keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Into the twilights unknown

Kirjoitan varmaan, toivottavasti, Saksan reissustakin. Mutta en vielä. Tänään tahdon vain mietiskellä taas sellaisia päänsisäisiä juttuja.



Jotkut pitkään blogiani lukeneet saattavat muistaa Sigridin, en kylläkään ole varma, mitä edes olen siitä kertonut. Sigrid oli hahmo, jonka kehittelin kerran teininä noin kymmenen vuotta sitten, just for the lolz, sen oli tarkoitus olla vain hahmo, itse asiassa inspiroitunut Bleeding Edge Goths -nukeista, joita katselin joskus netissä. Kirjoitin siitä silloiseen muistivihkooni, piirsin jotain suuntaa antavaa kuvaa, annoin nimen ja persoonallisuuden. Tuo vihko on yhä tallessa minulla täällä, kuten ne kaikki, yläasteajoilta asti. Muistan mikä vihko niistä se oli ja minkä näköinen. Löydän tuon sivun Sigridistä helposti.

Niin näköjään löysin. Tämä oli erilainen kuin muistinkaan, Sigrid on hahmona muuttunut kovasti noista ajoista. Näköjään tämä on kirjoitettu kesällä 2008. Näköjään olin suunnitellut sille kaaokseen liittyvää tatuointia useita vuosia ennen kuin päädyin ottamaan sellaisen itselleni, hah! Näköjään olen myös kirjoittanut Sigridin päiväkirjaa muutaman sivun, saadakseni kuvan siitä, millainen hän olisi persoonana. Teksti on naurettavaa, tietysti. Tarkoitukseni oli tehdä Sigridin elämä täyteen kärsimystä, kaipa se oli jokin tapa käsitellä omaa teiniangstiani. Elämä ei tuntunut niin kamalalta ja tylsältä, kun Sigridin elämässä oli niin paljon kaikkea hirveää draamaa. Mutta olin 17-vuotias, enkä mikään lahjakas kirjoittaja.

Jossain vaiheessa Sigridin ajattelu tavallaan, hmm, meni jonkin rajan yli. Se muuttui mielessäni todellisemmaksi, läheisemmäksi, siitä tuli osa minua. Annoin sille täydellisen ulkonäön, täydellisen älyn ja täydellisen kylmyyden. Sigrid muuttui rohkeaksi, kovaksi, romanttisella tavalla kärsiväksi. Mielestäni olin itse heikko, joten Sigridin täytyi olla vahvempi kuin kukaan tai mikään. Olin pyöritellyt kai ihmissusijuttuja päässäni jo Sigridin alusta asti, mutta viimeistään tässä vaiheessa päätin, että se on ihmissusi, kuolematon, vahva, sillä on täydellinen fysiikka, ylimaalliset aistit. Piirtelin koulussa Sigridin kuvia, punainen tukka, vihreät silmät. Itkin huutoitkua ja muistin, miten Sigrid kantaisi tämänkin tuskan arvokkaasti. Tärisin paniikkikohtauksessa ja mietin, kuinka Sigrid vain tuijottaisi kylmän romanttisesti ikkunasta pimeyteen liikahtamatta tuntikausia. Nämä ajatukset kerta kaikkiaan auttoivat. Ja sitten kerran Sigrid sanoi minulle "ilman sitä ei voi olla suuri", juuri kun sitä tarvitsin. Sigrid oli siskoni, äitini, suojelusenkelini, rakastajattareni, alter egoni.





Myöhemmin kiinnostuin BJD-nukeista ja päätin hankkia Sigridille täydellisen kuoren, jonkin suuripovisen, kalliin, upean kuoren. Saisin toteuttaa tuon hahmon tärkeyttä hankkimalla sille kauniita vaatteita ja tekemällä kuvatarinoita. Annoin sille uuden tarinan. Uuden käänteen. Toivon kipinän. Mutta en koskaan ostanut tuota nukkea, eihän minulla olisi ollut rahaakaan, ja pidin muutenkin monen vuoden tauon BJD-nukeista. Tarinan ajattelu kuitenkin piti minut valveilla monet yöt, itkin ja nauroin yksikseni, haaveilin, kävin läpi ylipitkiä dialogeja ja dramaattisia kohtauksia. Suunnittelin lavastusta, kuvakulmia. Suunnittelin Sigridin pelastusta tuolta täydelliseltä tuskalta.

