torstai 11. elokuuta 2016

Mut ei se sulle mitään pahaa tee

Sain vihdoin avattua mysteeripaketin, joka saapui Japanista jo kai yli viikko sitten. Halusin homman välttämättä videolle.

Joten siinä on. Tuli pitkä pätkä.




Kuvat eivät nyt ole ollenkaan samassa järjestyksessä kuin nuo namit näkyivät videolla, mutta väliäkö tuolla.


Söin eilen illalla tuon condenced milk -version. Se oli kovin makeaa, mutta ihan jees.








Ainoa vikaostos, yh.










Olen kuunnellut tänään ahkerasti Dingoa ja tiskannut kaiken ja leiponut vaaleanpunaisia vadelmakuppikakkuja ja käynyt suihkussa. Vau, olen saanut jopa aikaiseksi jotain.




Tänään tuli myös maistettua tuota yhtä omituista maustetta, laitoin vain nuudeleihin. Se maistuu katkaravulle, ja on aivan hyvää, ei mitenkään kovin erikoista kyllä. Lisäksi paistoin kaksi kananmunaa ja heitin tuohon päälle, hyvää muonaa. Laatikossa on kuusi pientä pussia noita, niin täytyy vielä kokeilla johonkin muuhunkin.



En ole leiponut kuppikakkuja yli puoleen vuoteen! Onneksi nyt sain vihdoin leivottua pienen satsin.



Osa kuppikakuista on sydämen muotoisia, koska sain viime jouluna noita silikonivuokia muutaman.

Huomenna on emon muuttopäivä, niin vien varmaan sille ja kaikille muuttoapulaisille muutaman kuppikakun ja vähän japskinameja.



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Hyvä

Olen saanut aikaiseksi uuden videon. Käytin kaiken taiteellisen lahjakkuuteni. Seuraavakin pitäisi jo editoida, kuvasin juuri lisää.




Kesäfiilistelyä jea. Minulla on taas tämä vaikea olo joka nykyään tulee joka vuosi. Syksy on tavallaan lempivuodenaikani ja odotan sitä aina innolla ja ooh, mutta olen alkanut pelätä talven tuloa ihan uudella tavalla, joten olo on ristiriitainen. Pelkään talvessa sitä loputonta ankeutta ja pimeyttä ja tylsyyttä ja sisällä istumista. En ole kai koskaan ollut sellainen kesäihminen joka rakastaa eniten aurinkoa ja hellettä, mutta talvi-ihminenkin minussa on näköjään kuollut. Mitäs nyt. Syksy on ihan liian lyhyt näillä korkeuksilla, mutten halua muuttaa etelämmäskään koska siellä ei tule lunta ja sitten sitä vasta onkin pimeää ja ankeaa. Elämä on niin vaikeaaaaaaa.

















En tahdo julkaista tätä postausta vielä, koska kirjoitin juuri edellisen, joten ajastan tämän keskiviikoksi, hähää.


tiistai 9. elokuuta 2016

Under my spell

Ainiin, en ole muistanut kertoa Lumouksesta. Tai ylipäänsä en ole oikein kertonut blogissa oikein mistään viime aikoina.

No, tilasin Nellyltä terävät noitakengät Lumousta varten. Olivat sopivan suuressa halvennuksessa ja tykkään näistä kovastipaljon.






Ehdin käyttää kenkiä yhden päivän ajan ennen Tampereelle lähtöä. Sitten yöllä yritin epätoivoisesti pakata laukkua, asukriiseilin, etsin koko helvetin yön yhtä tiettyä mustaa hametta sitä löytämättä. Valvoin aamuviiteen asti, ja päivällä kahden aikaan lähti juna. Ja arvatkaa missä se hame lopulta oli, kun löysin sen kotiin palatessani... Makuuhuoneen lattialla likaisten sukkien alla :(

Lumoukseen matkasin velipojan kanssa, ei ollakaan koskaan ennen seikkailtu sen kanssa kahdestaan.


Meillä oli liput lauantaille, nähtiin kuusi bändiä: Masquerade, Virgin in Veil ja Cardinal Noire pikkuisessa Dog's Homessa, ja sitten Naevus, Two Witches ja Aesthetic Perfection illemmalla Tullikamarilla.




Tuona päivänä olikin juuri kauniin tuore haava leuassa, pari päivää aiemmin poistettiin siitä luomi, ja sitten yöllä unissani löin itseäni turpaan ja tikki repesi. Huppista.


