tiistai 20. maaliskuuta 2018

Istutan ajan siemeniä

Olen käynyt kaksi kertaa baarissa keikalla tänä vuonna.

Kotikaupungissa rokkibaarissa HIM-tribuutti, melkein yhtä hyvä kuin aito HIMin konsertti, melkein yhtä hyvä ääni kuin Ville Valolla, melkein yhtä mielissäni kuin olisin teininä ollut.  Istuin sohvalla ja lauloin mukana. Tanssimaan en uskaltanut mennä, vaikka vähän teki mieli. Ei yksin uskalla. Mutta uskalsin pukea pikkuiset sortsit ja pitsisukkahousut ja meshpaidan, uskalsin meikata viimosen päälle, koska henkivartija oli mukana. Baariin ei normaalisti liian laittautuneena kannata mennä jos haluaa olla rauhassa.

Sitten toisessa kaupungissa patubaarissa setämies tanssi mukamas kovinkin vaivihkaisesti lähemmäs ja lähemmäs, tarkkailin sivusilmällä, sitten heti välittömästi kun tunsin sormien hipaisun lantiollani käännyin salamana, jätin sille sellaisen ihan lyhyen mutta niin hirmuisan katseen, do not disturb the dragon. Setä nosti kämmenet ylös ja perääntyi varovasti. Jatkoin tanssimista kaikessa rauhassa. Setämiehiä lavallakin, mutta vähemmän nastyja, soittivat mukavaa musiikkia.

Jossain vaiheessa kaamosmasennus pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja raahautui takaovesta pois. Jätti paikat pölyiseksi, jätti roskansa ja pyykkinsä levälleen pääni sisälle, mutta minä olen pikku hiljaa siivoillut niitä pois. On helpompi hengittää, vaikka ilma onkin yhä surusta ja väsystä hieman ummehtunut. Sellaista se tuntuu aina olevan, ja siihen on jo tottunut. Annan surun ja väsyn tulla, annan niiden olla, ja annan niiden mennä. Se on minun luontoni kiertokulku.

On tärkeää saada suunnitella. Suunnitella toukokuun Saksanreissua, heinäkuun Lumousta, syyskuun Hellocon ry:n tapahtumaa, kenties lokakuulle Sahan kolmekymppisiä. Mutta myös pohtia, minkä askeleen ottaisin seuraavaksi omalla polullani. Mistä löytäisin apua, kun en yksin oikein tiedä mitä tehdä. Pysähtynyt tila, tai siltä se tuntuu kun sitä ylimalkaisesti miettii, vaan sitten kun oikein antaa katseen epäkeskittyä ja ajatusten juosta, sitä huomaakin kuinka paljon on kuitenkin elämän virta kulkenut, kaikesta huolimatta. Eihän sitä koskaan voi täysin pysäyttää. Aina tapahtuu etenemistä, vaikka sitten pientä ja hidasta. Ja on tärkeää myös suunnitella vielä pitemmälle. Talo. Oma verstas. Oma työtila ja rauha ja piha ja kasvimaa ja eläimiä. Nyt varovaisesti uskallan toivoa ja luottaa. Nyt kun on joku jonka kanssa suunnitella.

Eikä se haittaa, vaikka kasvu on pientä ja hidasta. Sitä ei paljain silmin näe, kun puu kasvaa, mutta kun sitä palaa katsomaan monen vuoden päästä, niin ohoppista, sehän on jo valtaisa. Ei kaikkien tarvitse kasvaa samaa tahtia kuin bambu.

Minulla on kaikki universumin aika käsissäni. Se valuu ohitse nopeasti, mutta sitä on niin kovin paljon. Ei se siihen lopu, kun tämä fyysinen olomuoto loppuu. Ei sitä tarvitse pelätä. Aikaa.




Istutan ajan siemeniä.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Niin MIKÄ ottassa?!

Kuten kahtena edellisenäkin vuonna, kävin Arctic Pride -kulkueessa. Ei erityisemmin kiinnostanut käydä muissa prideviikon tapahtumissa tai lauantai-illan pääbileissä, mutta ainakin näyttäydyin kulkueessa ja edustin jälleen vähemmistöä vähemmistössä, ja tälläkin kertaa näin muutaman muunkin aseksuaalilippujen kanssa marssijan. Kaivoin taas esille vanhan kunnon kylttini, siinä on nyt uusi iskulause. Ajattelin, että jospa suomenkieli kuitenkin toimisi parhaiten.





Seuraavat kuvat löysin täältä.



Pikkuhauva sanoo herpaderp. Tirippi oli myöskin mukana marssimassa varsin edustavana. Unohdin lapaset ja villasukat kotiin kiireessä, koska luin lähtöajan väärin ja olin melkein tuntia etuajassa paikalla, joten palellutin sitten sormet ja varpaat. Mutta ainakaan tällä kertaa en jäänyt ilmapalloista paitsi!


Seuraavat kuvat olen napsinut sieltä täältä, esimerkiksi instagramista. SampoLordinaukiolla oli vähän pönöttelyä, puheenpitoa ja kuorolaulantaa. Lopuksi valittiin kaksi parasta asua, lastensarja ja aikuistensarja, ja katselin juuri ympärilleni omissa maailmoissani, kun minut kutsuttiinkin eteen. "Tuo sinitukkainen jolla on kyrpä ottassa" kuului kutsu. Lumiakan toisella puolella lastensarjan voittaja, joka oli paikalla siskonsa kanssa ja he olivat kovin herttaisia ja cooleja.




Palkintopussiin oli teipattu sateenkaarilippu, ja sisältä löytyi parit patchit ja pinssit, avaimenperä ja karkkia. Niin ja kuponki ilmaiseen hanajuomaan Doriksessa... taidan antaa sen pois.



Kokeilin jotain omituista tiikerinraitameikkiä (?) ja sehän olikin aika hassua ja kivaa. Mutta totesin taas että silmät eivät vain tykkää piilareista, kertakäyttöiset vielä menee koska ne ovat niin ohuet ja kosteat ja hengittävät, mutta aina kun värilliset tunkee päähän niin yhyhy. Herkät silmät. Laitoin poskipunaa nenään ja suupieliin ja silmien alle, mutta en kai sitten tarpeeksi tai oikein saadakseni aikaan sellaista luonnotonta, ehkä vähän kipeää efektiä. Näyttää vain siltä kuin olisi huulipuna levinnyt.


Merch! Laitoin kaksi upouutta pinssiä heti takinrintamukseen kiinni, kun mentiin kulkueen jälkeen syömään.

Otin kotona vielä pari kuvaa asusta ilman takkia, koska olin miettinyt sen värit niin tarkasti ja vaaleanpunainen takki ei ihan mätsännyt. 




Hyvä. Siinä oli pride.