Tarina hiipui sisältäni pikku hiljaa, nukkesuunnitelmat jäivät, apatia vei voiton. Sigrid on ollut taka-alalla nyt monta vuotta, piirtelen sitä silloin tällöin, katselen pieniä siihen liittyviä tavaroita, joita minulla on laatikoissa jossain.



On vaikea kuvailla hämmennystäni, kun joitakin viikkoja sitten istuin suihkun lattialla epätoivoisen pelon vallassa, ja Sigrid nousi sisältäni pitkästä aikaa auttamaan minua. Ymmärrys loksahti paikalleen täysin uudella tavalla. Se toinen minä, se joka on kylmä ja pärjää aina, se on saanut Sigridin itseensä, ja Sigrid on asettunut pysyvästi asumaan minuun. Kun elämä käy liialliseksi, Sigrid nousee esiin ja suojelee minua. Kun minun tarvitsee pärjätä tai puolustautua, olla kyyninen ja tunteeton, silloin minä käperryn piiloon ja friikahdan, ja Sigrid nousee ja hoitaa hommat. Siksi minä pärjään aina. Olen lapsellisen naiivi, herkkä, ja jäädyn vaikeissa tilanteissa. Sigrid ei koskaan jäädy.

Joten kun minä ihastuin Jokipoikaan, ja koin pitkästä aikaa suuria tunteita, ja minua pelotti, Sigrid halusi nousta suojelemaan minua. Se yritti tehdä minut kylmäksi taas, koska se on helppoa ja turvallista, ihan niinkuin ennenkin, vain me kaksi täällä kuoressa turvassa pettymyksiltä. Tällä kertaa olinkin tietoinen siitä, mitä on tapahtumassa, ja työnsin varovasti Sigridin takaisin. Ei kiitos, jospa minä nyt pärjäisin ihan itse. Sigrid on se, joka ei osaa rakastaa, enkä minä. Sigrid on se, joka nostaa ihmissuden sisälläni, paljastaa hampaani, vihaa ja puree. Minun oma vihani on aivan erilaista, kuumaa ja leiskuvaa, kun se toinen on kylmää ja mustaa. En koe sitä toista enää nykyään. Sigrid on se, joka ei halua Jokipoikaa lähelleen, eikä hyväksy tunteita (paitsi vihan), koska tunteet tekevät haavoittuvaiseksi. Sigrid on ollut suuri apu kaikkina näinä vuosina, ja on varmaan vastaisuudessakin, kun tulee vaikea tilanne. Mutta juuri nyt se vaikeuttaa elämääni. En halua olla kylmä ja kyyninen, en halua suojella itseäni. Haluan avautua täysin ja paljastaa kaikkein haavoittuvaisimman sisimpäni, haluan luottaa. Haluan osata rakastaa.




Mutta tämä oivallus on jo piste minulle. Sigridin kortit ovat nyt esillä. Nyt osaan erottaa todellisen itseni siitä, jonka vähän niinkuin huomaamattani kehittelin itselleni suojakuoreksi. Ja entä sitten, jos käykin huonosti, sisimmän paljastaminen ei kannattanutkaan, haavoitun? Silloin Sigrid varmaan kylmettää minut taas, ja minulla on paljon uutta ymmärrystä itsestäni. Jos niin käy, olen silti oppinut taas paljon. Voin taas rauhassa keräillä rohkeutta. Jos huonosti käy.






Koneellani ei näköjään enää olekaan paljonkaan Sigridistä muistuttavia kuvia. Luulin, että niitä olisi enemmän. Enkä löytänyt tähän hätään yhtään piirrostanikaan, tarvitsisin kuvia punatukkaisista tytöistä. Sigridillä on punaiset hiukset.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Wenn die Stille wieder kommt

Edellisestä blogipostauksesta on kuukausi, melko tarkkaan. On tullut totaalisen rehellisyyden aika elämässäni, tuntuu hyvältä olla täysin avoin ja suora, tai ainakin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jatkan samalla linjalla blogissa nyt. Juuri nyt. En ole koskaan uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, vaikka muuten kirjoitankin välillä nolostuttavan avoimesti kaikesta. On perjantain ja lauantain välinen yö, maanantaina lähden junalla kohti Helsinkiä ja keskiviikkona lennän Saksaan, WGT kutsuu jälleen. En ole ehtinyt stressata tai edes kovasti miettiä koko matkaa, elämääni ilmestyi yhtäkkiä yllättäen häiriötekijä. Annan tuolle häiriötekijälle vaikka täällä nimen Jokipoika, ja muistan nyt että edellistä postausta kirjoittaessani mieleni perukoille oli juuri ja juuri nousemassa hämärä tietoisuus siitä, että o-ou saatan pitkästä aikaa ihastua.