Tykkäsin Two Witchesin keikasta eniten. Olin jostain syystä ihan mielissäni, lauloin mukana, tanssin antaumuksella. Jokin magia vain vei mukanaan.



Aesthetic Perfection oli myös kiva nähdä, se kun esiintyi myös WGT:ssä, mutten silloin siellä sitä mennyt katsomaan. Eivät kylläkään soittaneet lempikappalettani:



Näinpäs myös livenä ihanan Hukutetun Nuken, kauheasti siellä musiikin pauhussa ei jutskailla pystynyt, mutta tanssittiin ainakin. Ja J otti meistä salaa tämän pörröisen kuvan, kun istuttiin hetki levähtämässä, muuta yhteiskuvaa emme tajunneetkaan siellä ottaa.



Seuraavat kuvat eivät ole minun omiani, vaan kuvaaja oli Tomi Vitikainen.



Onneksi oli mukavat kengät jalassa, koska tanssin koko illan, ja sitten vielä käveltiin yöpaikkaan, koska busseja ei enää kulkenut. Hyvä ilta oli, minulla ainakin. J:stä en tiedä, se kun ei uskalla tanssia. Jalat olivat aika väsyneet, mutta eivät oikeastaan mitenkään paskana. Jee, hyvät tanssikengät.

Niin ja olihan lauantaina päivällä se Dark Market, käytiin katsomassa, mutta ei siellä ollut oikein mitään ostettavaa. Päädyin kumminkin tähän kaulakoruun sitten:



Sunnuntaina istuttiin pari tuntia Gothnicillä, mutta sitten ei jaksettu lähteä illalla End Klubille, vaikka oli tarkoitus. Nukuttiin päikkärit ja pelattiin lautapeliä J:n kamujen  kanssa sen sijaan. Maanantaina matkattiin takaisin pohjoisnavalle. Hyvä reissu! Ensi vuonna uudestaan, ja useammaksi päiväksi kenties.


torstai 28. heinäkuuta 2016

Wounded

Sain vihdoin ja viimein muokattua nämä kuvat.

Juoksentelin muutama viikko sitten taas kylmässä öisessä metsässä palelluttamassa jalkani (silloin ei todellakaan ollut helle). Itselaukaisimen kanssa edestakaisin ramppaaminen on taatusti koomisen näköistä. Mutta en minä mitään kuvaajaakaan ala tässä odottelemaan.

Näköjään minulla on jo melkein perinteenä käydä tässä samassa paikassa kuvaamassa useimpina kesinä, tai ainakin jossain siinä lähettyvillä. Paikka vain on ollut minulle ihan hemmetin tärkeä lapsuudesta saakka, ja se on myös hirmuisen kaunis, ja eri vuodenaikoihin aina niin eri näköinen.

Paloin myös halusta kuvata vihdoin näiden sarvien kanssa, jotka ostin Helloconista silloin. Mikä sopisi paremmin kuin sammaleinen mori girl -tyylinen metsänhenki. Asu oli kylläkin erittäin kovassa kiireessä kaupungista lähtiessä kasaan vetäisty, eikä ehkä ihan paras taidonnäytteeni yhdistelyn saralla.




















Metsässä on kumminkin rauha jo koti. Ikuisesti.

Toivoisin, että sitten joskus jonain päivänä tulevaisuudessa, kun viikatemies luokseni saapuu, kuolen jonnekin kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään. Mutta mieluusti ei ihan vielä.




Tulin pariksi yöksi kaupunkiin, pakko saada keräillä itseään vähän. Iskälässä on liikaa mökää ja ihmisiä. Yritän pysyä poissa tieltä, väistää, varoa, vetäytyä. Tunnen tuomitsevat ajatukset selkärangassani. Ne luulevat, että mökötän, osoitan mieltä. Sietokyvyn raja tulee pian vastaan ja yritän käyttäytyä fiksusti, olla muuttumatta vihamieliseksi. Vetäydyn yhä enemmän, väistän, varon.

Minulla ei ole ihmisarvoa koska en tee työtä, en käy koulua, enkä puske itsestäni ulos lapsia. Jotkut jaksavat vuodesta toiseen sormi pystyssä luennoida minulle siitä, kuinka he tietävät niin paljon minua itseäni paremmin, mitä minun pitäisi tehdä. Ihminen itsessään ei ole arvokas, vain se mitä ihminen tekee. Sen olen saanut oppia.

