perjantai 11. marraskuuta 2016

1111

Tänään on taas kerran se päivä. Kokonaiset 17 vuotta A:n kuolemasta, nyt jo yli kaksi kolmasosaa elämästäni.

Enää se ei tee kipeää. Se on muuttunut oudoksi, hiljaiseksi, etäiseksi haikeudeksi. Pitkään aikaan ei ole ollut öisiä ahdistuskohtauksia, kun kuolemapaniikki, aivan kuin muisto, täyttää keuhkot.



En keksi hyvää suomenkielistä vastinetta sanalle token. Esineitä, merkkejä, muistoja, aina täällä minulla tallessa, mutta useimpina päivinä niiden merkitystä ei muista miettiä. Tänään niitä on päälläni useita, tänään kannan niitä painamassa sitä yhtä muistohermoa. Se tärkein, merkityksellisin, pysyy kaapissa piilossa, tallessa, aarteena. Sitä ei tarvitse muiden nähdä, se olisi ehkä jo liikaa. Ja kansio papereita, pinkki muovikansio, ruutupapereita ja vihkoja ja pieniä lappusia ja kuva. Tallessa, piilossa, aarteena.

Tämä on usein päivä, jolloin perheen kesken kokoonnutaan istuskelemaan ja muistelemaan, niin tänäänkin. Tai siis emo ja J muistelevat, minä kuuntelen kun en kunnolla muista. Iskä yleensä vain toteaa, että se on taas se yhdestoista päivä, ja huokaisee syvään. Tämä päivämäärä tulee aina olemaan minulle erityinen, vielä vanhana kahdeksankymppisenä akkanakin minä huomaan sen tulon joka vuosi.


Ja tämä kappale, lemppari, jota kuuntelen muutenkin usein, tätä pitää kuunnella juuri tänä päivänä.






Kissakevennys. Riesa on ollut viime aikoina ihan sylivauva, aina halimassa pusimassa puskemassa kehräämässä, nuolemassa kyyneleitä.



Olen innostunut Fimosta pitkästä aikaa, tehnyt uudelle nukelle juttuja, ja naapurilleni väsäsin nämä korvikset:


Tätä metsäistä kaulakorua oli hauska nysvätä, tämän tyyppistä voisi tehdä toistekin.



Nämä ja paljon muuta olen tehnyt viimeisen viikon aikana nuortenryhmässä, mutta ostin kotiin jo lisää sitä Fimoa, että voin tehdä. Ennestään minulta löytyi vain kolmea väriä.


Nyt lähden sinne emolle. Muistelemaan.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Halloween x 3

Kolme päivää Halloweenia!

Lauantaina Kitaconissa Kemissä:









Kaimani kanssa päätimme laittaa mätsäävät asut, koska molemmat omistamme sarvet Talking To Myself Jewelryltä. Ostimme ne kesällä Helloconista, ja sanoin jo silloin, että joskus pitää mätsäillä. Nyt tuli se hetki. Ja se, että meillä oli sama hame päällä eri värisinä, oli itse asiassa vain onnellinen sattuma!



Oli ihanaa käydä, ei niinkään itse conin takia, vaan miitin, kamujen, ja uusiin ihmisiin tutustumisen takia! Oli hauska tavata myös Freakyangel! Ja sain soman kortin Rotta Ruususelta <3

Piilaritilauskin ehti tulla sopivasti, niin sain somat silmät päähän viikonlopuksi.

Sunnuntaiksi oli sovittu pieni miitti kotikaupungin tyyppien kesken, mutta puolet, eli kaksi, ei ehtinyt paikalle koulukiireiden takia. Kahdestaan sitten Tiripin kanssa taas miittailtiin, askarreltiin nukkehommia (koska hänpä sai vasta ensimmäisen BJD:nsä!), syötiin hyvää piirakkaa ja keksejä, ja otettiin parvekkeella asukuvat. Kyseessä oli yhtä aikaa halloween-, nukke-, askartelu- ja lolitamiitti. Neljä kärpästä jne.

Olin shiro lolita -kummitus, tai jotain sinne päin. Tällä kertaa laitoin tarpeeksi alushameita, kun harmitti helman lättänyys edellisenä päivänä!








Maanantai oli tietysti se varsinainen the päivä. Meillä oli täällä asumisjutskapaikassa jotain juhlan tapaista, katsottiin Paranorman (minun ehdotukseni ja DVD:ni) ja mässytettiin namia.

Päätin että go big or go home, ja laitoin päähän ensimmäistä kertaa tämän peruukin, joka on ehkä kaikkien aikojen mestariteokseni:






En tiedä olenko noita, vampyyri, Cruella De Vil, Elvira, Patricia Morrison, Morticia Addams, vai mikä. Vähän kaikkea kai. Mutta en ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni yhtä upeaksi ja itsevarmaksi, ihan totta. Onneksi yksi ohjaajista suostui ottamaan muutaman asukuvan. Jos minulla olisi aikaa ja voimia, näyttäisin tältä ehkä melkein joka päivä.



Juhlan jälkeen en pystynyt ottamaan vaatteita, peruukkia ja meikkejä pois, vaan ihastelin itseäni peilistä vähän väliä illan mittaan. Hah.

Muistutus siitä, miltä peruukki näytti alun perin

Viime aikoina onkin taas alkanut musta viehättää, vaikkei ehkä uskoisi, kun 2/3 näistäkin asuista oli vaaleita. Mutta johan sitä vaaleaa kautta riittikin tarpeeksi pitkään! Luulin jo, että tämäkin talvi menee valkoisissa, mutta... sitten yhtäkkiä ajauduin kaivamaan mustat noitavaatteet varastosta ulos, ja ihastuin tummiin huulipuniin. Olo on jotenkin ihan erilainen kuin pitkiin pitkiin aikoihin, terävämpi, levottomampi, luovempi, suurempi. Jaksan taas kuunnella äänekästä musiikkia, jaksan taas näpertää ja maalata, olen koko ajan aivan liian innoissani.

Suihkussa ehtii mietiskellä asioita, ja siellä se oivallus sitten tänään iski: Lopetin keltarauhashormonit muutama kuukausi sitten. Mikä muu minun pään sisäisen maailmani olisi näin nopeasti ja vahvasti muuttanut? Tältäkö tuntuu elää ilman sitä kroonista masennusta? Nukkuminen on vaikeaa, liikaa energiaa. En palaa hormonaaliseen ehkäisyyn enää ikinä, vaikka endometrioosi menisi miten pahaksi. On pakko keksiä jotain muuta, särkylääkkeet sentään ovat onneksi olemassa. Olen ylipäänsä masennukseen taipuvainen, ei todellakaan tarvita mitään ylimääräistä sitä taipumusta ruokkimaan.

Sisälläni palaa taas tuli. Elämän tuli. Luulisin. Toivottavasti.



Ja kuten olen blogissa todennut ennenkin, palaan mustiin vaatteisiin aina silloin, kun minulla on parempi olla. Niin näköjään nytkin.

Pumppu hakkaa ilosta, kun mietin näitä juttuja. On tapahtunut muutakin, muutoksia, murroksia, oivalluksia, hengitän syvemmin ja näen pidemmälle.

Noin niinkuin kuvaannollisesti,
oikeasti pitäisi käydä näöntarkastuksessa
ja hankkia uudet lasit, koska en näe.
Mutta nyt meni ohi aiheen. Ää.