Tämä on ollut hieman ongelmallista. Nimittäin siksi, koska en ollut uskaltanut käsitellä monia asioita, ja olin sulkenut itseni tekopyhään kylmyyden kuplaan. En suostunut näkemään sitä, enkä tiedostamaan sitä, halusin vain suojella itseäni kaikelta. Mutta sydämen asiat eivät kysy lupaa eivätkä anna ennakkovaroitusta. Olen itkenyt pelkojani pois ja päättänyt uskaltaa ihan oikeasti, avautua sykkyrästäni. Joiltain osin en ole kovinkaan tunnekypsä ihminen, ja se olisi nyt vähän niinkuin työn alla, projektini tällä hetkellä. Opettelen luottamaan ja kertomaan ja kuuntelemaan.

Se on pelottavaa. On helppoa kylmettää itsensä ja tuudittautua yksinäisiin harhakuvitelmiin, että tällaista tämän kuuluukin olla ja olen ansainnut tämän.





Muutoksia on ollut meneillään. Nyt aion kumminkin pari päivää keskittyä ihan vaan pakkaamiseen ja projektien valmiiksi saattamiseen, jotta pääsen hyvin valmistautuneena matkaan, ja koska Jokipoikakin lähti omille teilleen vähäksi aikaa, häiriötekijäkin on hetken poissa. Sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon voikaan yhtäkkiä ikävöidä, vaikkei oikeastaan edes tunne, kun joutuukin olemaan pari viikkoa erossa. Ihan hassua ja omituista. Ja niin, pelottavaakin. Pelottavaa.

Saksaan on luvattu hellettä, en löydä biksuja, liian iso tyllihame törröttää matkalaukusta ulos, kaksi kiloa meikkiä pussissa, ja niin paljon olisi kirjoitettavaakin. Aion aloittaa tarotpäiväkirjan, jotta pysyn kartalla siitä mitä kortit missäkin vaiheessa sanovat. Minulla on jo hyvä hieno kirja. Minulla on jo ensimmäinen merkintä sinne mielessä. Mutta en saa avattua kirjaa ja aloitettua, kohta en enää muista sitä yötä kun luin kortteja ja itkin. Onneksi kirjoitin siitä silloin päiväkirjaan muutaman sanan. Mietityttää kovasti, mietityttää. Mieleni tekisi kysyä tarkennusta. Vaan pelkään sitä viimeistä korttia, miekkoja, hieman varuillani, hieman huolissani. Eihän sitä koskaan tiedä.



 Värjäsin tukan vihreäksi, kuten suunnittelin. Olen miettinytkin sitä jo siitä asti kun sen lyhyeksi leikkasin, puolitoista vuotta. Päätin kokeilla, josko se tarttuisi valkaisemattomaan neitsythiukseen, ja kyllähän siitä vihreä tuli.




Löysin kirpparilta vihdoin New Rockit, päätin jo ainakin vuosi tai pari sitten, että jonain päivänä ne vielä kirpparilla tulevat vastaan. Oma koko ja 20 euron hinta, ask and you shall receive. Eventually.



Mäyränkalloprojekti on maseroitunut koko talven, nyt se on viimeisessä vaiheessansa.



Äitienpäivänä puin jonkinlaista lolitaa, ja mietiskelin, että miksihän tänä vuonna en ole pukeutunut siihen juuri lainkaan. Olen kyllä myynyt muutamia juttuja pois, muunmuassa yhden harvoista brändimekoistani, joten jospa vielä tänä vuonna saisi hankittua sitten jotain uutta tilalle.


Vein Riesan torstaina kesälomalle isän luo, nyt on tyhjä ja kisuton koti, yksinäistä ja ankeaa. Herätessä katson ensimmäisenä kohti tyynyä jossa kisu aina nukkuu, mutta katseeni kohtaakin vain tyhjän, kylmän tyynyn. Tähän kyllä tottuu äkkiä taas.



