sunnuntai 27. elokuuta 2017

Hitaus

Ideoita blogiteksteihin tulvii taas päähän. Mikä helpotus, luulin jo, että kirjoittaminen ei enää koskaan onnistu, ja seitsemän vuotta vanha blogini on nyt loppuun kulutettu ja kaikki on mennyttä, omaan ylidramaattiseen tapaani. Pitää vielä vähän etsiskellä jonkinlaista rytmiä ja rutiinia, kovasti paljon on ajatuksia ja ideoita, mutta vaikeus saattaa niitä ymmärrettävään muotoon.



Nyt kun en enää asu tukiasunnossa, kotonani käy psykiatriset sairaanhoitajat noin kerran viikossa. He auttavat minua siivoamisessa ja tiskaamisessa, välillä varaavat minulle lääkärinaikoja tai muuta sellaista. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi itse siivota tai tiskata, tai ettenkö pystyisi soittamaan itselleni lääkärinaikaa. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty asioihin, joko ahdistuksen, masennuksen tai jonkin muun ongelman takia. Minä en ole tällä hetkellä masentunut, enkä juurikaan ahdistunut, pystyisin siis teoriassa tekemään kaikenlaista. Mutta sitten on olemassa executive dysfunction, josta suomeksi puhutaan toiminaanohjauksen ongelmina, ja autistic inertia, jolle ei tietääkseni ole suomenkielistä vastinetta, joten kai se sitten on vain autistinen inertia.

Varmasti jokaiselle on jossain määrin tuttu se tunne, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei vain saa tehtyä. Varsinkin, jos olet koskaan sairastanut masennusta, tilanne on taatusti hyvinkin tuttu, ja sitä seuraavat itsesyytökset ja häpeä. Olen ollut masentunut yhteensä useita vuosia elämästäni, joten masennusta on ollut helppo syyttää monenlaisista vaikeuksista. Mutta se ei tietenkään selittänyt, miksi samat vaikeudet ovat olleet läsnä jo lapsena.

Luulin koko ikäni, että minun täytyy vain olla laiska, ja tietysti tyhmä, koska en keksi itse ilman eri kehotusta, mitä minun pitäisi tehdä. Seison aina tumput suorina kun muut hyörivät, enkä osaa tehdä mitään, ellei joku pysähdy ja sano minulle, että voitko hoitaa tuon jutun. Varmasti monet muutkin ovat pitäneet minua laiskana ja tyhmänä, siitä ei ole epäilystäkään, ja noh, pitävät tietysti vieläkin. Ihmiset olettavat vieläkin, että ymmärrän automaattisesti tehdä jotain, mikä ei normaalisti kuulu päivärytmiini. Jos menen vaikkapa sukuloimaan äitin kanssa tädin luo, ja keittiössä on monta ihmistä puuhaamassa porukalle ruokaa, tahtoisin, että joku käskisi minun tehdä salaatin, koska muuten istun rauhassa lukemassa suomatta salaatille ajatustakaan. Jos olen isän luona, jonkun pitäisi sanoa minulle, että tyhjennä ja täytä tiskikone, koska muuten se hyvin todennäköisesti unohtuu. Vaikka näkisin selvästi, että koneessa on puhtaat astiat, se tieto ei mene jakeluun asti niin, että tajuaisin alkaa tyhjentää konetta. Minulla ei ole tistikonetta, nämä puuhat eivät kuulu normaaliaarkeeni, joten minun maailmassani niitä ei ole olemassa, ennen kuin joku muistuttaa. Viimeksi kävi niin, että luin lehdestä jostain asiayhteydestä sanan tiskikone, ja sitten muistin, että hei siinäpä olisi minulle homma.

Olen koko ikäni kokenut valtavaa painetta, stressiä ja häpeää tästä kaikesta.



