There is a light

Tjuu, se lääkäri oli eilen. Turhaan hermoilin. Minkäänlaisia tutkimuksia ei tehty, vaikka tavallaan juuri sitä varten sen ajan olin alun perin halunnut. Tajusin vasta myöhemmin, etten voi enää käyttää ehkäisyrenkaita endometrioosin hoitamiseen, ja päätin, että kerron myös siitä. Nyt koko tapaaminen oikeastaan menikin sen pohtimiseen. Päädyimme keltarauhashormoneihin, kuten olin vähän uumoillutkin, ja lääkäri sanoi, että kolmen kuukauden päästä voi joko uusia reseptin tai hankkia uuden ajan, jos ne eivät olekaan hyvät. Sitten voi tutkia tarkemmin ja pohtia, josko löytyisi vielä jokin vaihtoehto - vaikkapa kierukka, vaikka niitä ei yleensä synnyttämättömille laitetakaan. Sitten voi tehdä niitä lisätutkimuksiakin. Lääkäri kuitenkin sanoi, että kyseessä on mitä todennäköisimmin endometrioosi, ei siis mitään vakavampaa tai muuta omituista.  Olo jäi ihan hyväksi.

Luin muuten, että erittäin kovat kuukautiskivut eivät ole normaali asia, ja ne tulisi aina tutkituttaa. Täh? Minun ymmärtämäni mukaan todella moni kärsii järkyttävistä kivuista ihan ilman mitään sairauttakin? Eikö se olekaan totta?

Hemmetti kun kyllästyin vänkäämään tukan kanssa. En jaksanut yrittää saada siitä jonkin väristä tai minkään väristä eikä ruskeaa tullut eikä mitään ja sitten annoin olla ja sitten päätin lopettaa värjäämisen kokonaan... ja sitten tuli ikävä turkoosia. Nyt on hyvä olla.






Tänään taas kävin hoitajalla. Se ilmoittaa minulle huomenna, jos saisin lääkäriajan kouluterveydenhuoltoon, koska psykiatrille ei saa. Se lääkäri sitten mahdollisesti kirjoittaisi minulle vähän sairaslomaa. En oikein osannut kertoa hoitajalle oloistani, kun en tiedä itsekään, missä mennään. Oli kauhean vaikeaa siellä. Olin ihan apaattinen, hoitaja kysyi ärsyttäviä kysymyksiä, joihin en olisi millään jaksanut enkä halunnut vastata, sitten ärsytti se, että hiljaa istumaanko minä nyt tänne tulin, sano edes jotain fiksua piruvie! Lopulta ignoorasin hoitajan kysymykset ja aloinkin vain selittää jostain ihan muusta, ja kerroin sitten siitäkin, että olin eilen neuvolan lääkärissä. Hoitaja kysyi, olenko raskaana. Aloin kikattaa hallitsemattomasti, siis raskaana, minä! Tuotapa ei olekaan kukaan ikinä ennen kysynyt muistaakseni.

Lopulta juttutuokiomme olikin ihan jees, vaikka en olisi millään jaksanutkaan miettiä kaikkia niitä juttuja, mistä se olisi halunnut puhua. Liian rankkaa. Helpompi tuijottaa Angelia ja American Horror Storya ja unohtaa kaikki. Katsoin toissapäivänä myös vihdoin ja viimein Dyyni-minisarjan tukanvärjäyksen lomassa. Se oli paljon uskollisempi kirjoille, kuin vanhempi elokuva, olihan siinä paljon enemmän aikaa juonen vivahteille.

Itkin taas lopussa, koska kaikki vain oli niin coolia ja vaikuttavaa. Yksi lempitarinoistani ikinä. Tahtoisin lukea ne kirjat taas, ja etsiä niitä muitakin kirjoja, ja toisten kirjailijoiden kynistä samaan maailmaan sijoittuvia tarinoita. En ole ihan varma, kuinka paljon näitä kirjoja oikein on olemassa, mutta olen kai lukenut vasta sen päätarinan, joka oli kolmessa osassa, ja jatko-osat sekä prequelit sun muut pitäisi vielä löytää. On olemassa myös toinen minisarja, joka on tehty niistä jatko-osista.