Yritän tänä vuonna saada enemmän kuvia Saksasta, vietän siellä kumminkin vähän pitemmän ajankin nyt, eli viikon, mutta mitään en lupaa.




Mietiskelin kauan aikaa, miten pojan nimeäisin täällä blogissa, koska nyt kerran asiasta halusin kirjoittaa. Päädyin jokiassosiaatioon siksi, koska koen olevani puro siinä rinnalla. Mieleeni nousivat myös hölmöt muistot lapsuudesta, kaikki liittyy toisiinsa, tokihan, en vain pysty sitä selittämään mitenkään järkevästi.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Windy years

Kevätmasennus vaikuttaa olevan väistymässä. Helmi-maaliskuu taitaakin aina olla se pahin aika, toukokuuhun mennessä ainakin helpottaa. Tietenkin silloin, kun masennuskausi menee ohi, ilmenee jotain ihan uusia ongelmia. Nämä ovat olleet tuloillaan jo hyvän aikaa. Melkein päätin kirjoittaa niistä tänä yönä, mutta annankin muhia vielä vähän aikaa. Muistuttakaa sitten vaikka ensi viikolla tai joskus. Täytyy miettiä ja prosessoida, täytyy järkeistää, täytyy pohtia tätä elämää ja tätä kaikkea ja analysoida.



Nyt en kumminkaan pysty nukkumaan, joten täytyy keksiä jotain muuta. Viime aikoina on ollut hankala kirjoittaa blogiin, tuntuu turhalta, ehkä olen tehnyt tätä liian monta vuotta liian intensiivisesti? Olen kaivannut etäisyyttä ja hengähdystaukoa, ja sellaista olen pitänytkin. Minulla on aina ollut tapana kirjoittaa vain juuri silloin kun mieli tekee enkä yhtään enempää, joten tuotteliaimpina kausina olen saanut aikaiseksi jopa useita postauksia päivässä, nykyään sitten parikolme kuussa. Se on ihan fine, ei minulle makseta tästä. Äkkiseltään vilkaistuna 2013 on ollut suotuisin vuosi kirjoituksen kannalta. Se oli kai sitä aikaa kun aloin palailla takaisin elävien kirjoihin muutaman hämärän vuoden jälkeen. Kaikki löytyy sieltä arkistoistani. Kaikki hämäryys ja... muu sellainen. Sattumoisin 2013 itse asiassa liittyy jollain tavoin tähän hetkeen. Ehkä. En ole vielä varma. Ainakin muutama merkki kehossani on sieltä, ja ne mietityttävät, niiden syyt. Olen pohtinut niitä. Tarvitsen muutosta, värjään kohta tukan, saatan leikata sitä. Ennustan, että alan taas valvoa nyt. Tästä yöstä eteenpäin en saa kunnolla unta vähään aikaan, ennustan, saan sitten nähdä kävikö toteen. Tähän mennessä olen nukkunut tässä kuussa oikein hyvin. Tyylini on nyt vihdoin tehnyt täyden ympyrän ja haluan taas kasaria, mustaa, niittejä ja nahkaa. Värjään ja leikkaan tukkaa, pian, sekin on ollut tuloillaan jo hyvän aikaa, odottamassa oikeaa hetkeä. Oikea hetki on tullut. Meikkaan nykyään paremmin kuin vuonna 2013, se on ainakin positiivista.



Valan itseeni rohkeutta olla oma itseni, vielä, yhäkin, turha tässä vaiheessa alkaa pyörtää päätöksiä ja esittää jotain muuta. Olen aito ja rehellinen ja se on yksi parhaista puolista minussa. Se epävarmuus tulee aina, silloin tällöin, mutta sille ei voi antaa periksi. Jos ihmiset kaikkoavat ympäriltäni siksi että olen minä, menkööt. Yritän silti opetella olemaan kohtelias ja mukava ja huomaavainen, edelleen. Se on hankalaa, mutta yritän. Edelleen. En kanniskele enää sitä häpeää mukanani, enkä aio alkaa kantamaan sitä uudelleen, en missään olosuhteissa, en minkään takia, ihan sama vaikka kuka sanoisi ja ajattelisi ja tekisi mitä. Se on myöhäistä tässä vaiheessa. En tarvitse hyväksyntää vaikka salaa tai vähemmän salaa kaipaankin sitä. On ihmiselle luontaista kaivata sitä, mutta minä viittaan kintaalla ja viis veisaan, nyt ei jouda.