Kun minut lapsena laitettiin siivoamaan oma huoneeni, päätin järjestellä laatikot, ja tyhjensin ne kaikki lattialle. Ilta pimeni, ja laatikon sisällöt olivat yhä lattialla, koska unohduin tekemään jotain aivan muuta. Sain haukut, ja sitten äiti siivosi huoneen puolestani puolessa tunnissa. En koskaan onnistunut itse siivoamaan omaa huonettani, ja ajan myötä se alkoi ahdistaa minua. Toivoin, että minulle olisi annettu enemmän aikaa, ja apua, sen sijaan että tehtäisiin kaikki puolestani. Äiti oli jotenkin ottanut asiakseen tehdä moniakin asioita puolestani, sen sijaan että auttaisi minua tekemään itse. Tästä on käyty vielä nyt aikuisiälläkin monet väännöt, enkä tiedä, onko tuo tilanteen koko laajuus vieläkään äitille oikein auennut. Jos minun on ollut vaikea mennä jonnekin tai soittaa jollekin, äiti on hermostunut heti, ja tehnyt sen puolestani. Se on hänelle helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin odotella sitä, että saisin kerättyä rohkeutta tai energiaa tehdä the thing itse. En usko, että äiti on koskaan hoksannutkaan, kuinka paljon hallaa tuo tyyli toimia on tehnyt henkiselle kasvulleni ja itsetunnolleni.

Oikeastaan isä teki ihan samaa silloin, kun asuin vielä siellä. Antoi minulle tehtäväksi koota puupino, minun oli vaikea keskittyä, homma venyi, ja isä teki sen puolestani, paheksuen. Nyt näen, että tuollaiset hommat onnistuisivat minulta helpommin, jos joku olisi siinä mukana. Tulee sellainen epämääräinen olo, että ehkä minun olisi pitänyt syntyä kaksosparin toiseksi osapuoleksi. Sitten olisi aina joku, jonka kanssa tehdä yhdessä kaikki hommat. (Paitsi että muuten viihdyn aina parhaiten yksin.)

Miten olisin silloin voinut tietää, missä vika, tai miten vanhempanikaan olisivat voineet? Olen tajunnut näitä juttuja vasta nyt, ihan äskettäin. Ahdistus vain kasvaa siitä, jos kuvittelen, etten pysty tekemään jotain, ja jonkun on aina tehtävä se puolestani. Muutun aina vaan kyvyttömämmäksi, haluttomammaksi, ja luottamus siihen, että osaan ja pystyn itsekin, putoaa pakkasen puolelle. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin apatiaa ja ankeutta.



Olen kyllä myös ihan oikeasti välillä laiska. Niinhän me kaikki. Osaan jo melkein tunnistaa toisistaan sen tunteen, kun laiskottaa, ja sen kun ei vain onnistu. Laiskotukseenkin voi tosin auttaa se, jos joku on tukena ja apuna.

Joskus hoitajien tullessa olen niin väsynyt ja kyvytön, etten saa tunnin aikana tehtyä juuri mitään, ja toisinaan taas saan hoitajien läsnäolosta energiaa, jonka avulla imuroin koko asunnon oikein mielelläni ja helposti, joka ikisen nurkan ja lipastonalusen ja listojenkin päältä. Mutta sekin imurointi siirtyisi varmaan seuraavaan päivään, ja sitten sitä seuraavaan, jos hoitajat eivät olisi paikalla. Niin minulle on aina käynyt. Ja se on kai vain pakko hyväksyä.

Olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa toiminnanohjauksesta ja autistisesta inertiasta, mutta tämä on nyt jo ihan kauhea tekstiseinä. Äh.

tiistai 22. elokuuta 2017

Mutten painanut summeria

Tein pitkästä aikaa yhtäkkiä hetken mielijohteesta jonkinlaisen videontapaisen pätkän. Siinä ei tapahdu mitään, kuten ei koskaan minun videoissani. Se myös loppuu hämmentävästi.





Mutta siinäpä on. Unohdin, että kameralle höpötteleminen on ihan mukavaa ja rentouttavaa.

Olen yrittänyt kirjoittaa jutskasta jota olen mietiskellyt viime aikoina, mutta en ole jaksanut keskittyä. Jospa sitä tekstiä suoltaisi tässä ihan lähipäivinä.



Nyt lähden uudestaan mielenterveystoimiston neuvojatädille sumplimaan opintolainan takaisinmaksua. Kelajutut ovat ihan käsittämättömiä ja olen vahvasti pihalla kuin lumiukko, onneksi on tätejä jotka osaavat auttaa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Yössä

Vaikuttaa siltä, että jokasyksyinen unettomuuskausi on taas tekemässä tuloaan. Se alkaa aina elo-syyskuussa, hyvällä tuurilla vasta lokakuussa, ja kestää jopa jouluun saakka. Joskus se on lievempi, joskus vakavampi, enkä millään tahtoisi saada selville, millainen siitä tänä vuonna on tulossa. Olen nukkunut ihan älyttömän hyvin koko kesän, ja kirjaimellisesti yhtään liioittelematta ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnistunut pitämään unirytmin melko tasaisena useita kuukausia putkeen. En muista valvoneeni yhtään ainoaa kesäyötä ihan aamuun saakka. Olen herännyt pirteänä ihmisten aikoihin, ja mennyt tyytyväisenä nukkumaan puolen yön maissa. Mieleni tekisi syyttää tästä yhtäkkisestä elämänmuutoksesta Jokipoikaa. Unirytmi on kyllä pysynyt hyvin kohdillaan silloinkin, kun ei olla hengailtu viikkoon tai jopa kahteen, mutta uskon silti, että syyllinen on siinä.



