keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

I live among the creatures of the night

On jokunen kuva viime lauantain minimiitistä, jonne en jaksanut erityisemmin pukeutua, eikä olo ollut ihan paras, ja niiden bussiaikataulujenkin kanssa sähläsin, mutta oli silti ihan mukavaa. Maakuntamuseossa ja sellaista.



Yritin ottaa selfietä Hiski Piskisen korvat päässä, mutta eiväthän ne edes näy.






Koiramäkijuttuja, kauniita mekkoja, nukketaloja, Oulun historiaa, sensellaista.




Miitin jälkeen menin kyläilemään M:n ja Sahun tykönä, kuten tavallista. Sain taas mukaan vaatteita, kuten tavallista.


Sitten on ollut kasaripäiviä tällä viikolla. Kolmen päivän takkuja on ikävä harjata pois. Mutta iso tukka on niin kiva!






Tuli pieni paketti.




Söccess!



Ei niissä sukissa lukenutkaan "Mon Stars"... vaan MOON STARS ÄÄLIÖ OPETTELE LUKEMAAN!

Mutta ooh nyt minulla on super ihkuja sukkahousuja ja ihan superduper ihkut sukat.


Tänään on ihan hyvä päivä. Vaikka aamu oli aika kurja ja oli erittäin hankala päästä sängystä ylös ja makasin vaikka kuinka kauan jossain angstisuossa siellä. Mutta sitten kävin postissa ja värjäsin tukan ja sain puhelun...

Se kämppä! Se on minulle! Se ei välttämättä ole vielä vapaa kesäkuun alusta, voi olla, tai ehkä kesken kuukauden tai sitten lopusta, ei ollut varma vielä miten edellinen asukas muuttaa pois. Ja se on tosi kallis asunto verrattuna edellisiin missä olen asunut. Varsin iso kumminkin, sanoiko se 41 neliotä vai miten se oli. Se on hyvin lähellä keskustaa. Siellä on oma terassi/parveke. Minun pitää muutaa kirjat takaisin Rovaniemelle ja käydä lääkärissä, tarvitsen sairaslomaa ja ehkä vammaistukea tai jotain. Äh, raha-asiat. Noh, ne kyllä jotenkin aina järjestyvät.








Epiiiic.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

I drove all night

Shittyshit shit.








Kameran takana oleva peilikin oli ihan liian kaukana että olisin nähnyt mitään ilman laseja. Mutta hienohan siitä tuli.


Erittäin tärkeä video, joka oli jaettava. Nyt voin nukkua.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

++++

Näin viime yönä paljon unia. Olin vieraana Ruotsin kuningasparin talossa ja leikin heidän kissanpentujensa kanssa. Olin jäniksenä avaruusaluksessa ja yritin saada selville kuka mukana olijoista olikin muodonmuuttaja-alien, joka aikoi tappaa kaikki. Työnsin American Horror Storyn Coven-tuotantokaudessa olleen Madison Montgomeryn kurkkuun vanhasta Nokian puhelimesta kyhäämäni pommin. Etsin jossain Limingassa latoa tai hylättyä taloa tai jotain, tai sitten en etsinyt. Olin mustahiuksinen nuori nainen, jota ällöttävä vanha mies kidutti kamalilla tavoilla, teki vartaloni täyteen arpia ja mustia tatuointeja, jotten koskaan unohtaisi, sitten päästi minut menemään ja stalkkasi minun taloani, elin koko ajan pelossa ja hysterian partaalla tarkistin lukkojani ja selustaani, hädin tuskin uskalsin lähteä ulos, kasvonikin olivat täynnä arpia ja kuvottavia tatuointeja, olin niin täysin totaalisen yksin, kuin vain voi ihminen olla, enkä koskaan päässyt sen miehen tuijotuksesta eroon.


Aivoni ovat tehneet niin paljon töitä koko yön. Niin paljon erilaisia tunteita ja tapahtumia. En ymmärrä vielä kaikkea, ja miksi juuri näitä asioita. Mutta jokainen unenpalanenkin on tärkeä, jokainen sekava öinen uniajatus on tärkeä, jollain tavalla.