Nyt on tärkeää kuunnella Summoningia ja palata hieman juurilleni. Minulla on ollut last.fm-tili jo vuodesta 2008, se on oiva apu tämänkaltaisten öiden aikana. Se muistuttaa, mikä milloinkin on ollut mielessä ja mikä tärkeää. Muistan kuunnelleeni tuotajatuota bändiä silloin kun xyz, ja tätäjatätä biisiä sinä yönä kun åäö, ja niin edelleen. Se on hyvä, nämä pitää muistaa. Perspektiiviä nykyisyyteen.

Ja nyt yritän uudemman kerran sitä nukkumishommaa. En saanut kirjoitettua siitä mistä halusin, mutta kirjoitin silti näköjään jotain. Ensi kerralla sitten.


Joku selfie viimeisen kuukauden ajalta.
Pidin tästä meikistä kovasti.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Ruins of me

Varovaisesti pienesti murentuu murenee musertuu
Niin ettei sitä huomaa
Eroosio kuluttaa vuosituhansien saatossa
Hivuttaa rajoja sisemmäs ja sisemmäs
Niin hitaasti etteivät mittarit rekisteröi, ei paljas silmä näe
Ei ymmärrä miksi ääriviivat käyvät läpinäkyviksi
Miksi ydin paljaammaksi ja aremmaksi
Jolloin uusi aurinko polttaa sitä minkä ei pitänyt auringon nähtäväksi koskaan tulla
Lävistää kaiken punahehkuisena miekkana
Näkee tilaisuutensa ja tarttuu kourillansa
Puristaa kunnes nyrkkinsä ovat tyhjät
Sivistyksen laitamilla autiomaat käpristyvät tuhkaksi
Tuhkahiutaleet leijailevat lumen seassa maahan
Ja sitten kun aurinko sulattaa lumen, tuhkaa ei enää näy
Vain kalkkitomua ohuena kerroksena maan yllä
Se on ehkä joskus ollut luuta
Äänet hiljenevät rapistuvassa maailmassa
Tuuli yksinään pyörittelee laiskanlaisesti tomua
Melkein pelkkä henkäys
Kummitus maallisia jäänteitään hyvästelemässä



















Taas yksi kevät
Jos menisin sänkyyn saisin unta
Jokin estää menemästä
Univajeen tuotokset
Teksti ja piirros
Ei kannata kiinnittää huomiota
Aamut ovat pahimpia
Ja parhaita
Liikaa sokeria
Olo on pieni ja avuton
Pelko muutti asumaan samaan sänkyyn kanssani
Vanha tuttu


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Atom

On ollut omituinen viikko, jotenkin jopa vaikea muistaa siitä mitään. Tiedän, että kävin keskiviikkona ja torstaina ulkona, mutta en muista mitä muuta tapahtui. Tiedän, että on ollut pieni ja surkea olo, mutta ei nyt mitenkään kovin kamala. Tiedän, että olen valvonut öitä, mutta en oikein muista mitä tekemässä. Perjantain jälkeen ne univelat vasta ovatkin kasautuneet, ja aionkin hiippailla tästä sänkyyn. Otin kuitenkin perjantai-illastani erittäin jännittävän ja tapahtumarikkaan videon (leikkasin siitä yli puolet poiskin, ette halua edes tietää), joten pitää kai sekin vielä saada julkaistuksi. Tiedänpähän ainakin, mitä perjantaina on tapahtunut, koska en muuten varmaan muistaisi. Ahdistaa videon laatu, oli niin pimeää ja yritin muokata sitä valoisammaksi ja kameranihan on muutenkin niin hyvä kapistus.

Kävin tänäänkin vihdoin taas ulkona, oli ihan kamala olo ja tuumiskelin jo pyörtyväni lumihankeen. Ajattelin kuitenkin, että raitis ilma ja rauhallinen kävely voisi olla ihan terveellistä, ja ruokaakin olisi mukava ostaa. Se oli ihan hyvä päätös.