Noin piskuisen letin minun takatukastani saa aikaiseksi.

Öyh olen sitten ostanut juttuja. Hupullisen mekon H&M:stä ja samettisen etunyörillisen repalehelmaisen noitamekon fb:n goottikirppikseltä - repalehelma ei oikein erotu kuvissa, koska alla on toinen pitkä samettihame. Ostamisesta tulee niin hyvä mieli. Se vain on niin, sillä on helppo lohduttaa itseään, ja saada hetkellistä euforian tunnetta. Varsinkin, kun minun rahaongelmani siintävät vasta tuolla keväässä... Aaah on niin helppo tuudittautua tunteeseen, että kyllähän minulla on rahaa, ostetaan pois, varsinkin, kun ostaa muka niin halvalla. Eihän tämä paljoa maksa, en minä tästä mene vararikkoon. Saattaa kaduttaa parin kuukauden päästä, mutta mitä sitten, en jaksa ajatella niin pitkälle, ooooh mekko minunminunminun!




Jälleen loppukevennys. Sain niin hölmön kuvan Riesasta eilen.





Tahtoisin ottaa joskus taas videotakin blogiin.


Niin ja vielä yksi cooli juttu. Ihan älyttömän monen megapikselin kuva avaruudesta.

Ajatuksen sirpaleita

Olen edelleen koulutuskokeilussa, vielä perjantaihin asti! Kotiin on jo ikävä, vaikka täälläkin on ollut oikeastaan yllättävän jännää ja mielenkiintoista. Olen aika paljon seuraillut sivusta opettajien ja oppilaiden toimintaa, saanut tehtyä muutaman työn itsekin, ja imenyt itseeni paikan tunnelmaa. Se päätös ainakin on ihan selvä, että tänne minä haen, tänne tahdon tulla syksyllä ihan oikeasti olemaan ja oppimaan.

Paljon ajatuksia on virinnyt mielessäni muutenkin, ei pelkästään kouluun ja taiteeseen liittyviä. Niin paljon ajatuksia, kaikenlaista mistä voisin kirjoittaa! Ihan ensimmäisenä päivänä täällä kävelin kirjastoon ja lainasin kirjan, Philip K. Dickin Valis. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta en ainakaan sitä, mitä sain. Takakannen kuvauksen kirjoittaja ei tainnut itsekään olla ihan kärryillä siitä, miten kummassa kirjaa voisi kuvailla, enkä osaa kyllä minäkään. En ole päässyt vielä ihan loppuun, mutta paljon ajattelun aihetta se on antanut. Olen kallistunut viime aikoina sellaiseen suuntaan, että sattumaa ei ole. Ei mitenkään voi olla, kaikella on oltava tarkoitus, en suostu uskomaan että kaikki käsittämättömät pienet ja isot jutut voisivat olla pelkkää sattumaa. Maailma lyö eteeni juuri sellaisia asioita joita juuri sillä hetkellä tarvitsen ja olen valmis vastaanottamaan. Sellainen asia on tämä kirja. Miten muuten voi selittää sen, että juuri nyt, kun olen ajatellut uskontoja enemmän kuin koskaan, käteeni tarttuu vihdoin kirja, joten olen joskus ennenkin kirjastossa pyöritellyt. Enkä kuitenkaan takakannen perusteella tosiaan osannut odottaa, mitä tuleman pitää. Niin omituinen, hämmentävä.