Aamulla heräsin siihen, kun sisäpihan suurta mäntyä sahattiin alas. Ensin pitkään jatkunut moottorisahan murina, sitten äänekäs rysähdys. Nyt ei ole enää näkösuojaa ikkunani edessä, ja tuntuu, että kaikki naapurit näkevät tänne. Auringon porotus ikkunasta sisään vain ärsytti minua, joten suljin sälekaihtimet. Aurinko yrittää kutsua minua ulos, elämään, mutta minua vain väsyttää ja vituttaa. Ja sitten sekin, etten jaksa mitään vituttaa entisestään.



On niin paljon juttuja joita haluaisin tehdä. Pelkästään tämän päivän aikana olen keksinyt ainakin kolme supersiistiä aktiviteettia, joista yhtäkään en voi/jaksa/uskalla toteuttaa. Niin paljon hienoja käsitöitä ja taideprojekteja, jotka tahtoisin toteuttaa. Niin paljon tietoa ja taitoja, joita tahtoisin tutkia ja oppia ja löytää. Niin paljon cooleja seikkailuja, joihin tarvitsisin tietynlaisia cooleja ihmisiä mukaan. Niin paljon kaikkea elämää, jota en jaksa lähteä etsimään.

Joka päivä mietin, että ehkä sitten kun... jotain. Sitten kun en enää pelkää? Luulen, että pelko on jo erottamaton osa minua. En tiedä, mihin pelko loppuu ja mistä minuus alkaa. Sitten jonain päivänä, kun ruumiini mätänee maan sisällä, pelko on se vihoviimeinen, henkäys, joka siellä maatuu. Liha ja luut katoavat ennen pelkoa. Tuntuu, että mikään ei ole voimakkaampaa.

Ehkä onkin. Mutta pelko ainakin osaa vakuuttavasti uskotella minulle, että se on suurin ja mahtavin asia maailmassani.

Odotan järjettömästi, täysin mieltä vailla sitä maagista hetkeä, että uskallan. Sellaista hetkeä ei tule. Jos pelko joskus hälveneekin, se tapahtuu niin hitaasti, etten edes huomaa mitään. On se kyllä jo alkanutkin hälvetä, ehkä, pikkuisen, tai sitten vain kuvittelen. Hädin tuskin huomattava rohkeus, pienenpieni, jossain syvällä syvällä. Ihmiset jankuttavat minulle sitä, kuinka rohkea olen. Niin rohkea! Sanovat, että uskallan olla oma itseni ja uskallan olla sosiaalinen ja uskallan sitä ja tätä. En minä tiedä mitä ne puhuvat. Kai minä sitten jotain uskallan, tai ainakin osaan esittää uskaltavani. Rohkeus on ehkä jotain, joka pitää feikata niin kauan, että lopulta huomaa, ettei se enää olekaan feikattua.


Järjettömästi kuvittelen, että jokainen uusi typerä kamala elämänmuutos tuo mukanaan jonkin maagisen herätyksen, suuren muutoksen, joka nostaisi minut täältä horroksesta jollain upealla tavalla. Ihan kuin elokuvissa? Taidekouluun lähteminen ei tehnyt sitä. Eikä mihinkään muuhunkaan ryhtyminen ennen sitä. Yritän, käytän jokaisen voimanrippeeni, yritän kuukausia olla niin sosiaalinen ja elävä kuin suinkin kykenen. Sitten ne viimeisetkin voimat hiipuvat, raavin kuopan reunoja verisin kynsin, mutta en voi estää painovoimaa vetämästä minua alas. Saatanan saatana, no istutaan nyt sitten taas täällä kuopassa. Huhuu, seinät kaikuvat. Onpa tylsää, jaksaisinpa kiivetä ylös. Huhuu, ja kaiku vastaa.

