sunnuntai 29. syyskuuta 2013

News

Muutoksia taas. Päätin kuitenkin perustaa toisen blogin nukkeharrastustani varten. Jotenkin tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä tänne, en oikein tiedä miksi. Näin minulla on sitten myös paikka, josta löydän helposti kaiken siihen liittyvän materiaalini, ja ehkäpä se myös kannustaa minua omistautumaan tälle harrastukselle vähän useammin, kuka tietää. Blogi tulee tänne, mutta siellä ei ole vielä mitään, ulkoasukin on pahasti työn alla. Ehkäpä tämän päivän aikana saan sen polkaistua käyntiin.

Samalla muutin tuota sivupalkissa olevaa kuvausta itsestäni. Sepä olikin hankala homma.

Photobucketissakin on tulossa raja kohta vastaan, tila loppuu, mihin minä sitten kuvani tungen? Suosituksia?


EDIT: Ensimmäinen postaus julkaistu!

Resistance is futile

Että sellainen.





Tämän videon otin pari päivää sitten.

video

Mintunvihreää ripsaria, welcome back to the 90's!

Kuinka sattuikaan, että otin edellisen videon jatkumoon sopivan videon tänään! Ongelma on vain taas siinä, etten pysty lataamaan sitä suoraan bloggeriin koska se on hieman liian pitkä, eikä blogger taaskaan löydä youtube-videoitani, joten harmi kyllä, linkki vain.

Sain tosiaan vihdoin siivottua kämpän joten kuten, ja siitä sietää taputtaa itseään selkään, siivoaminen kun on minulle aivan erityisen vaikeaa ja vastenmielistä hommaa. Tai sen aloittaminen oikeastaan, ei se sitten siinä tekemisvaiheessa ole enää mikään. Yritin tänään analysoida tarkemmin, mistä tuo voisi johtua, kun toisenlaiset kodin askareet kuten kokkaaminen ja pyykin peseminen kuitenkin koko lailla sujuvat, että ei se ihan pelkkää laiskuttakaan luulisi olevan... 




Löysin sattumalta unelmasaappaani - joita olen kuolannut vuosikausia epäsäännöllisin väliajoin - käytettynä fb:n goottikirppikseltä. Perseestähän nuo on köyttää jalkaan vetskarin puuttumisen takia, mutta kun ovat niin komeat! Eikä minulla olisi oikeasti ollut oikein varaakaan... Minun piti tehdä asumistuen vuositarkastushakemus ja unohdin, ja sitten Kelalta tuli kirje "asumistukenne lakkautettu hähähää!", jolloin kirosin ja facepalmasin ja olin kiukkuinen itselleni, sitten tein sen heti netissä, parin minuutin homman, ja nyt en sitten tiedä koska tulee asumistukea... Ehkä marraskuussa... Mutta onneksi säästötilillä on jonkin verran. Harmittaa joutua ottamaan sieltä, mutta ajatelkaas jos siellä ei olisikaan mitään! Lirissä olisin.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Poisonous

Hämärä tunne että olen saattanut kirjoittaa tästä blogiin ennenkin ainakin vähäsen... Mutta menköön.

Minua on aina kummastuttanut se, miten ihmiset varovat kaikkea. Kertovat kauhutarinoita siitä miten jollekin jossain oli käynyt niin ja näin, ja sitten pudistelevat päätään ja miettivät että täytyypä varoa ettei itselle käy.

Viimeisin esimerkki: Isä varoitteli minua - kun näki vihreän tukkani - että joskus voi käydä niin, vaikka olisi värjännyt tukkaa monta vuotta, että yhtäkkiä tulee paha allergiareaktio. Aivan kuin tämän perusteella minun pitäisi nyt pelätä ja lakata värjäämästä tukkaa. Koska yhdellä miljoonasta hiustenvärjääjästä voi tulla vaarallinen allergiareaktio. Parasta on tietenkin se, kun joku joka ei tiedä aiheesta yhtään mitään alkaa pätemään ja varoittelemaan jotain. Ehkä suurin suosikkini näistä tilanteista on se, kun kävelen avojaloin, ja minulle päivitellään lasinsiruista.