Nyt viimeisen parin viikon aikana on ollut välillä öitä, etten yksinkertaisesti saa unta. Ensimmäinen sellainen yö oli muistaakseni jo kolme viikkoa sitten, heinäkuun puolella. En pitänyt sitä minään, mutta sen jälkeen vähäunisia öitä on alkanut tipahdella tasaiseen tahtiin. Olin oikein tyytyväinen, kun viime yönä nukuin 12 tuntia, kaikki univelat pois. Ja nyt sitten valvon taas. Makasin sängyssä ja mieleen tulvi ikäviä juttuja. Selasin instagramia ja rauhoituin, mietin mukavia juttuja. Nousin ylös, tassuttelin hämärässä asunnossa eestaas. Menin takaisin petiin. Mietin vahingossa uusia ikäviä juttuja. Nousin tarkistamaan melatoniinipurkista viimeisen käyttöpäivän. Avasin koneen googlatakseni, voiko melatoniinia syödä vaikka tuo päivämäärä olisi mennyt jo aikoja sitten. Päätin aloittaa niiden syömisen taas huomisillasta alkaen. Sitten kone olikin jo auki, ja no, voisihan sitä yrittää taas alkaa kirjoittaa blogiakin ahkerammin.



Hormonaalinen ehkäisy on ihan hemmetin perseestä. Minun pitäisi löytää jokin itselleni sopiva vaihtoehto, koska minulla on todennäköisesti endometrioosi (todennäköisesti, koska sitä ei voi täysin varmasti diagnosoida ilman tähystysleikkausta). Se on sairaus, jossa kohdun kudosta kasvaa muuallakin kuin kohdussa, siis ihan väärissä paikoissa, ja tekee siellä samaa kuin normaalistikin tekisi. Kasvattaa itseään, yrittää tyhjentää. Siitä seuraa kaikkea kivaa. Hormonaalinen ehkäisy on ainoa lääke, joka estää sen leviämisen, ja sitä pitäisi käyttää koko loppuikä. Mutta kuten olen tässä vuosien varrella jo todennut, mikään niistä ei sovi minulle. Ja kovinkaan moni ei tunnu ymmärtävän, mitä nämä "mielialan muutokset" sivuoireena oikeastaan tarkoittavat. Jos masennun niin syvästi, että tapan itseni, niin päästiinpähän ainakin endometrioosista, vai mitä? Plussan puolella ollaan. Päätin kokeilla sitä rengasta uudestaan, koska se erittää vähiten hormonia elimistöön. Väärä liike, mutta tulipahan testattua vielä kerran. Epäilyttää jopa, josko unettomuusepisoditkin olisivat lauenneet tuon takia. Ahdistus, masennus, paniikkioireet ja henkinen uupumus nyt ainakin, niin ja finnit. Jos en käytä mitään hormonia, endometrioosi leviää munanjohtimiin, munasarjoihin, kenties virtsarakkoon, suolistoon, kaikkialle lähiympäristöön. Osaat ehkä kuvitella, mitä kaikkia mukavia ongelmia se sitten tuo mukanaan. Lapsettomuus nyt on minulle ihan se ja sama, mutta olisi mukava pystyä esimerkiksi käymään vessassa vastaisuudessakin.

Jos se leviää kovasti, leikkaus on seuraava hoitokeino. Mutta sen jälkeen endo tietysti jatkaa taas leviämistään. Toivoisin kohdunpoistoa, siinäpä olisi näppärä ratkaisu.



Aamulla pitäisi herätä taas ihmisten aikoihin, koska on aika mielenterveystoimistossa, joka on muuttanut uuteen paikkaan missä en ole ikinä käynyt, jollekin tädille jolla en ole ikinä käynyt, puhumaan raha-asioista jotka ovat jo itsessäänkin tarpeeksi stressaavia.