Jos hyvin käy, joku ylhäältä kaukaa kaukaa huutaa "tule nyt ylös sieltä kuopasta tuo on ihan naurettavaa pitää vain katsoa elämän valoisia puolia ja ajatella positiivisia ajatuksia kyllä sitä ennenkin jaksettiin!"

Mietin tässä, mitä tapahtui sata vuotta sitten sellaisille kuin minä, vaikkapa jossain Lapin pikkukylissä. Niille, joille ei osattu tehdä mitään. Sanottiin kylähulluiksi. Naurettiin tai pelättiin. Suljettiinko niitä johonkin? Oliko niitä paljon? Kuolivatko ne nuorina hämärissä olosuhteissa? Eikö niistä puhuttu? Hävettiinkö niitä?

Millainen minusta olisi tullut niissä olosuhteissa? Olisinko enää hengissäkään?




Voi luoja että kiehahtaa joka kerta kun sanon, ettei asia x auta minua laisinkaan, eikä myöskään asia z, ja sitten seuraa väistämätön kysymys "no kerro mikä auttaa". Minun pitäisi tietää, minähän olen minä, se joka tässä kuoressa asuu. Minulla pitäisi olla vastauksia ilmeisesti.

Jos tietäisin, mikä minua auttaa, olisinko enää täällä helvetin kuopassa?! Valuisinko tänne aina vain uudestaan?! Enkö olisi jo kauan aikaa sitten hyödyntänyt tämän maagisen avun, joka olisi parantanut kaiken, ja elänyt onnellisena elämäni loppuun saakka!!?






Tylsä, tylsä, tylsä, tylsä. Ei jaksa ei jaksa ei jaksa ei jaksa. Tumblrssa kehotetaan menemään joka päivä peilin eteen hymyilemään ja sanomaan itselleen kuinka upea ja täydellinen ja rohkea onkaan. Joo. Menisin. Ehkä se auttaisi. En viitsi. Mitä väliä. Ruoka maistuu paskalle mutta suklaa ei. Haluan kertoa mutta en halua puhua enkä halua että kukaan saa tietää. En halua että joku katsoo minua silmiin ja kysyy ja on myötätuntoinen. Haluan huomiota ja haluan istua korpikuusen kannon alla niin kauan että sammal kasvaa päälläni. Haluan elämää mutta haluan jäädä sänkyyn ikuisiksi ajoiksi. Haluan tuntea jotain mutta haluan oksentaa koko minuuteni tästä tomumajasta ulos. Haluan kärsiä kauniisti ja taiteellisesti ja romanttisesti, dekadentisti, elegantisti. En halua mähötä kuvottavasti ja säälittävästi.

En muista kertoneeni tästä pitkään aikaan, joskus vuosia sitten kyllä maininneeni blogissa. Sairaasta halustani romantisoida hulluutta, kärsimystä ja rappiota. Jokainen paskassa elävä, jokainen kuoleman porteilla kolkutteleva, jokainen ikuisesti tuhoontuomittu, niitä minä janoan. Olisinpa yhtä hajalla, yhtä pohjalla, yhtä tuholta löyhkäävä.

Osaisinpa jo lopettaa kirjoittamisen, ennen kuin se vie minut mukanaan ja kerron kaiken, ihan liikaa, tunnustan, murrun. Onneksi kauhu jo kolkuttelee rinnassa ja painaa keuhkoja.



torstai 23. huhtikuuta 2015

From the attic

I wish I was fearless
Oh how I wish I was fearless
But fear is a part of me
Such a big part of me
Fear is what I've always had
When I have nothing else left
I will have fear



-----------------------------------------------------------------------------------





DSCN1047

Kyllä täältä peltolakeuksien keskeltä metsääkin vähän löytyy, kun etsii. Mutta voi sitä ihmetyksen määrää, kun metsälaikussa kasvoi näin paljon jäkälää!

DSCN1051

DSCN1057

DSCN1059

Ei Lapissa vain. Porot ovat jo aikoja sitten syöneet kaiken.