Että pitäisi lakata kävelemästä avojaloin ulkona siksi, koska voi tulla lasinsiru jalkaan. Oivoi kuule! Lasinsirut eivät ole sentään mitenkään harvinaisia, ymmärrän toki, ja voihan niistä tulla jalka kovinkin kipeäksi, jopa saada tulehduksen, tai hyvällä tuurilla taudin, mutta voi herran jestas! Minä olen kävellyt avojaloin kesäisin koko ikäni, enkä muista kertaakaan saaneeni varsinaista lasinsirua jalkapohjaan. Tikkuja tietysti, nokkosenpistoja loputtomasti, teräviä kiviä, kimalaisenpiston nilkkaan, kaikenlaista. Mutta kyllä siitä pääsee yli sen suuremmitta traumoitta. Varovaisuus on ihan hyvä asia, en minä sitä sano että pitäisi ihan hullunrohkeana kulkea aina. Ymmärrän toki jos lasta kielletään kävelemästä avojaloin sellaisessa paikassa, jossa tiettävästi on paljon lasinsiruja, tai jos joku valitseekin valaistun reitin pimeän sijaan illalla yksin kotia kohti kävellessään. Mutta sellainen sormen heristely ja pelottelu ja varoittelu, minua kyllästyttää niin armottomasti.

Eikö olisi kaikkein parasta sitten ihan vain jäädä kotiin eikä tehdä ikinä yhtään mitään, tai itse asiassa kotonakin voi tapahtua kaikelaista, kotihan se vasta vaarallinen paikka onkin! Pitäisikö minun varoa sitä että saattaa mahdollisesti joskus iskeä meteoriitti päähän?

Jollain joskus räjähti puhelimen akku tai tuli syöpä siitä ja siitä ruoka-aineesta - ehkä - tai syttyi telkkari tuleen tai salama iski taivaita kohti sojottavaan tukkaan. Tämän perusteella pitäisi olla aina varomassa ihan kaikkea, koska jos vaikka sattumoisin kävisi itselle, hui. Kun eihän sitä koskaan tiedä.

Siinä olisi monet ihmiskunnan suuret hetket jääneet kokematta - tai itse asiassa emme olisi koskaan lähteneet Afrikasta tutkimaan maailmaa - jos kaikki olisivat yhtä estyneitä. Kuka hullu nyt rakentaisi lautan kulkeakseen joen poikki, siinähän saattaa käydä huonosti.


Noin, nyt se on saatu ulos systeemistä. Heti tuntuu paremmalta.

Olen tässä miettinyt kirjoittamista. Siis tarinoiden kirjoittamista. Tulin kaivelleeksi arkistojani, ja luin tarinan, jonka kirjoitin viime talvena. Sen jälkeen en ole kirjoittanut mitään. Tuumasin, että sehän voisi olla aivan hyvä pikku novelli, fiksasin sitä vähän, löysin huolimattomuusvirheitä yksityiskohdissa, luin sen vielä pariin kertaan. Ja pohdin, miksen kirjoita useammin. Missä inspiraatio?

Ihmissudet tuppaavat olemaan melkein jokaisessa tarinassani. Olihan se yksi pitkä joka kertoi maagikosta, ja se sympaattinen tarina puoliörkistä sun muita, mutta kyllä yleisesti ottaen niissä seikkailee ihmissusia. Jännä juttu. Tahtoisin fiksata kaikkia vanhoja tarinoitani, kirjoittaa kesken jääneitä loppuun, ehkä jopa joskus luetuttaa niitä jollain joka tietää jotain kirjoittamisesta. Mutta en löydä mistään muistitikkujani! Tiedän, että ne ovat jouluisessa lumiukkopeltipurkissa, mutta en löydä sitä hiivatin purkkia mistään! Kaikki vanhemmat kirjoitukset ovat niissä tikuissa. Ärsyttää!