Ja sitten oli tietysti vielä se yksi juttu. Se minua tänä yönä muunmuassa mietityttää. Muutama päivä sitten sattui kuolemantapaus, hyvin yllättäen, ja se on ollut järkyttävää minullekin, vaikka olenkin vähän niinkuin ulkopuolinen. Sitä on vaikea käsittää. Ihminen, joka kuulosti niin tyytyväiseltä puhelimessa ja puuhasi omia puuhiaan touhukkaasti, olikin hetkeä myöhemmin poissa. Silmänräpäyksessä kaikki voi olla ohi. Siitä yöstä ja seuraavasta aamusta jäi niin unenomaisen omituisia muistikuvia, että on vaikea ymmärtää, että se kaikki tapahtui. Ja yöperhoset. Ne lentelevät mielessäni kuin pikkuruiset kummitukset.

Only lovers left alive -elokuvassa puhutaan Einsteinin Lomittumisteoriasta, "Spooky action at a distance". Kun erottaa toisistaan kaksi lomittunutta hiukkasta, ja vie ne vaikkapa toinen toiseen päähän universumia, jos toista muuttaa tai siihen vaikuttaa, toinenkin muuttuu tismalleen samalla tavalla siellä kaukana. Tämä saa minut miettimään minua ja sielunsiskoani.

Kun sielunsiskon sydän särkyy, särkyy minunkin.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

How two ma'

En ihan vielä kerro Saksan reissusta. Sen sijaan tulin jakamaan näitä kuvia, koska löysin Helsingissä vahingossa Hietaniemen hautausmaan, ja olin ikionnellinen. Suurin ja kaunein koskaan näkemäni hautuumaa, koko päivä aikaa seikkailla yksin, mitä muuta voisi kaivata! Tämä tapahtui tosiaan ennen Saksaan lentoa, joten siksi tämä postaus tulee nyt. Olin yksin liikkeellä, kävelin vain siellä täällä Helsingissä vailla päämäärää, ja päätin syödä evästä jossain ulkosalla. Etsiskelin puistoa, kun näin kaukaisuudessa suuria puita. Lähemmäs päästyäni näin kiviaidan, ja innostuin: hautausmaa! Löysin portin, näin kyltistä hautausmaan nimen, ja istuin taiteilijoiden mäelle Speden haudan viereen penkille eväitä syömään. Sitten lähdin seikkailuun.






















En jaksanut edes kävellä koko hautausmaata läpi. Vietin siellä tuntikausia, ja olin sopinut treffit epäkristillisen kummitätini kanssa (minulla on olemassa sekä kristillinen että epäkristillinen kummitäti, tasapainon takia!) illaksi, olin ihan poikki ja kävellyt jo useita kilometrejä, joten kun vastaan tuli taas yksi portti, menin siitä ulos. Jäi moni kuuluisa ja hieno hauta näkemättä, mutta jospa palaisin sinne vielä joskus. Lähdin suuntaamaan kohti keskustaa, mutta kävelin sillä tavalla fiiliksen mukaan, että tuostakin matkasta tuli usean kilometrin mittainen. Ehdin kumminkin käydä matkalla Kilalassa, ostin sieltä ensimmäisen Obitsuni! Siitä tuli nukkeprojekti, josta toivottavasti kirjoitan joskus nukkeblogissani.

Nykyään ymmärrän hyvin, miksi joku voi rakastua Helsinkiin. Olen itse kuitenkin sisimmiltäni aina maalaistyttö, ja siitä en pääse varmaankaan ikinä eroon. Inhoan kaupungissa asumista, mutta osaan silti arvostaa kaikkea, mitä kaupungeilla on tarjota, sekä niiden kauneutta, joka on vain erilaista kuin maalla. Tahtoisinkin jo pian uudestaan Helsinkiin, koska tällä kertaa vierailu jäi taas niin lyhyeksi.

Ehkäpä  voisin kierrellä muitakin Helsingin hautausmaita, tutustuisin mielelläni vaikkapa ihan kaikkiin. Hautausmaat ovat jotenkin niin kauniita ja rauhallisia paikkoja, aivan eri tavalla kuin tavalliset puistot. Olen kävelevä klisee joskus.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Into the twilights unknown

Kirjoitan varmaan, toivottavasti, Saksan reissustakin. Mutta en vielä. Tänään tahdon vain mietiskellä taas sellaisia päänsisäisiä juttuja.