DSCN1066

DSCN1068





Yritin kovasti olla ajattelematta muuttoa, yritin kaikin voimin pitkittää pakkaamisen aloittamista, ja yritin tahdonvoimallani estää koko muuttoa lähestymästä. Yritin, mutta ei se onnistunut. Sitten äiti tuli käymään ja huiskis, yhdessä päivässä kotini muuttui jo melkein muuttovalmiin näköiseksi, vaikka onhan tässä vielä yli kuukausi aikaa...


DSCN1101


Äiti on ihan mieletön, istuin vain lattialla suu auki katsomassa sen menoa ja mietin, että miten se jaksaa.

Tai kyllähän minäkin autoin, tokihan, en sentään koko päivää istunut lattialla. Seuraavana päivänä sitten olinkin aivan poikki, vaikka äiti olisi halunnut huiskia vielä lisää.




--------------------------------------------------------------------------------------------------







Merkkaan taas kalenteriin paniikkikohtauspäiviä.

Miksi niitä on taas niin usein? Stressi?

Miksi pelottaa niin paljon?

Miksi masussa tuntuu raskas, kuiskaileva kauhu?

Miksi muistan niin kovin elävästi pelon, niin kovin kauan sitten?















sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Darkness there, and nothing more

Tuumasin aivan yhtäkkiä, että onkohan siinä jotain suorastaan epäluonnollista, kuinka helppo minun on puhua hyvinkin henkilökohtaisista asioista, ja myös tuntemattomien ihmisten kanssa, sekä vieläpä kirjoittaa niitä blogiin kaiken kansan nähtäväksi.

Ei tuota mitään ongelmia myöntää lähes minkälaisessa tahansa seurassa eläväni mielenterveysongelmien kanssa, kerron myös varsin auliisti esimerkiksi veljeni kuolemasta. Joillekin moinen tuntuu ihan omituiselta ja jopa ahdistavalta. Tuntuu silti, että usein ihmiset pitävät minua avoimena ja aitona sen takia, sellaisena rehellisenä ja luotettavana.

Tajusin kuitenkin, miksi minä ja minunkaltaiseni olemme oppineet sellaisiksi. Jos olet painiskellut mt-ongelmien kanssa ja yrittänyt hankkia niihin apua, sinuakin on varmasti pompoteltu vaikka minkälaisilla ammattiauttajilla vaikka minkälaisissa paikoissa. Ja jokaiselle joutuu aina kertomaan uudestaan samoja asioita. Jokainen tarvitsee jonkin verran tietoa, hyvinkin henkilökohtaista tietoa mielenmaailmastasi, saadakseen kuvan sinusta ja ongelmistasi, ja voidakseen yrittää auttaa sinua.

Aloin laskeskelemaan mielessäni, kuinkas monella lääkärillä, psykiatrilla, psykoterapeutilla, psykologilla, toimintaterapeutilla, fysioterapeutilla ja psykiatrisella sairaanhoitajalla minä sitten olenkaan oikein käynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Katsotaanpa...

Suunnilleen 14-vuotiaana se alkoi. Psykoterapeutti Nupissa. Sitten jokin hoitaja tms, joka jäi äitiyslomalle, sitten toinen.

Sairaalareissu - lääkäri, omahoitaja, toimintaterapeutti, psykologi, ja sosiaalityöntekijä.

Neuvokas - jonkinlainen kuntoutusohjaaja. tms.

Kuntoutuskeskus - sielläkin kuntoutusohjaaja, fysioterapeutti, toimintaterapeutti, lääkäri.

Nuorisopsykiatrian poliklinikka - hoitaja, toimintaterapeutti, muistaakseni kolmekin eri lääkäriä.

Yksityinen psykoterapeutti jolla kävin kaksi vuotta.

Sairaala taas - eri lääkäri sillä kertaa, eri omahoitaja, eri toimintaterapeutti, fysioterapeutti.

En laskisi ehkä Eduron kuntoutusohjaajia sun muita ohjaajia mukaan, mutta kyllä niidenkin kanssa piti melko paljon jutskailla.