Toinen ajattelemisen aihetta antanut asia on ollut värit. Pohdiskelin tänään niitä aikoja, kun värit alkoivat kiehtoa minua, ja ajoitin sen suunnilleen samoille ajoille, kun perustin tämän blogin. Kehityksen voi ihan selvästi nähdä pukeutumisestani. 11-12- vuotiaana musta alkoi vetää minua puoleensa, ja silloinhan olisin mieluusti halunnut ihan kaiken mustana, ei pelkästään vaatteet. Musta jatkui yläasteen ja lukionkin ajan, vaikka olihan tuolloin sitten se myrkynvihreäkin. Olen kirjoittanut ensimmäisen blogimerkinnän elokuussa 2010, tuolloin olin jo muutaman kuukauden asunut yksin, ja muistan selvästi, kuinka juuri siellä asunnossa mietiskelin värejä enemmän kuin koskaan. Silloin minulle valkeni ensimmäistä kertaa vaaleanpunaisen ja pinkin ihanuus, värit joita olin aina inhonnut. Pastellit alkoivat kutsua, ja tulinkin hankkineeksi pikku hiljaa eri värisiä juttuja ja vaatteita. Koin lyhyitä värikausia, muistan ainakin sinisen ja ennenkuulumattoman punaisen, ja hankin pieniä asusteita, joita sitten opettelin mätsäämään vaatteiden kanssa. Silloin tyylini muuttui muutenkin, olin innostunut hameista, ja halusin olla mieluummin sievä kuin raju.

Silloin löysin myös lolitan, ja hankin vaaleanpunaisen Bodylinen mekon (joka kyllä sitten osoittautuikin myöhemmin vikatikiksi). Käytin kuitenkin aika usein jopa hyvinkin paljon värejä asunnossani, pukeutumisessain ja meikissäni. Tämä on vaihdellut vain hyvin vähän viimeisen kolmen vuoden aikana. Punainen on edelleen lähes olematon väri vaatekaapissani, yyh punainen... mutta kuitenkin jumaloin viininpunaisia samettiverhojani. Sellaisia kausia on tullut, niinkuin talven -12-13 violetti, ja viime syystalven turkoosi, mutta nytpä olenkin huomannut muutaman viime kuukauden aikana, että värit ovat jotenkin poistuneet minusta. Joka aamu hamuan kaapista mustaa, mustaa, mustaa. Vaikka tukka onkin sininen, en kaipaa sen enempää väriä mitenkään mihinkään. Olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen, vaikka niin ei välttämättä voisi päätellä ulkoasustani.

Olen tullut siihen tulokseen, että musta nyt edustaa tasaisuutta. Ei jyrkkiä nousuja ja laskuja, ei heittoja ja turbulenssia ja sängyn pohjalla makaamista. Olen onnellinen, mutta tasaisella tavalla. En räisky ympäriinsä, vaan olen ihan hiljaa syvällä sisimmässäni tyytyväinen. Hiljainen luottamus siihen, että kaikki järjestyy, ja asiat ovat  nyt oikein mallikkaasti.

Ihan uusi tunne minulle.

Mielestäni värit kertovat ihmisestä paljon. Vaikka joku ei pukeutuisikaan lempiväriinsä päästä varpaisiin, pelkästään tieto siitä, että juuri se väri on juuri sen ihmisen suosikki, kertoo jotain. Ja se, jos jonkun lempiväri on 50 vuotta sama, tai jos se muuttuu joka vuosi. Kaikki ovat taatusti kuulleet/lukeneet tunnetiloista sun muista, mitä assosioidaan eri väreihin. Itse olen miettinyt viime aikoina chakroja ja auroja ja muuta sellaista. Tiedättehän, sellaista. Löysin kirpparilta auroista kertovan kirjankin, joka vaikutti mielenkiintoiselta.

Tiesittekö, että olen nykyään ihan virallisesti höyrähtänyt? Minut voi nyt luokitella agnostikon sijaan uskovaiseksi, vaikka en osaakaan kertoa kovin selvästi, mihin uskon. Uskon monenlaisiin asioihin. En ole vieläkään päättänyt, kuvaako sana "pakana" minua tarpeeksi, jotta voisin käyttää sitä. Mietin sitä, miten vaikkapa 16-vuotias minä olisi suhtautunut nykyiseen minuun. Se olisi pyöritellyt silmiä ja huokaillut ja sanonut "eeiii jumalauta, ei minusta voi tulla tuollainen!" Tirsk.

Kerron joskus toiste tarkemmin ja selvemmin mielenliikkeistäni uskontoihin liittyen, siitäpä olisikin paljon kerrottavaa! Toisaalta ne ovat kovin henkilökohtaisia juttuja, joten minun täytyy vähän suunnitella, mitä oikein kertoa.