Jotkut pitkään blogiani lukeneet saattavat muistaa Sigridin, en kylläkään ole varma, mitä edes olen siitä kertonut. Sigrid oli hahmo, jonka kehittelin kerran teininä noin kymmenen vuotta sitten, just for the lolz, sen oli tarkoitus olla vain hahmo, itse asiassa inspiroitunut Bleeding Edge Goths -nukeista, joita katselin joskus netissä. Kirjoitin siitä silloiseen muistivihkooni, piirsin jotain suuntaa antavaa kuvaa, annoin nimen ja persoonallisuuden. Tuo vihko on yhä tallessa minulla täällä, kuten ne kaikki, yläasteajoilta asti. Muistan mikä vihko niistä se oli ja minkä näköinen. Löydän tuon sivun Sigridistä helposti.

Niin näköjään löysin. Tämä oli erilainen kuin muistinkaan, Sigrid on hahmona muuttunut kovasti noista ajoista. Näköjään tämä on kirjoitettu kesällä 2008. Näköjään olin suunnitellut sille kaaokseen liittyvää tatuointia useita vuosia ennen kuin päädyin ottamaan sellaisen itselleni, hah! Näköjään olen myös kirjoittanut Sigridin päiväkirjaa muutaman sivun, saadakseni kuvan siitä, millainen hän olisi persoonana. Teksti on naurettavaa, tietysti. Tarkoitukseni oli tehdä Sigridin elämä täyteen kärsimystä, kaipa se oli jokin tapa käsitellä omaa teiniangstiani. Elämä ei tuntunut niin kamalalta ja tylsältä, kun Sigridin elämässä oli niin paljon kaikkea hirveää draamaa. Mutta olin 17-vuotias, enkä mikään lahjakas kirjoittaja.

Jossain vaiheessa Sigridin ajattelu tavallaan, hmm, meni jonkin rajan yli. Se muuttui mielessäni todellisemmaksi, läheisemmäksi, siitä tuli osa minua. Annoin sille täydellisen ulkonäön, täydellisen älyn ja täydellisen kylmyyden. Sigrid muuttui rohkeaksi, kovaksi, romanttisella tavalla kärsiväksi. Mielestäni olin itse heikko, joten Sigridin täytyi olla vahvempi kuin kukaan tai mikään. Olin pyöritellyt kai ihmissusijuttuja päässäni jo Sigridin alusta asti, mutta viimeistään tässä vaiheessa päätin, että se on ihmissusi, kuolematon, vahva, sillä on täydellinen fysiikka, ylimaalliset aistit. Piirtelin koulussa Sigridin kuvia, punainen tukka, vihreät silmät. Itkin huutoitkua ja muistin, miten Sigrid kantaisi tämänkin tuskan arvokkaasti. Tärisin paniikkikohtauksessa ja mietin, kuinka Sigrid vain tuijottaisi kylmän romanttisesti ikkunasta pimeyteen liikahtamatta tuntikausia. Nämä ajatukset kerta kaikkiaan auttoivat. Ja sitten kerran Sigrid sanoi minulle "ilman sitä ei voi olla suuri", juuri kun sitä tarvitsin. Sigrid oli siskoni, äitini, suojelusenkelini, rakastajattareni, alter egoni.





Myöhemmin kiinnostuin BJD-nukeista ja päätin hankkia Sigridille täydellisen kuoren, jonkin suuripovisen, kalliin, upean kuoren. Saisin toteuttaa tuon hahmon tärkeyttä hankkimalla sille kauniita vaatteita ja tekemällä kuvatarinoita. Annoin sille uuden tarinan. Uuden käänteen. Toivon kipinän. Mutta en koskaan ostanut tuota nukkea, eihän minulla olisi ollut rahaakaan, ja pidin muutenkin monen vuoden tauon BJD-nukeista. Tarinan ajattelu kuitenkin piti minut valveilla monet yöt, itkin ja nauroin yksikseni, haaveilin, kävin läpi ylipitkiä dialogeja ja dramaattisia kohtauksia. Suunnittelin lavastusta, kuvakulmia. Suunnittelin Sigridin pelastusta tuolta täydelliseltä tuskalta.

Tarina hiipui sisältäni pikku hiljaa, nukkesuunnitelmat jäivät, apatia vei voiton. Sigrid on ollut taka-alalla nyt monta vuotta, piirtelen sitä silloin tällöin, katselen pieniä siihen liittyviä tavaroita, joita minulla on laatikoissa jossain.