Liminka - uusi hoitaja taas, jo kolme eri lääkäriä

Muutan kohta takaisin Rovaniemelle, ja siellä pitäisi kai hankkia taas jokin uusi hoitokontakti. Onhan se toki hienoa, että näitä ammattilaisia on, ja niille saa aikoja, ja apua on tarjolla melko helposti. No, joka kerta kun menee taas ja taas ja taas uudelle ihmiselle, on helppoa selittää vain uudestaan ja uudestaan ne samat asiat. Melko helppoa. Tilanteet kuitenkin muuttuvat aina, joten ihan samoja asioita ei sentään tarvitse joka kerta toistaa. Jotenkin avautumiseen oppii. Pallottelua on kuitenkin ollut melko paljon, varsin monta työntekijää, joiden nimiä en muista, mukavia ja ärsyttäviä ja osa jopa kamalia, ihmisiä, jotka kuulivat suruistani ja peloistani, joskus jopa niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin seksielämäni (psykoterapeutti). Lieneekö ihme, että henkilökohtaisuuksien levittely ei ole minulle juurikaan enää ongelma. Ellei sitten joissakin tilanteissa sillä tavalla, että kerron vahingossa liikaakin, enemmän kuin joku tahtoisi kuulla?


Vaan onkohan tuossa listassa edes kaikki? Tuskinpa, varmasti unohdin montakin. Tämä on toki tuttua mielenterveyspalveluja käyttäneille, mutta tuleekohan kukaan muu miettineeksi, millaista tämä on? Millaista on tavata aina uusia ammattilaisia, aina uusia lääkäreitä, joilla on mielipide sinusta, jotka kuvittelevat tietävänsä sinusta kaiken, aina uusia kasvoja, uusia tapoja keskustella, uusia reaktioita, uusia lääkkeitä, uusia diagnooseja.

Toisinaan en tunne olevani ihminen. Joskus tuntuu, että nämä ammattilaiset pitävät minua vain projektina, asiana, ongelmana, joka pitää ratkaista. Noh, ei todellakaan aina, monia aivan ihania ja inhimillisiäkin tyyppejä on ollut. Muistelen edelleen lämmöllä sairaalan fysioterapeuttia jolla oli suuri hymy, reipas asenne ja ronski ote. Sen kanssa kävimme läpi vääristynyttä kehonkuvaani ja teimme omituisia harjoituksia.

Mutta silti joskus ihmisarvoni tuntuu alentuneen. Niinkuin olisin jokin rikkinäinen, mikä pitäisi saada kuntoon ollakseen arvokas, niinkuin en ikimaailmassa kelpaisi maailmalle tällaisena. Viallisena.







Kuvat keväältä 2012 siltä ajanjaksolta, kun vietin kolme kuukautta sairaalassa. Ensimmäisessä vasta tullut osastolle, toisessa kohta lähdössä.







Nyt kun sain tämän ulos systeemistäni, voin vihdoinkin lähteä sinne kävelylle.



Music made her poor heart dance

En sittenkään tahdo pitää taukoa blogista, tööt. Voin ainakin laittaa kuvia suunnilleen aikajärjestyksessä.


Hömm, aloitetaan pääsiäisestä. Kirpparoin Rovaniemellä minttuisat pöksyt, koska kai sitä nyt silloin tällöin voi pöksyjäkin yrittää käyttää. Sekä valkoiset jalkakarvat vihdoin! Kyllä kannattaa odottaa vuosia mieluummin, kuin lähteä netistä tilailemaan. Kirppari provides, sooner or later.