Löysin inspiroivia kuvia puoliörkeistä.
Tahtoisin kovasti lukea sen tarinani.
Ja kirjoittaa siihen lopun vihdoin!
Istun tässä väri päässä, kohta olen taas räikeän vihreä!

maanantai 23. syyskuuta 2013

Recovery

Lisäsin tuonne sivupalkkiin sähköpostini. Tuumasin, että ehkä jollain joskus voisi mahdollisesti olla minulle jotain sanottavaa, mitä ei tahdo välttämättä pistää kommentteihin kaikkien nähtäväksi. Saa lähettää kysymyksiä, kertoa jotain, tai tulla ihan vain juttelemaan. Vannon, etten pyörittele silmiä ja pidä omituisena jos joku niin tekee. Ja väliäkö sillä vaikka pyörittelisinkin ja pitäisinkin? Pohdin ensin, pitäisikö avata ihan uusi sähköposti tätä varten, mutta jos kerran tuo 12-vuotiaasta asti ollut osoite on palvellut tähänkin asti ihan kaikessa, palvelee se kyllä vastedeskin. Joten siinä.


Valitettavasti Lapin kesä on lyhyt ja kurpitsat eivät ole saaneet tarpeeksi aikaa. Otin suurimman pois yöpakkasten tieltä ja jätin pienemmät vielä sinne, siinä toivossa, että ne kasvaisivat vielä ihan pikkuisen. Nytpä tiedän ainakin, mitä ensi kesänä täytyy tehdä toisin, jotta saisin vähän suurempia. Painoi tämä kuitenkin kilon ja sata grammaa, eli lasken ensi yrittämäni onnistuneeksi kaikesta huolimatta.



En ole vielä avannut sitä ja kurkannut sisälle, josko tuosta saisi jotain kurpitsapiirakan tapaista kuitenkin tehtyä. Ja kaivertaa lyhdyksi?

 Se on melkein saman kokoinen kuin tuo itse tekemäni savinen versio, jonka vasta kaivoin kaapista esille.


Perjantaina minulla oli taas oikein mukava ja rentouttava saunailta, tällä kertaa rantasaunassa. (Meillä on monta saunaa.) Istuin siellä luullakseni puolitoista tuntia. Menin sinne valoisan aikaan, ja pois tullessani oli lähes pilkkopimeää. Kuu nousi vaarojen takaa juuri kun olin menossa hakemaan padasta lisää vettä, ja kamerani oli pukuhuoneessa... mutta yritä nyt siinä ilman silmälaseja nähdä kunnolla mitä pitäisi kuvata.

Oikealla näkyykin polttovalmis kokko.
Kun kaikki olivat saunoneet, poltettiin pois kesän aikana kerääntyneitä oksia ja roskia.


Koko ranta oli ihan valoisa.

video




video


Täydellistä.


Olen tässä viime aikoina miettinyt. Voi yllätys, olen miettinyt! Niin miettinyt sitä, minkälainen minä nykyään olen. Jotenkin ihan kummallinen. Sellainen, miksi en olisi kuvitellut koskaan tulevani. Selittää jos osaisin nyt tämän tilanteen... Yritän kuitenkin.

Olen kummallisen rento. En enää jännitä joka tilannetta paljon etukäteen murehtien kaikkea typerää, ja osaan mielestäni melko rennosti esimerkiksi *gasp* puhua ihmisille! Ja minä nauran. Hihittelen ääneen hassuille jutuille ihan toisella tavalla kuin ennen. Tajusin tämän vasta silloin, kun luin Princen tekstin naurusta, ja pohdiskelin asiaa. Tunteiden näyttäminen on pelottavaa, sekä positiivisten että negatiivisten, ja sitä helposti myös pelkää nauraa ääneen, koska kuvittelee vaikuttavansa jotenkin typerältä tai kuulostavansa oudolta. En ole aivan varma, mitä minulle on tapahtunut, mutta minä en enää häpeä itseäni oikeastaan juuri lainkaan. Päätin, ettei tarvitse, ja sen jälkeen olen pystynyt vielä vapaammin olemaan oma itseni, näyttämään kummalliselta, käyttäytymään kummallisesti, ja näyttämään tunteitani. Mutta kas, niitä negatiivisia tunteita ei enää ole niin paljon! MIIITÄÄÄH?! Mihin ne menivät?

Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi soittanut äitille sängyn pohjalta "auta"? Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi itkenyt niin, että sattuu enkä saa henkeä? Kuinka kauan on siitä, kun olen viimeksi vihannut itseäni?

Järisyttävä oivallus.

Mutta koska olen viimeksi nauranut ääneen? Olen ollut tänään hereillä vasta muutaman tunnin, ja nauranut jo ainakin kaksi kertaa. Ensin siksi kun kaveri linkkasi tämän kuvan:


Ja sitten lukiessani blogeja ja kommentteja.

Kertokaa hyvät lukijat, kuinka usein te nauratte? Tarpeeksi vai liian vähän?

Ja miksi? Miksi sinä naurat liian vähän? Tai miksi olet niin hyväonninen, että naurat tarpeeksi? Mistä se tulee? Miten sen voi oppia?

torstai 19. syyskuuta 2013

Pressure

En viitsi kirjoittaa kolmatta postausta heti perään, joten ajastan tämän huomiseksi, hihihi.

Kyse on kuitenkin vain tylsästä "en minä aina pukeudu pelkkään mustaan"-postauksesta, valitettavasti!







Olo oli kuin sarjakuvahahmolla.


Olen herännyt sellaiseen kauheaan tietoisuuteen, etten ole koskaan ikinä katsonut Twin Peaksia kokonaisuudessaan!!!?!1 Muistan hämärästi nähneeni ehkä yhden vaivaisen jakson, tai korkeintaan kolme, joskus kauan sitten. Tämä raastaa sieluani, voitte uskoa. Jättimäinen aukko sivistyksessä, taas yksi, paikattavahan tuo on pikimmiten! Sainpa muuten yhden sellaisen taas paikattua kun katsoin The Wicker Manin. Uusintaversioon ei varmaankaan tarvitse koskea, ei edes sylkäissä sinne päin, veikkaan ma.

Vielä kerran Qntalin Blac... ♪ Koukussa.


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Ihaite

Toinen postaus heti perään...

Kuntoutusryhmän kanssa käytiin Korundissa katsomassa ITE-näyttelyä tuossa tiistaina. Siellä oli kyllä mielenkiintoisia ja erikoisia juttuja, ja kuvasin joitakin, mutta en tajunnut kaikista lemppareistani kuitenkaan ottaa kuvaa. Siellä oli paljon puuveistoksia ja kaikkea erikoista, mutta tässä on nyt muutama lempparitauluni vain:


Toivo Pekkala
Yhyy en pistänyt ylös kuka nämä Kalevala-aiheiset taulut oli tehnyt!
Enkä löydä netistäkään mistään, kuka mahtoi olla!
En ole aivan varma mitä tekniikkaa niissä oli käytetty, mutta pohjana oli tuollaista lastulevyä.



Mutta suurin suosikkini mikä tuolta Korundista sillä kertaa löytyi ei ollutkaan ITE-näyttelyssä, vaan yläkerrassa Soiva Kuva -näyttelyssä.

Grand Scene
Tapio Lötjönen
Ottaisin tuon kyllä oikein mielelläni seinälleni, paitsi että se oli suurensuuri... Mieleeni tulee sci-fi, dystopinen kaupungin siluetti jossain vieraalla planeetalla, tai avaruusalus, tai jotain sellaista. Hassua, yleensä tykkään enemmän vain esittävästä taiteesta.

Kauhean mukava kun kuntoutusryhmien kanssa käydään joskus jutskissa joissa ei itsellä tulisi käytyä, vaikka periaatteessa kiinnostaisikin. Ei vain saa aikaiseksi. Shame on me!

Falling star

Kuvia viime viikonlopulta.



Mummon naapureilla oli aivan älyttömän upea pihlaja pihallaan.



Kössi söi ihan yksin melkein kokonaisen sorsan.
Siinä kesti monta tuntia.
Jäljelle jäi vain räpylät ja muutama siipisulka.
Sitten sen masu oli aivan pullea ja pyöreä ja kova.
Kössi on kuitenkin aika pikkuinen rouva.