On vaikea kuvailla hämmennystäni, kun joitakin viikkoja sitten istuin suihkun lattialla epätoivoisen pelon vallassa, ja Sigrid nousi sisältäni pitkästä aikaa auttamaan minua. Ymmärrys loksahti paikalleen täysin uudella tavalla. Se toinen minä, se joka on kylmä ja pärjää aina, se on saanut Sigridin itseensä, ja Sigrid on asettunut pysyvästi asumaan minuun. Kun elämä käy liialliseksi, Sigrid nousee esiin ja suojelee minua. Kun minun tarvitsee pärjätä tai puolustautua, olla kyyninen ja tunteeton, silloin minä käperryn piiloon ja friikahdan, ja Sigrid nousee ja hoitaa hommat. Siksi minä pärjään aina. Olen lapsellisen naiivi, herkkä, ja jäädyn vaikeissa tilanteissa. Sigrid ei koskaan jäädy.

Joten kun minä ihastuin Jokipoikaan, ja koin pitkästä aikaa suuria tunteita, ja minua pelotti, Sigrid halusi nousta suojelemaan minua. Se yritti tehdä minut kylmäksi taas, koska se on helppoa ja turvallista, ihan niinkuin ennenkin, vain me kaksi täällä kuoressa turvassa pettymyksiltä. Tällä kertaa olinkin tietoinen siitä, mitä on tapahtumassa, ja työnsin varovasti Sigridin takaisin. Ei kiitos, jospa minä nyt pärjäisin ihan itse. Sigrid on se, joka ei osaa rakastaa, enkä minä. Sigrid on se, joka nostaa ihmissuden sisälläni, paljastaa hampaani, vihaa ja puree. Minun oma vihani on aivan erilaista, kuumaa ja leiskuvaa, kun se toinen on kylmää ja mustaa. En koe sitä toista enää nykyään. Sigrid on se, joka ei halua Jokipoikaa lähelleen, eikä hyväksy tunteita (paitsi vihan), koska tunteet tekevät haavoittuvaiseksi. Sigrid on ollut suuri apu kaikkina näinä vuosina, ja on varmaan vastaisuudessakin, kun tulee vaikea tilanne. Mutta juuri nyt se vaikeuttaa elämääni. En halua olla kylmä ja kyyninen, en halua suojella itseäni. Haluan avautua täysin ja paljastaa kaikkein haavoittuvaisimman sisimpäni, haluan luottaa. Haluan osata rakastaa.




Mutta tämä oivallus on jo piste minulle. Sigridin kortit ovat nyt esillä. Nyt osaan erottaa todellisen itseni siitä, jonka vähän niinkuin huomaamattani kehittelin itselleni suojakuoreksi. Ja entä sitten, jos käykin huonosti, sisimmän paljastaminen ei kannattanutkaan, haavoitun? Silloin Sigrid varmaan kylmettää minut taas, ja minulla on paljon uutta ymmärrystä itsestäni. Jos niin käy, olen silti oppinut taas paljon. Voin taas rauhassa keräillä rohkeutta. Jos huonosti käy.






Koneellani ei näköjään enää olekaan paljonkaan Sigridistä muistuttavia kuvia. Luulin, että niitä olisi enemmän. Enkä löytänyt tähän hätään yhtään piirrostanikaan, tarvitsisin kuvia punatukkaisista tytöistä. Sigridillä on punaiset hiukset.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Wenn die Stille wieder kommt

Edellisestä blogipostauksesta on kuukausi, melko tarkkaan. On tullut totaalisen rehellisyyden aika elämässäni, tuntuu hyvältä olla täysin avoin ja suora, tai ainakin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jatkan samalla linjalla blogissa nyt. Juuri nyt. En ole koskaan uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, vaikka muuten kirjoitankin välillä nolostuttavan avoimesti kaikesta. On perjantain ja lauantain välinen yö, maanantaina lähden junalla kohti Helsinkiä ja keskiviikkona lennän Saksaan, WGT kutsuu jälleen. En ole ehtinyt stressata tai edes kovasti miettiä koko matkaa, elämääni ilmestyi yhtäkkiä yllättäen häiriötekijä. Annan tuolle häiriötekijälle vaikka täällä nimen Jokipoika, ja muistan nyt että edellistä postausta kirjoittaessani mieleni perukoille oli juuri ja juuri nousemassa hämärä tietoisuus siitä, että o-ou saatan pitkästä aikaa ihastua.