Sitten oltiin pari yötä tuolla Ruotsin rajalla sukuloimassa yms. Ruotsista piti hakea karkkia ja veljelle nuuskaa. Porukalla kokkaaminen on kivaa, minulle jää yleensä salaatinteko, koska olen vasta level 24 cook, ihan pentu vielä. (Ja sen kyllä todistaa tuossa iltasella kokeilemani uudenlainen ruokaväkerrys... yyh. Yleensä osaan ihan hyvin! Taatusti!)

fluff2


Seuraavat kuvat otettu emon asunnolla, kun piilottelin siellä pahalta maailmalta kenenkään tietämättä. Emokin tosiaan oli poissa.

fff1

fff2


Jatkoin roposteni tuhlaamista ostamalla hooämmän lastenosastolta Chupa Chups -paidan ja kirpparoimalla vähän lisää... Totta puhuen en vain jumalauta jaksa edes välittää rahasta. Ihan fakin sama. Itken sitten kun vuokraan ei jää rahaa. Yritän olla stressaamatta ja etäännytän itseni todellisuudesta falalalaaaa... Vaikka muuton lähestyessä stressinäppylät jo kirjavoittavat kasvojani kovin kauniisti!

fff3

fff4

fff5

fff7


Kun lopulta uskalsin/jaksoin tulla takaisin kotiin, kokeilin pari kertaa jotain synkempää ja noitamaisempaa. Varsinkin kun tiet ovat sulat, ja pääsin vihdoin kokeilemaan jo talvella kirpparoimiani violetteja noitakenkiä!

gaa1

gaa5


Ovathan ne nyt tosi makeet.

gaa6

gaa7


Mutta viimeistään seuraavan kerran tummassa asussa ulos lähtiessäni totesin, ettei tämä juuri nyt vain toimi. Olo oli muutenkin ihan kamala, ja kaikki oli väärin, ja ahdisti muutenkin, ja jotenkin tuntui, että ihmiset tuijottavat niin pahasti ja äääääääää älkääälkää.

halp1

halp2


Noh, sitten palasin takaisin söpöyksiin. Heti tuntuu pikkuisen paremmalta. Ei voi mitään, nyt mennään näillä. Pinkit käsittämättömän coolit töppöset myös Rovaniemeltä lomalla kirpparoitu, samoin turkoosit haalarit...

iih1


iih2

iih3



Miss Chaos, 14 vai 24?

Puhumattakaan kaikista muista tavoista, joilla vaikutan taantuneeni vähintään kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Ja no kidding, näin viime yönä muunmuassa unta, jossa minulla oli 14-vuotias tyttöystävä. Sen äiti tietenkin paheksui minua, mutta suhteemme oli toki pelkästään punastelua ja kädestä pitämistä. Itse asiassa olen todennut, että unissani esiintyvät tyttöset yleensä kuvastavat jollain tavalla minua, ja joka kerta tunnen näitä minätyttösiä kohtaan suurta rakkautta. Joten tämä uni varmaan jotenkin kuvasti minun suhdettani tämänhetkiseen taantuneeseen itseeni, ja että kaikki on oikeastaan ihan ok, aikuinen minä kyllä huolehtii siitä lapsiminästä. Noniin, syväanalysointi siinä sitten. Näin muitakin unia, tuntuupa vähän, että alan taas muistamaan niitä paremmin. Jospa painajaiset taas jäisivät pois, mieluusti pitkäksi aikaa kiitos.


Itkin illalla jonkin aikaa miettiessäni muuttoa, koulua, ja ihmiselämää kaikenkaikkiaan. Miksi pitää olla niin vaikeaa olla ihminen? Kaipaan koko ajan ihan kamalasti lepoa, vaikka ruumiini kyllä saa lepoa ihan tarpeeksi - tai siis liikaa. Sieluni vain ei saa. Miten voi olettaa kenenkään jaksavan, kun sielu on niin kovin väsy? Itkin niin, että tietokonepöytä oli ihan märkä ja tuumasin, että toivottavasti seuraavassa elämässä syntyisin kissaksi. Saisi sielu ainakin kymmenisen vuotta levätä ihan rauhassa, latailla akkuja seuraavaa ihmiseloa varten. Sepä vasta olisi jotain.




Yhtäkkiä blogiin kirjoittaminen ei olekaan epämiellyttävää ja vastenmielistä vaan ah juuri tällaista kuin pitääkin olla! Sittiä suoltaa niin hemmetisti!