Selittäisin muutakin siitä mitä viikonloppuna tapahtui ja mitä tein ja sen sellaista, mutta ei huvita.

Selitän kuitenkin savusaunasta.

Oli pimeä, kello jo varmaan kymmenen, en ottanut lyhtyä mukaan kun lähdin yksin saunalle polkua pitkin kohti rantaa. Minun ei tarvitse nähdä sitä polkua, tiedän taatusti jokaisen kuopan ja heinänkorren. Saunan terassilla ja portailla sen sijaan oli lyhtyjä, roikkui kattoparruista ja kuusen oksasta, vieressä oli nuotiokin, syksyilta oli melko kolea ja tuulinen, mutta miten selittäisin kuinka tärkeä kokemus se saunareissu oli? Vietin siellä luullakseni melko pitkän ajan, kelloa en kyllä tiennyt. Pimeys ja syksy ja yksinäisyys metsässä ja tuuli, ja se savusauna. Tunsin läsnäolon, hyväntahtoisen, uteliaan, ja toivotin sen tervetulleeksi. Istuin välillä lauteilla ja välillä ulkona portailla, silmät kiinni, annoin läsnäolevan jonkin tutkia minua ja mieltäni ihan rauhassa. Välillä tuntui jopa siltä, kuin se olisi koskettanut käsivarttani. Olin lähes liikkumatta, ihan hiljaa, ajattelin rauhallisia juttuja ja laskin hengityksiäni. Pääsin jonkinlaiseen tilaan. En tiedä minne ja miten. Juovuttava onnen ja rauhan tunne. Saunan jälkeen seisoin hetken polulla katsellen pilkkopimeää metsää, ja kuiskasin kiitos. En halunnut takaisin sisälle taloon ihmisten seuraan, mutta menin kuitenkin, ja silloin taika raukesi, tietenkin.


tiistai 17. syyskuuta 2013

Summe men sayen that I am blac

Minun on pitänyt julkaista nämäkin kuvat jo monta päivää, enkä ole saanut aikaiseksi. Nyt ei olisi kyllä oikea aika moiselle, kello on jo yksi ja kahdeksalta pitäisi taas herätä. Muttakun olen ihan liian innoissani Halloweenista taas vaihteeksi! Sähköposteilin tutun kanssa joka on jenkkilässä tämän talven, ja hän lupasi lähettää minulle postissa namusia ja koristeita sun muuta (maksan ne toki hänelle), joko minä kerroin tästä blogissa aikaisemmin? En muista. Joka tapauksessa tänään tuli ensimmäinen paketti, hän aikoi lähettää monta pientä, ettei mene tulliin. Olin aivan onnesta litteänä pakettia availlessani! Sain vähän namusia ja pumpkin spice -kynttilöitä ja kattoon ripustettavia paperisia lepakkojutskia ja sen sellaista pientä. Kuvaan niitä teille varmaan sitten joskus, kun koko kämppä on ihan valmis vuoden ihkuimpaan juhlaan, iih! Kuumottelisi maistaa noita karkkeja, mutta lokakuussa vasta sitten. Kaivoin tuossa päivällä kaapista myös ylpeydenaiheeni, itse taidepajalla savesta muotoilemani kurpitsalyhdyn. Se on sisältä lasitettu mustalla lasitteella, jotta siellä voi polttaa kynttilää huoletta, ja ulkoa tietysti maalattu oranssiksi.

Tällaistakin kummallisuutta on nyt alettu myydä kaupoissa:

Kauhujen virvoitusjuomaargh!
Ei se mitään hyvää kyllä ollut, mutta olihan se pakko ostaa yksi.



Nämä kuvat ovat kuitenkin viime viikolta, kun sain postissa brändipäivänvarjon, AP:n sellaisen. Käytettynä ostettu tietysti. Jotain simppeliä lolitaahan se vaati sitten. Tämä F+F:n hameeni on kyllä ihan ylikäytetty, muttakun se vain on paras.






Ei sen ihmeellisempää.



Olen muutamina viime päivinä ollut aivan innoissani musiikista ja taiteesta ja tietysti edelleen tuosta ulkona vallitsevasta vuodenajasta.