Tämä on ollut hieman ongelmallista. Nimittäin siksi, koska en ollut uskaltanut käsitellä monia asioita, ja olin sulkenut itseni tekopyhään kylmyyden kuplaan. En suostunut näkemään sitä, enkä tiedostamaan sitä, halusin vain suojella itseäni kaikelta. Mutta sydämen asiat eivät kysy lupaa eivätkä anna ennakkovaroitusta. Olen itkenyt pelkojani pois ja päättänyt uskaltaa ihan oikeasti, avautua sykkyrästäni. Joiltain osin en ole kovinkaan tunnekypsä ihminen, ja se olisi nyt vähän niinkuin työn alla, projektini tällä hetkellä. Opettelen luottamaan ja kertomaan ja kuuntelemaan.

Se on pelottavaa. On helppoa kylmettää itsensä ja tuudittautua yksinäisiin harhakuvitelmiin, että tällaista tämän kuuluukin olla ja olen ansainnut tämän.





Muutoksia on ollut meneillään. Nyt aion kumminkin pari päivää keskittyä ihan vaan pakkaamiseen ja projektien valmiiksi saattamiseen, jotta pääsen hyvin valmistautuneena matkaan, ja koska Jokipoikakin lähti omille teilleen vähäksi aikaa, häiriötekijäkin on hetken poissa. Sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon voikaan yhtäkkiä ikävöidä, vaikkei oikeastaan edes tunne, kun joutuukin olemaan pari viikkoa erossa. Ihan hassua ja omituista. Ja niin, pelottavaakin. Pelottavaa.

Saksaan on luvattu hellettä, en löydä biksuja, liian iso tyllihame törröttää matkalaukusta ulos, kaksi kiloa meikkiä pussissa, ja niin paljon olisi kirjoitettavaakin. Aion aloittaa tarotpäiväkirjan, jotta pysyn kartalla siitä mitä kortit missäkin vaiheessa sanovat. Minulla on jo hyvä hieno kirja. Minulla on jo ensimmäinen merkintä sinne mielessä. Mutta en saa avattua kirjaa ja aloitettua, kohta en enää muista sitä yötä kun luin kortteja ja itkin. Onneksi kirjoitin siitä silloin päiväkirjaan muutaman sanan. Mietityttää kovasti, mietityttää. Mieleni tekisi kysyä tarkennusta. Vaan pelkään sitä viimeistä korttia, miekkoja, hieman varuillani, hieman huolissani. Eihän sitä koskaan tiedä.



 Värjäsin tukan vihreäksi, kuten suunnittelin. Olen miettinytkin sitä jo siitä asti kun sen lyhyeksi leikkasin, puolitoista vuotta. Päätin kokeilla, josko se tarttuisi valkaisemattomaan neitsythiukseen, ja kyllähän siitä vihreä tuli.




Löysin kirpparilta vihdoin New Rockit, päätin jo ainakin vuosi tai pari sitten, että jonain päivänä ne vielä kirpparilla tulevat vastaan. Oma koko ja 20 euron hinta, ask and you shall receive. Eventually.



Mäyränkalloprojekti on maseroitunut koko talven, nyt se on viimeisessä vaiheessansa.



Äitienpäivänä puin jonkinlaista lolitaa, ja mietiskelin, että miksihän tänä vuonna en ole pukeutunut siihen juuri lainkaan. Olen kyllä myynyt muutamia juttuja pois, muunmuassa yhden harvoista brändimekoistani, joten jospa vielä tänä vuonna saisi hankittua sitten jotain uutta tilalle.


Vein Riesan torstaina kesälomalle isän luo, nyt on tyhjä ja kisuton koti, yksinäistä ja ankeaa. Herätessä katson ensimmäisenä kohti tyynyä jossa kisu aina nukkuu, mutta katseeni kohtaakin vain tyhjän, kylmän tyynyn. Tähän kyllä tottuu äkkiä taas.



Yritän tänä vuonna saada enemmän kuvia Saksasta, vietän siellä kumminkin vähän pitemmän ajankin nyt, eli viikon, mutta mitään en lupaa.




Mietiskelin kauan aikaa, miten pojan nimeäisin täällä blogissa, koska nyt kerran asiasta halusin kirjoittaa. Päädyin jokiassosiaatioon siksi, koska koen olevani puro siinä rinnalla. Mieleeni nousivat myös hölmöt muistot lapsuudesta, kaikki liittyy toisiinsa, tokihan, en vain pysty sitä selittämään mitenkään järkevästi.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Windy years

Kevätmasennus vaikuttaa olevan väistymässä. Helmi-maaliskuu taitaakin aina olla se pahin aika, toukokuuhun mennessä ainakin helpottaa. Tietenkin silloin, kun masennuskausi menee ohi, ilmenee jotain ihan uusia ongelmia. Nämä ovat olleet tuloillaan jo hyvän aikaa. Melkein päätin kirjoittaa niistä tänä yönä, mutta annankin muhia vielä vähän aikaa. Muistuttakaa sitten vaikka ensi viikolla tai joskus. Täytyy miettiä ja prosessoida, täytyy järkeistää, täytyy pohtia tätä elämää ja tätä kaikkea ja analysoida.