Aloitin American Horror Storyn kolmannen tuotantokauden, Covenin. Murder House oli oikein mainio, Asylumista en ehkä ihan niin paljon välittänyt. Coven vaikuttaa tähän mennessä oikein mielenkiintoiselta. Tykkään, kuinka tyylikkäästi tämä sarja on tehty, ei juurikaan sellaisia kauhuleffojen typeryyksiä ja ärsyttävyyksiä. Ehkä vähän. Ei haittaa. Toivon, että ne tekevät vielä kauden ihmissusiin liittyen, joo! Siinä olisi minulle sopivaa viihdettä!





En kyllä muista, kuinka monta vuotta Blackmore's Night on ollut elämässäni. Monta. Löysin kauan sitten veljen koneelta jonkun tekemän ahniinsurullisen animevideon, jossa soi Wish You Were Here ja se taisi olla ensi kosketukseni, vaikka soitetaanhan näitä radiossakin kyllä, joten ei sekään aivan tuntematon kappale silloin minulle ollut. Enivei, Blackmore's Night on sellainen jännä, joka aina silloin tällöin palaa takaisin soittolistoilleni voimakkaasti. Nyt on taas Shadow of the Moon soinut kovasti ahkerasti, ja koskettanut ihan uudella tavalla, vaikka ennestäänkin sataan kertaan kuultu kappale. Viimeksi tuo Fires at Midnight teki yhtäkkiväkkiä saman tempun joskus pari vuotta sitten.






Feeling lonely, feeling sad
She cried in the moonlight
Driven by a world gone mad
She took flight...
"Feel no sorrow, feel no pain
Feel no hurt, there's nothing gained...
Only love will then remain"
She would say.





EDIT: Juuri kun pääsin blogissa kehumaan, niin samana yönä sitten näin inhottavaa painajaista. Taas.



lauantai 18. huhtikuuta 2015

Shadow work

Kello on puoli neljä. Olen ihan naurettavan yliväsynyt. Tai ehkä itkettävän. Vollotin juuri videolle pikkuruisista kissanpennuista joita syötettiin tuttipullolla. Olen nälkäinenkin, mutta syöminen ahdistaa minua. Oikeasti haluaisin nukkua, mutta... mutta? En edes tiedä. En oikeasti tiedä.

Missään ei ole mitään järkeä.

Irtisanoin illalla asunnon. Tiistaina pitäisi soittaa sinne paikkaan ja kysellä siitä tuetusta asunnosta. Jos en haekaan sinne - tai saa sitä vaikka hakisinkin - niin sitten saattaa tulla kiire asunnon haun kanssa. Ihan sama. En edes jaksa pakata. Ajatellakaan pakkaamista. Viimeksi aloitin pakkaamisen jo kaksi kuukautta ennen muuttoa. Olen yrittänyt muka siivota mutta siitäkään ei tullut mitään. Imuroin sentään tietokoneen sisältä.

Kävin muka hölkkälenkilläkin koska ulos meneminen ahdisti niin helvetisti. Ihmiset, tuijottavat ihmiset, kuvottava typerä minä, hirmuiset hirviömäiset ihmiset. Tuumasin, että lenkkeilijään ne eivät kiinnitä huomiota, joten vedin juoksuhousut jalkaan ("apua reidet näkyy") ja kuulokkeet korville ja hölkkäsin vähän. Kunto on jostain kumman syystä rapistunut sitten yläasteaikojen.



Sissi ei ole ihan yhtä läheisyydenkaipuinen kuin Myrsky ja Riesa. Tulee sekin puskemaan ja rapsuteltavaksi, ja kiipesi kerran syliinikin, mutta usein tyytyy tarkkailemaan vähän kauempaa.



Riesa on onnellinen, kun saa viettää maalaiselämää iskälässä. Vaikka on sillä minua ikävä, huomaan sen! Taatusti on! Se on ihan touhussa aina kun menen iskälään käymään. Eivätkä ne Myrskyn kanssa jaksa enää uhota toisilleen, jos nyt ei aivan lämpimät välit ole, niin sietävät ainakin toisiaan.