Hiljainen painostus hoitotaholta ja kaikilta muiltakin syksyn tullen: Mitä alkaisit tehdä? Hyvin hiljainen, koska on oikeasti vielä kesä. Mutta tunnen sen jo nyt. Hämähäkkivaistoni kihelmöi. Tulee esitteitä ja puheluita ja turhia turhia turhia paikkoja joihin en suostu menemään. Kaikki turhautuvat. Minun kuuluu nyt vain kerta kaikkiaan edetä käsikirjoituksen mukaan niin kuin kaikki muutkin luuserit. Käy kuntoutuksessa, löydä elämänilo, hae kouluun tai töihin, tadaa kaikki on hyvin. Minua kuvottaa se, että nämä ihmiset tekevät tätä työkseen. Aina uudet kasvot, aina uudet ongelmat, aina uudet tarinat, mutta käsikirjoitus lykätään jokaisen käteen. Alahan suorittaa.

Jos kävelisit vaikka vierellä ne kymmenen  vuotta, kun tuota samaa käsikirjoitusta on sahattu edestakaisin uudestaan ja uudestaan. Sitten sen jälkeen käytäisiin hedelmällinen keskustelu otsikolla "Mitäs nyt?" ja kaikkea voisi katsoa uudestaan eri kantilta. Mutta tämä on niiden työtä. Uusi kasvo, samat vanhat paskat.

Miten kummassa joku voisi kaivata jotain erilaista apua. Jotain uutta. Jotain mitä ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana vielä useaan kertaan nähnyt ja hyödyttömäksi kokenut. Siinähän onkin motivaatiota elämään, käy päivittäin jossain ryhmässä istumassa ja juttelemassa ja askartelemassa decoupage-purkkeja ja yhtäkkiä oletkin kunnossa. Miten ihmeellistä! Kyllä suomalainen (mielen)terveydenhoito on aikaansa edellä!! Vaan onko kukaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, että neuropsykologiset ongelmat eivät katoa minnekään lapsen päästyä peruskoulusta? Ei tietenkään. Naurettavaa ajatellakin, että aikuiselle neurokirjolaiselle löytyisi mitään järkevää tukea ja apua. Ehkä olisi helpompi, jos kello kävisi jo keski-ikää. Sitten ne eivät ainakaan enää painostaisi ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tarttumaan härkää sarvista ja kouluttautumaan ja urautumaan.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, että nyt kun minulla on hieno uusi neurolaisdiagnoosi, niille ikivanhoille tuttaville krooniselle masennukselle ja lapsuudesta saakka vaivanneelle ahdistukselle ja paniikille voikin viitata kintaalla. Minkäs teet? Ei tässä ole enää mitään järkeä. Kukaan ei suostu edes yrittämään. Ne kaikki nauravat minulle. Kaikki tuomitsevat. Kaikki nauravat. Kaikki juoruilevat ja pyörittelevät päätään ja häpeävät puolestani.

Jotain pienenpientä kristallista tehtyä helähti hiljaisesti rikki sisälläni silloin viime syksynä. Silloin. Kun ne. Yhdet. Enkä osaa puolustaa itseäni. Enkä osaa ottaa tilanteita vastaan järkevästi. Enkä osaa puolustaa itseäni!!!  Mutta se ei niitä estänyt. Pienenpieni kristallinen luottamus murskautui siruiksi vatsanpohjalla ihan hiljaa, niin että kukaan ei kuullut huudon alta. En luota enää keneenkään. En kuuntele enää enkä antaudu enkä kerro enkä luota. Väistän ja vetäydyn ja varon enkä katso silmiin.




Nyt se kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään jääminen ei kuulosta enää kovin kaukaiselta. Miksipä ei? Siellä on hyvä olla.

Päätin kumminkin tänä yönä, että jos elämältä ei muuten paljoa olekaan odotettavissa, niin aina on toivoa, että seuraavan kymmenen vuoden aikana joku alkaa puuhata kasaan Silmarillion-elokuvasarjaa. Ja sitä en ainakaan suostu missaamaan. Lisäksi elättelen toivoa, että jonain päivänä saan pelastaa hylättyjä kissoja ja pitää niistä huolta.

Elämä. Mitäpä muuta?