Nyt en kumminkaan pysty nukkumaan, joten täytyy keksiä jotain muuta. Viime aikoina on ollut hankala kirjoittaa blogiin, tuntuu turhalta, ehkä olen tehnyt tätä liian monta vuotta liian intensiivisesti? Olen kaivannut etäisyyttä ja hengähdystaukoa, ja sellaista olen pitänytkin. Minulla on aina ollut tapana kirjoittaa vain juuri silloin kun mieli tekee enkä yhtään enempää, joten tuotteliaimpina kausina olen saanut aikaiseksi jopa useita postauksia päivässä, nykyään sitten parikolme kuussa. Se on ihan fine, ei minulle makseta tästä. Äkkiseltään vilkaistuna 2013 on ollut suotuisin vuosi kirjoituksen kannalta. Se oli kai sitä aikaa kun aloin palailla takaisin elävien kirjoihin muutaman hämärän vuoden jälkeen. Kaikki löytyy sieltä arkistoistani. Kaikki hämäryys ja... muu sellainen. Sattumoisin 2013 itse asiassa liittyy jollain tavoin tähän hetkeen. Ehkä. En ole vielä varma. Ainakin muutama merkki kehossani on sieltä, ja ne mietityttävät, niiden syyt. Olen pohtinut niitä. Tarvitsen muutosta, värjään kohta tukan, saatan leikata sitä. Ennustan, että alan taas valvoa nyt. Tästä yöstä eteenpäin en saa kunnolla unta vähään aikaan, ennustan, saan sitten nähdä kävikö toteen. Tähän mennessä olen nukkunut tässä kuussa oikein hyvin. Tyylini on nyt vihdoin tehnyt täyden ympyrän ja haluan taas kasaria, mustaa, niittejä ja nahkaa. Värjään ja leikkaan tukkaa, pian, sekin on ollut tuloillaan jo hyvän aikaa, odottamassa oikeaa hetkeä. Oikea hetki on tullut. Meikkaan nykyään paremmin kuin vuonna 2013, se on ainakin positiivista.



Valan itseeni rohkeutta olla oma itseni, vielä, yhäkin, turha tässä vaiheessa alkaa pyörtää päätöksiä ja esittää jotain muuta. Olen aito ja rehellinen ja se on yksi parhaista puolista minussa. Se epävarmuus tulee aina, silloin tällöin, mutta sille ei voi antaa periksi. Jos ihmiset kaikkoavat ympäriltäni siksi että olen minä, menkööt. Yritän silti opetella olemaan kohtelias ja mukava ja huomaavainen, edelleen. Se on hankalaa, mutta yritän. Edelleen. En kanniskele enää sitä häpeää mukanani, enkä aio alkaa kantamaan sitä uudelleen, en missään olosuhteissa, en minkään takia, ihan sama vaikka kuka sanoisi ja ajattelisi ja tekisi mitä. Se on myöhäistä tässä vaiheessa. En tarvitse hyväksyntää vaikka salaa tai vähemmän salaa kaipaankin sitä. On ihmiselle luontaista kaivata sitä, mutta minä viittaan kintaalla ja viis veisaan, nyt ei jouda.

Nyt on tärkeää kuunnella Summoningia ja palata hieman juurilleni. Minulla on ollut last.fm-tili jo vuodesta 2008, se on oiva apu tämänkaltaisten öiden aikana. Se muistuttaa, mikä milloinkin on ollut mielessä ja mikä tärkeää. Muistan kuunnelleeni tuotajatuota bändiä silloin kun xyz, ja tätäjatätä biisiä sinä yönä kun åäö, ja niin edelleen. Se on hyvä, nämä pitää muistaa. Perspektiiviä nykyisyyteen.

Ja nyt yritän uudemman kerran sitä nukkumishommaa. En saanut kirjoitettua siitä mistä halusin, mutta kirjoitin silti näköjään jotain. Ensi kerralla sitten.


Joku selfie viimeisen kuukauden ajalta.
Pidin tästä meikistä kovasti.