sanotaan, että sille on olemassa vain ääretön ja täydellinen rakkaus, ja kenties se meneekin juuri niin. Mutta rakkaushan ei ole tunne, eihän? Se on enemmänkin olotila, olomuoto, jotain mikä on totta. Rakkaus herättää tunteita, mutta rakkaus itsessään ei ole tunne. Tunteet ja Ego ovat rakkauden vihollisia, mutta ah niin välttämättömiä. Ne ovat syy sille, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Epätäydellisyydessään juuri täydellisiä ihmisinä, juuri sellaisia, joilla on fyysinen elämä Maapallolla, ja tilaisuus oppia. Egon pälätys ja tunteiden ailahtelevaisuus ovat lihakasana elon tärkeitä osia, yksiä tärkeimmistä. Ne tekevät yhtä lailla hyviä ja pahoja ja neutraaleja asioita, vievät elämää eteenpäin, tekevät elämästä elämisen arvoisen, ja ovat työkaluja koko prosessin ajan. Ilman niitä ei olisi ihmistä.

Tunteettomuus ei ole mikään määränpää tai Suuri Totuus jota kohti pitäisi matkata. Niin kauan kuin asustan täällä lihatemppelissä, se Minä täällä sisällä jatkaa olemistaan ja säteilee säteilyään, ja Ego jatkaa pälätystään, ja tunteet jatkavat aaltoiluaan. Sitä on olla ihminen. Tunteiden kontrollointi, ainakin jossain määrin, on kuitenkin hyvä taito olla olemassa. Se tekee elämästä helpompaa.

Sitten vasta kun tämä kierros on ohi ja tämä fyysinen olomuoto mätänee pois, Minä olen täydellinen ja vailla häiriöitä. Kunnes se kaikki alkaa alusta. Niin minä sen koen.

Menipäs lässynlääksi tämä loppu. Huppista. Laske kuinka monta kertaa käytin jossain muodossa sanaa "tunne".




sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Taas

Jatkaakseni taas aiheesta "tämä on minun blogini ja minä kirjoitan mitä haluan", mietiskelin tänään, kelle voisin kertoa, mille taholle voisin jakaa. Päädyin siihen, että tämä on turvapaikkani, tässä se nyt on, vaikka siinä on puutteensa ja se onkin muuttunut pelottavaksi. The Void of Internet on ainoa tarpeeksi suuri paikka, jonne uskallan päästää pelot valloilleen, juoskaa siellä sitten saatana, rajattomassa äänettömässä tyhjyydessä.

En ikinä kertoisi kellekään yksityiskohtaisesti unistani ja peloistani. En kuvailisi viime aikoina päähäni kutsumatta tunkeutuneita ajatuksia. Siitä ei olisi mitään hyötyä, pelot voi käsitellä kyllä, mutta ne jatkavat sitten jylläämistään ja jakautuvat kuin syöpä, luoden uusia pelkoja ja uusia ahdistuksen aiheita ja uusia mielikuvia. Ne säikyttävät minut kun olen nukahtamaisillani tai juuri herännyt, ne hyppäävät puskan takaa ja huutavat "PÖÖ" ja näyttävät minulle kauheimpia asioita, mitä mielikuvitukseni osaavat tuottaa. Joskus, mutta harvemmin onneksi, ne näyttävät minulle painajaisia nukkuessani. Asiat eskaloituvat. Ja kun kerran on yksi mielikuva tullut päähän, sitä ei enää sieltä saa lopullisesti pois, kun kerran hoksaa ajatella jotain mitä ei olisi pitänyt, se saattaa koska vain tulla takaisin.

Voin ylimalkaisesti kertoa, mikä minua pelottaa, mutta se yksi pelon aihe tuo mukanaan sata muuta. Yksi epämääräinen käsite, riittämättömyys tai yksinäisyyden tai hyljätyksi tulemisen pelko tai jokin vastaava, siitä riittää mielikuvituksella ammennettavaa loputtomiin. Ja minulla on mielikuvitusta. Se kuiskii minulle loputtomiin uusia ja uusia huolenaiheita, kuuntele nyt itseäsi kuinka tyhmältä kuulostat, ei sinun koskaan pitäisi sanoa ääneen yhtään mitään, katso nyt kuinka taas pilasit jotain, miksi ikinä edes yrität kokeilla mitään, katso nyt peiliin kuinka epäinhimillinen ja epänormaali olet, miten tuollainen on voinut tähän maailmaan syntyäkään, voi luoja etkö voisi vähän hävetä, etkö voisi hillitä, etkö voisi lopettaa, etkö voisi lakata näkymästä ja kuulumasta ja olemasta. Kulutat toisten happea.

Ja pikku hiljaa aivopesen itseäni, nousee ideoita, vainoharhoja. Kaikki ovat minua vastaan taas. Kaikki vihaavat minua taas. Säälivät. Taas.

Kontrollin pettämisen pelko. Ja sitten kontrollin takaisin ottamisen pakko. Pelko kuiskaa "jos olisit laihempi" ja "jos söisit vähemmän, ihan pikkuisen vähemmän vain, ei kukaan huomaisi" ja "se on oikeastaan niin kovin helppoa".