Tuossa tänään iltasella kyläilin veljen luona. Paistoimme uunissa J:n ampumaa sorsaa, ja voi pojat, olipa lysti syödä kun oli karsea nälkäkin siinä uunin tuoksuja nuuhkiessa ehtinyt tulla, ja ah niin hyvää että taas kostuu suu sitä miettiessä. Tässä kappale, johon siinä rakastuin, kun J soitti sen minulle. Vanha englanti on jänskää.


Blac is the colour that is good,
so say I and many mo;
blac is my hat, blac is my hood
blac is all that longeth therto

perjantai 13. syyskuuta 2013

Minä myös

Kuu

Entisaikoina
    kummittelin sen kuusen alla
    ajatuksen sirpaleet tyhjyydessä
Kun lepakot leijailevat yksinäisyydessä
    matkalla pohjoiseen
      En löydä turvaa
Mistä löytäisin rauhaa...

Metsä
haahuilee, nukkuu
   Aavistan kylmän jossain tuolla syksyssä
- Kuu on usvainen

http://www.runokone.com/runokone/

Prince oli tehnyt runokoneella niin jännän runon, että minäkin halusin heti kokeilla. Muokkasin sitä vähäsen, koska alkuperäisessä jotkin lauseet eivät olleet laisinkaan järkeviä, mutta periaatteessa se on aika lailla sama, lepakot eivät vain enää leiju mättäillä pohjoiseen vaan matkalla pohjoiseen. Siitä tuli vähän tuollainen. Hölmö. Mutta oli hauskaa! Sinne kaikki tekemään.

EDIT:

Innostuin tekemään niitä lisää, teema jatkuu...

Yöllä

Pimeässä metsässä aavemaista naurua
  sumuinen, syksyinen
kuolleet lentäen leijailee
   synkkä täysikuu hautausmaalla
noidan tytär raatelee
pyhäinpäivä pimeässä metsässä...

lokakuussa
raahustaen kaukaisuuteen
   aavemainen ujellus keskiyöllä hautausmaalla - kylmä pelottava loitsu
ihmissusi!


Muukalaiset

Aavemainen ujellus kimalteiden syvyyksistä
   värikkäät antennit räsähtelivät kertomaan
omituinen kauneus saattoi tuntua niiden aluksessa
   haikeus, tuntu, surullinen kuin jokin kone

salamoi, jyrisi, mieli unohtui
   sateeseen unohtui
       ihmetystä ulos,
   kun


torstai 12. syyskuuta 2013

Shenanigans

Keräilyharrastuksissa on yksi kurja puoli: kun jotain on liikaa. Toisaalta on hienoa omistaa vaikkapa kaikki mahdolliset erilaiset postimerkit kuin Hemuli, mutta silloin ei enää osaa arvostaa niistä jokaista yksilönä. Minulla alkoi jokin aika sitten ahdistaa ponien määrä. Olen kerännyt My Little Poneja jo monta vuotta, ehkä kuusi. Olen kerännyt niitä aika hitaasti, eikä tavoitteeni koskaan ollutkaan saada niistä joka ikistä variaatiota kokoelmiini. Jossain niillä main, kun sadan kappaleen raja ylittyi, minulle alkoi riittää. En halua, että kaikki hyllytilani täyttyy vain poneista, ja koko kämppä oheiskrääsästä, vaikka niistä tykkäänkin. Joten pakkasin melko suuren osan poneista kahteen laatikkoon sängyn alle ja jätin hyllyyn vain lempparini. Ensin tuumin, että ehkäpä haluan kaivaa ne loputkin sieltä vielä joskus takaisin hyllyyn, mutta nyt olen alkanut tuumia, että ehkä ne pitäisi ihan myydä pois. En koskaan kuvitellut voivani tehdä sitä, myydä pois ainoatakaan, mutta ajat muuttuvat eskoseni. Toinen päänvaiva on Monster High:t. Niitä ei vielä ole hälyttävän paljon, mutta en halua niitä kertyvän liikaa. Olen alkanut katselemaan uusia nukkeja kriittisemmällä silmällä, ja karsinut ostolistaltani pois joitakin. Haluan kustomoida niitä enemmänkin, ja kenties jopa myydä pois joitakin jotka eivät enää tunnukaan niin omilta. Niitä on jo 36, laskin juuri, ja kyllähän ne vievät hyllytilaa kuitenkin aika paljon. Koska haluan tilaa myös (oivoi) kaikelle muulle turhalle roinalle!