Yritin etsiä uutta muistikirjaa kirjakaupasta, mutta mikään ei kelvannut. Jos ne kerran maksavat melkein kympin tai jopa yli, niin kyllä helvetti sentään pitää olla hieno eikä mikään susiruma tylsä yksivärinen tai raidallinen. Olen ainakin tällä viikolla kirjoittanut vähän muistikirjaan, sieltä löytyy vähän vihjettä siitä, mitä on ollut mielessä. Ostin tänään kuitenkin taikapyyhkeen. Sellainen, joka taianomaisesti muuttuu vedessä palikasta pyyhkeeksi. Muistoja lapsuudesta. Jostain syystä ostin myös greipin, vaikken ole koskaan pitänyt greipistä. Se oli oikein pieni ja sievä, ja sen pehmeä kuori tuntui mukavalta kynsien alla, ja kun jokaisesta siivusta kuori pois nahan ja söi pelkän hedelmälihan, se ei ollut kovin pahaa. Halusin ostaa viidakkomuroja, mutta niissä oli aika kallis kilohinta ja ne ovat melkein pelkkää sokeria. Nyt harmittaa kun en ostanut. Saahan sitä kerran kymmenessä vuodessa.

En pysy kärryillä ajan kulusta ja maailman menosta. Jos joku sanoo minulle useampaan kertaan tekevänsä jotain ensi keskiviikkona, se luisuu muististani välittömästi. En ole ikinä perillä mistään mitä muiden ihmisten elämässä tapahtuu. En muista missä kukakin on töissä tai koulussa, muistan kyllä mikä on kenenkin lemmikin nimi ja minkä värinen auto kelläkin on. En muista onko kukakin naimisissa ja minkänimisen kanssa, mutta muistan selvästi mitä tuolla tyypillä oli päällä kaksi kuukautta sitten kun näin sen jossain tai tehtiin jotain.

Enpä kyllä pysy hirveän hyvin kärryillä omistakaan asioistani. Havahdun neljältä yöllä siihen, että "ainiin aamulla pitää herätä kahdeksalta kurssille", vaikka olisin käynyt sitä kurssia jo useamman kuukauden. Tai "ainiin minun piti imuroida/pyykätä tänään" neljänä yönä peräkkäin, mutta vain yöllä, ei päivällä kun oikeasti saisi imuroida/pyykätä. Tai joskus "ainiin en ole syönyt tänään", aina yöllä. Miksi muisti pelaa vain yöllä?

Missä minä oikein harhailen päivät pitkät? Jossain toisessa ulottuvuudessa kenties?








Nämä kuvat ovat tältä päivältä.





On mukava kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Elämä tuntuu vähemmän monimutkaiselta.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

We won't be normalized

Mitä olen hommannut viime aikoina?

No, muunmuassa pyörinyt tällaisen epäilyttävän porukan kanssa:




FreakyAngelin kaikenkattavan postauksen partyista näet täällä.





Ja mitäs sitten tapahtui?



Perus.

Lue koko huikea tarina. EXCLUSIVE behind the scenes material!








Taidan postata muutamia varsinaisia shoottikuvia ensi kerralla.




Sitten oli Arctic Pride. Kävin taas kulkueessa Tiripin kanssa, vaikken mihinkään muihin pridetapahtumiin jaksanutkaan mennä.

Älä piippaa siinä!

Hyvä prideporo.







Rovaniemi Tapahtumat -kanavalta löytyi tällainen video.



Bongasin meidät myös Ranneliikkeestä taas.





Tässä pari fillerikuvaa, yritin ottaa sieviä yhteiskuvia kisun kanssa päivänä muuanna. Facebook törröttää taustalla höh.




*HAUKS*

Huomasitko uuden upean peruukkini? Huomaa se.




Tänä viikonloppuna minulla oli melko lyhyen varoitusajan tuparit, sovimme niistä keskiviikkona. Tein pitsaa, Tirippi toi sateenkaarijuustokakkua, velipoika toi takkapuita, ja niin edelleen ja niin edelleen, istuskelimme pelaamassa lautapelejä ja paistelemassa lammasmakkaraa (iskä antoi) ja höpöttämässä levottomia. Ruokaa jäi niin paljon, että päätimme samantien pitää rääppiäiset seuraavana päivänä. Mutta niistä kehkeytyikin ihan yhtä iso häppeninki kuin alkuperäisistä tupareista. FreakyAngel sattui yllättäen paikalle joten tästä on kuvamateriaaliakin, itsehän en ole taas perinteisesti dokumentoinut yhtään mitään.