Ja Myrsky on kuningas.




Kisupläjäyksen jälkeen takaisin valitukseen:

En ymmärrä tätä oloa. Näitä oloja. Mikä ihme tässä mättää. Alan kallistua sille kannalle, että haen kuitenkin sitä tuettua asuntoa. Pesin hampaita kolmelta yöllä, katsoin peiliin ja tuumasin, että en minä ihan omin nokkineni pysty. Myönsin sen nyt. En minä aivan yksin onnistu kuntoutumaan. En minä ihan ilman apua jaksa pitää elämää yllä.

Mutta voi helvetti kun pitäisi muka jotenkin muuttaa täältä sinne. Auttakaa joku. En pysty.



Miksi blogiin kirjoittaminen on ollut viime aikoina niin hävettävää ja vastenmielistä? Varmaan tämän iänikuisen valituksen takia. Ja kun en loppujen lopuksi uskalla kertoa kaikkea mitä haluaisin, enkä jaksa vastata kommentteihin, enkä tahdo edes laittaa kuvia. Joten mitä itua koko hommassa. Voisin pitää taukoa vaikka.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Carry the weight or crush under it

Äh tuntuu jostain syystä hankalalta ja typerältä kirjoittaa blogiin. Pääsiäislomani pohjoisessa venyi melkein kaksiviikkoiseksi. Vietin viisi yötä äitin asunnolla yksin, kun äiti oli poissa, enkä aluksi kehdannut edes kertoa kellekään missä olen, koska kaikki olettivat minun jo lähteneen Liminkaan. En jaksa edes kirjoittaa mistään. En tahdo kertoa oloista enkä tekemisistä.

Saatan hakea kuitenkin sellaista mielenterveyskuntoutujille tarkoitettua tuettua asuntoa. Minun pitää soittaa sinne vielä ja kysellä vähän, kuinka paljon ne holhoavat ja hyysäävät ja eihän minua pakoteta typeriin ryhmäjuttuihin ja sen sellaista. Ahdistaa koko juttu, mutta toisaalta, pakko myöntää... En minä näköjään hirveän hyvin selviä ypöyksinäni omillani asumisestakaan. Tai siis toki joo, osaan ja pystyn käymään kaupassa, teen ruokaa, nukunkin... suurin piirtein ainakin, huolehdin henkilökohtaisesta hygieniasta ihan tarpeeksi, maksan yleensä laskutkin ja vuokran. Kaikki eivät pysty tähänkään. En minä tiedä. Kuvottaa koko homma.

Eilen aamulla kun olin vielä Rovaniemellä kävimme äitin kanssa tutustumassa siellä paikassa ja sellainen hieman ahdistavan oloinen täti joka tunki naamalleni selitti muka siitä toiminnasta. Mielestäni se ei kertonut tarpeeksi hyvin enkä osannut kysyä mitään. Ja miksi tuollaiset tädit aina tunkevat naamalle, vaikka minä ja minunkaltaiseni vedämme henkilökohtaisen rajan, esimerkiksi emme tahdo katsoa tuntemattomia silmiin, silti on ihan pakko työntyä niiden rajojen yli ja vääntää jotain ja esittää jotain ja tulla liian lähelle ja pahimmat tulevat jopa koskettelemaan. Yöööh.

Enkä edes jaksa muokata mitään loman aikana otettuja kuvia tai siirtää niitä flickriin. Enkä tahdo kertoa kirpparireissuistani, vaikka löysinkin tosi somia juttuja. On muutenkin ihan huono omatunto, koska ei minulla oikeasti ole yhtään ylimääräistä kirppistelyrahaa. Oikeutin rahan kulutuksen sillä, että ainakin lähdin sieltä äitin asunnolta ulos, enkä vain mököttänyt yksin. Ja totta puhuen en hirveästi jaksa edes välittää. Joku raha. Joku koulu. Joku elämä. What evs.



Sain kumminkin hienon mustelman polveen iskälässä metsässä samoillessani.