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että on yksi keräilykohde, mitä ei voi koskaan olla liiaksi: Kirjat! Jos tulen tässä elämäni aikana täyttäneeksi kokonaisen kartanon kirjoilla ja kirjoilla ja kirjoilla lattiasta kattoon, siinä ei ole mitään vikaa, eikä mieleeni taatusti tule myydä pois ainuttakaan. Jännä jutska.

Tumblr törröttää taustalla



Minulla on niin paljon ideoita. Haluaisin tehdä vaikka mitä, enkä saa aikaiseksi. Minulla ei ole välineitä, eikä työtilaa, eikä motivaatiota. Olen kerännyt koneelle kansiollisen kuvia, jotka inspiroivat erilaisiin käsitöihin, askarteluihin ja tuunauksiin. Tahtoisin toteuttaa kaikki ideani hetipaikalla, mutta tarvitsisin oikeasti oman verstaan, ihan kokonaisen tilan kaikelle. Yhyy elämäni vie niin paljon tilaa. Ehkä minä en tarvitsekaan ruokapöytää..? Ehkä voisin muuttaa sen askartelupöydäksi? Syön kuitenkin melkein aina... koneella. Öh. Yllätys. Minulla ei ole paikkaa kaikille askartelu- ja maalaustarvikkeille. Niitä lojuu erinäisissä pahvilaatikoissa, purkeissa, lipaston laatikoissa, siellä täällä. Kiinnostuksen kohteeni ovat moninaiset (Luin eilen, että neroilla tuppaa olemaan! Olen siis varmaan nero), mutta mahdollisuudet paneutua kaikkeen liian suppeat. What to do?




Kökkö kamerakin on temppuillut viime aikoina. Se ei valota tai sitten ylivalottaa eikä tarkenna ja väritkin ovat mitä sattuu. Tahtoisin kuvatakin joskus enemmän, kunnollisella kameralla, sekin kiinnostaisi jos olisi resursseja. 

Nyt kuitenkin vaikuttaisi vihdoinkin etenevän se homma, että saatan kuitenkin kohtapuoliin karistaa Rovaniemen pölyt kannoiltani ja lähteä tekemään taidetta, tai jotain. Elämä saattaa vihdoinkin muuttua, vuosikausia paikoillaan junnattuaan. Voi jukranpujut.

Se on sellainen homma, että jos nyt tulee muutto, haluan muuttaa asioita kämpässäni melko radikaalisti. Jos saisin jotenkin sitten ujutettua mukaan sen askartelupöydän... vaikka ruokapöydän kustannuksella. Ja hankin lisää hyllytilaa. Ihan taatusti hankin.

Jajaja hetkonen! Verkostopalaveri, lääkäri, äääääääääh kuinka paljon kyrsii sellaiset palaverit, en tahdo enää ikinä uusiin kuntoutuspaikkoihin ja uusille terapeuteille ja uusille hoitajille ja uusille lääkäreille ja uusille ohjaajille ja uusille lääkkeille. Ei enää ikinä. Kyllä minä hoidan elämäni nyt ihan itse kiitos vain. Vaan tarvitseeko tässä edes mitään tukea ja apua enää? Pelottaa, oikeasti, tunnustan, pelottaa ihan helvetisti, tarvitseeko? Olenko minä *nielaisu* ihan niinkuin... kunnossa muka? Entä jos en olekaan? Tai entä jos olenkin? Entä jos kaikki taas päsähtää tuhannen sirpaleiksi, heti kun alan uskaltaa toivoa, heti kun nostan pääni pensaasta ja huhuilen "elämäääää sinäkö se siellä?"


Olen taas rakastunut. Helium Vola, miksi en ole kuunnellut niiin pitkään aikaan?