Ja nyt onkin pyjamamaanantai. Lupasin Riesalle, että tänään ei tule yhtään vierasta enkä lähde koko päivänä kotoa mihinkään. Kisuparka ei arvostanut niin monia vieraita yhtä aikaa, piilotteli peiton alla vain ja oli selvästi kuumotuksissa.


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mustikkaaaaaaa

Tässä nyt se luvattu video.












tiistai 21. helmikuuta 2017

Notget

Täytin tammikuun viimeinen päivä 26 vuotta. Käytiin edellisenä viikonloppuna sushilla ja jäätelöllä. Tilasin itselleni uudet silmälasit synttärilahjaksi.







Aina jos taustalla on tämä sininen lokerikko, kuva on otettu nuortenryhmän aikana. Tästä lähin tiedät.



Seuraavat kuvat on otettu varsinaisena syntymäpäivänä.





Nimittäin muutin. Helmikuun eka päivä oli muuttopäivä.


Heti kun toin kisun uuteen kämppään, se asettui kotoisasti. Ei mitään hätää. Täällä on istuttavan leveät ikkunalaudat, sopivat sekä kisulle että minulle.



Sain Tiripiltä synttärilahjaksi Smashboxin luomiväripaletin, siinä on oikein kirkkaita värejä, minulla ei ole ikinä ennen ollut oikeaa hienoa luomiväripalettia. Vain se yksi Kiinasta, 88 väriä ja maksoi neljä euroa...




En ole vielä etsinyt kohtaa, jossa voisi ottaa asukuvia.






Olen ollut aika sosiaalinen. Käynyt taidekurssilla ja käsityökurssilla ja välillä nuortenryhmässäkin, jutskaillut ihmisten kanssa, poistunut kotoa melkein joka päivä. Tämän asunnon ikkunat ovat etelään, aurinko paistaa sisään.





Olen alkanut ahdistua, väsyä liikaa. Ei jaksa enää olla sosiaalinen. Ei jaksa kirjoittaa blogiin. Ei jaksa pysyä kärryillä sosiaalisessa mediassa, eikä varsinkaan oikeassa elämässä. Mutta olen päättänyt yrittää kirjoittaa taas muistikirjaan. Päiväkirjaan, jos siksi sitä haluat kutsua. Luin vanhoja muistikirjojani, niissä oli paljon olellista sekä epäoleellista, mutta mielenkiintoista tietoa. Tahdon saada jotain samaa taas aikaiseksi. Nykyisessä muistikirjassa on enää joitakin sivuja jäljellä, joten voisin kohta ostaa uuden. Etsiä sanaisen arkkuni avaimen. Antaa tajunnanvirran virrata taas.


Huomaan tyylini taas muuttuvan. Kenties se on varma kevään merkki, tai sitten vain vuodenajat sisälläni taas vaihtuvat. Olen suunnitellut tukan värjäämistä jo ties kuinka kauan, mutta pian. Pian.








Sitten päästään tuoreisiin, eilisiin kuviin. Ikkunan edessä nyt ainakin on hyvä valo. Minulla kesti neljä tuntia nousta sängystä ylös, pukea, pestä hampaat, meikata, letittää takkupehkoperuukki, värkätä jotain turhaa ja turhempaa ja vielä turhempaa, ennen kuin pääsin vihdoin ulos ja suoritin tehtävät. Piti käydä hakemassa Matkahuollosta paketti, toimittaa Postiin toinen, viedä vaatekeräyslaatikkoon pussillinen vaatteita. En ehtinyt nuortenryhmään taaskaan. Ehkä perjantaina sitten.






Tarkkasilmäiset huomasivat takan. Asunnossani on takka. Kyllä. Aivan. Jos et ole sattunut seuraamaan kun vauhkoan takasta instagramissa tai jossain muualla, niin nyt vauhkoan tässä. Näetkö. Katso. Ihaile.


Tästä pääsemmekin tähän hetkeen. Siinä oli update.

En tiedä kirjoitanko blogiin lähiaikoina. Ehkä, tai sitten en. Aika näyttää. Ainakin pitkä video odotettavissa hyvin pian. Muokkaan sen vaikka nyt heti.