Pelko kertoo minulle, että olen vanha. En voi enää koskaan olla nuori ja notkea ja kaunis ja vaivatta terve. Alamäki on alkanut. Rappeutuminen, hidas, mutta huomattavissa oleva. Pienistä asioista se alkaa. Nyt olisi korkea aika alkaa huolehtia itsestään, ihan todella. Vanha ja kankea ja ruma. Pelko katsoo peilistä ja arpoo, roikkuvatko posket läskistä vai vanhuudesta, niin ilkeällä äänellä, niin viiltävä kimakka nauru. Käänny nyt ympäri, vilkaise takapuolta. Entä ne posket. vanhuus vai läskeys? Hähähä. Ethän sinä kuitenkaan tee asioille koskaan mitään, laiska, kaavoihin kangistunut, tekosyitä keksivä typerä paska.

Niin. En minä oikeastaan ihan ihan oikeasti niin ajattele. Mutta ajattelen. Koen ajattelevani. Välillä.

Ja nyt viime aikoina useammin kuin välillä.

Paras lopettaa kirjoittaminen. Pelko kangistaa sormeni ja saa minut näyttämään typerältä ja säälittävältä. Suojakuori pettää, se pettää, opetellut tavat, pakotetut eleet, viimeiset haarniskan palat. Niin paljas ja haavoittuvainen.

Huokaus. Taasko.




UPDATE: On seuraava päivä. On hyvä olo. Teki hyvää päästä vinkumaan ja purkamaan. Onneksi on blogi, kaikesta huolimatta.

lauantai 16. joulukuuta 2017

TEA

Viime lauantaina oli lolitamiitti! Ajelimme perjantaina Rovaniemeltä Tornion ja Oulun kautta röyhelöisiä mukaan napaten Äänekoskelle ja tulimme sunnuntaina pois. Reissu oli uuvuttava mutta sen arvoinen! Meillä oli lauantaina Vaajakoskella Teeleidissä yksityinen teenmaistelutilaisuus.

FreakyAngel kirjoitti jo blogiinsa useita postauksia viikonlopusta, sieltä löytyy taas ne perinteiset hämärät videotkin. Suurin osa näistäkin kuvista täällä minun blogissani tänään ovat tietysti hänen kamerastaan, kiitoksia.

Halusin jakaa täällä näitä asukuvia sun muuta. Inspiroiduin yhtäkkiä menhera-tyylistä, olin aina luullut, että se on sellaista sairauden glorifioimista, mutta sitten opin että luuloni olikin väärä. Se lähti itse asiassa liikkeelle siitä, että Japanissa mielenterveysongelmista ääneen puhuminen on tabu, ja nuoret ovat kyllästyneitä moiseen. Se on kapinointia vaikenemisen kulttuuria vastaan. Jos ongelmista ei kerran saa puhua, annetaan sitten ulkonäön puhua puolestaan. Tyyliin kuuluu meikata kuin olisi kipeä, pilleri-, ruisku-, sairaala- ja sideaiheiset asusteet, joskus laastarit iholla ja jopa tekoveri. Inspiroiduin, ja askartelin itselleni pilleri- ja ruiskukoruja, ompelin nallelle silmälapun ja kiinnitin sen tassuun siteen. Ajattelin, että tämä olisi hyvin kuvaava look tähän hetkeen, koska en ole viime aikoina voinut kovin hyvin.






Pastellisena oleminen on niin piristävää! Oli energinen ja sievä ja hassu olo, juuri sitä mitä kaipasin.

Kengät eivät mätsää, mutta kun on talvi ja Suomi.





Teenmaistelu venyi pitkälle Teeleidin sulkemisajan jälkeen, mutta henkilökunta oli oikein mukavaa ja leppoisaa väkeä ja he vakuuttelivat, ettei se haittaa (niinkuin asiakaspalvelijan kuuluu tehdä vaikka haittaisikin), ja ostimme paljon teetä. Toivottavasti heidän lauantaisuunnitelmansa eivät menneet pilalle meidän hitautemme takia.




Ehdimme kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa käväistä Pandan myymälässäkin. Olimme tehokkaita shoppailijoita, ja pääsimme liikkeestä ulos ihan hyvissä ajoin ennen kuin ovet lukittiin, ja silti ehdin poseerata kuviinkin.




Lähdimme vielä Jyväskylään kauppakeskukseen kiertelemään. Sushibuffetissakin tuli siellä sitten käytyä piiiitkästä aikaa. Ainoa ongelma oli, että olin fyysisesti vähän huonossa kunnossa tuona viikonloppuna, koska kehoni reagoi hyvin voimakkaasti hormonitasojen heittelyihin kuunkierron eri vaiheissa, ja juuri tuolloin sattui olemaan se kamalin vaihe. Se turvottavin, verisin ja itkettävin vaihe. Silloin olen koko ajan ihan pallo hukassa, masussa kiertää, kuume nousee, ahdistaa ja itkettää ja vituttaa ja oksettaa, sattuusattuusattuu särkylääkkeistä huolimatta, ja niin edelleen. Aamulla oli ollut vielä ihan ok, mutta tuossa iltapäivän edetessä alkoi vähän olla puhti poissa. Erityisesti kun nämä vaivat eivät oikein antaneet nukkuakaan edellisenä yönä. Noh, sellaista se nyt vain on. Oli se siitäkin huolimatta sen arvoista, ja hyvä reissu!





Ompelin itse myös tuon ison valkoisen päärusetin, mutta siitä tuli aika ruma, joten asettelin sen piiloon violetin rusetin taakse.


Meikkasin silmät violetilla ja hopealla, vähän niinkuin olisin kipeä ja/tai turpaan saanut ja itkuinen, mutta glamouristi.

Noista itse tekemistäni koruista otin lähikuvia silloin kun tein niitä:


Seuraavaa eeppistä miittimeininkiä odotellessa. Onneksi on innokkaita järjestäjiä.