Wenn die Stille wieder kommt

Edellisestä blogipostauksesta on kuukausi, melko tarkkaan. On tullut totaalisen rehellisyyden aika elämässäni, tuntuu hyvältä olla täysin avoin ja suora, tai ainakin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jatkan samalla linjalla blogissa nyt. Juuri nyt. En ole koskaan uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, vaikka muuten kirjoitankin välillä nolostuttavan avoimesti kaikesta. On perjantain ja lauantain välinen yö, maanantaina lähden junalla kohti Helsinkiä ja keskiviikkona lennän Saksaan, WGT kutsuu jälleen. En ole ehtinyt stressata tai edes kovasti miettiä koko matkaa, elämääni ilmestyi yhtäkkiä yllättäen häiriötekijä. Annan tuolle häiriötekijälle vaikka täällä nimen Jokipoika, ja muistan nyt että edellistä postausta kirjoittaessani mieleni perukoille oli juuri ja juuri nousemassa hämärä tietoisuus siitä, että o-ou saatan pitkästä aikaa ihastua.

Tämä on ollut hieman ongelmallista. Nimittäin siksi, koska en ollut uskaltanut käsitellä monia asioita, ja olin sulkenut itseni tekopyhään kylmyyden kuplaan. En suostunut näkemään sitä, enkä tiedostamaan sitä, halusin vain suojella itseäni kaikelta. Mutta sydämen asiat eivät kysy lupaa eivätkä anna ennakkovaroitusta. Olen itkenyt pelkojani pois ja päättänyt uskaltaa ihan oikeasti, avautua sykkyrästäni. Joiltain osin en ole kovinkaan tunnekypsä ihminen, ja se olisi nyt vähän niinkuin työn alla, projektini tällä hetkellä. Opettelen luottamaan ja kertomaan ja kuuntelemaan.

Se on pelottavaa. On helppoa kylmettää itsensä ja tuudittautua yksinäisiin harhakuvitelmiin, että tällaista tämän kuuluukin olla ja olen ansainnut tämän.

Muutoksia on ollut meneillään. Nyt aion kumminkin pari päivää keskittyä ihan vaan pakkaamiseen ja projektien valmiiksi saattamiseen, jotta pääsen hyvin valmistautuneena matkaan, ja koska Jokipoikakin lähti omille teilleen vähäksi aikaa, häiriötekijäkin on hetken poissa. Sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon voikaan yhtäkkiä ikävöidä, vaikkei oikeastaan edes tunne, kun joutuukin olemaan pari viikkoa erossa. Ihan hassua ja omituista. Ja niin, pelottavaakin. Pelottavaa.

Saksaan on luvattu hellettä, en löydä biksuja, liian iso tyllihame törröttää matkalaukusta ulos, kaksi kiloa meikkiä pussissa, ja niin paljon olisi kirjoitettavaakin. Aion aloittaa tarotpäiväkirjan, jotta pysyn kartalla siitä mitä kortit missäkin vaiheessa sanovat. Minulla on jo hyvä hieno kirja. Minulla on jo ensimmäinen merkintä sinne mielessä. Mutta en saa avattua kirjaa ja aloitettua, kohta en enää muista sitä yötä kun luin kortteja ja itkin. Onneksi kirjoitin siitä silloin päiväkirjaan muutaman sanan. Mietityttää kovasti, mietityttää. Mieleni tekisi kysyä tarkennusta. Vaan pelkään sitä viimeistä korttia, miekkoja, hieman varuillani, hieman huolissani. Eihän sitä koskaan tiedä.

 Värjäsin tukan vihreäksi, kuten suunnittelin. Olen miettinytkin sitä jo siitä asti kun sen lyhyeksi leikkasin, puolitoista vuotta. Päätin kokeilla, josko se tarttuisi valkaisemattomaan neitsythiukseen, ja kyllähän siitä vihreä tuli.

Löysin kirpparilta vihdoin New Rockit, päätin jo ainakin vuosi tai pari sitten, että jonain päivänä ne vielä kirpparilla tulevat vastaan. Oma koko ja 20 euron hinta, ask and you shall receive. Eventually.

Mäyränkalloprojekti on maseroitunut koko talven, nyt se on viimeisessä vaiheessansa.

Äitienpäivänä puin jonkinlaista lolitaa, ja mietiskelin, että miksihän tänä vuonna en ole pukeutunut siihen juuri lainkaan. Olen kyllä myynyt muutamia juttuja pois, muunmuassa yhden harvoista brändimekoistani, joten jospa vielä tänä vuonna saisi hankittua sitten jotain uutta tilalle.

Vein Riesan torstaina kesälomalle isän luo, nyt on tyhjä ja kisuton koti, yksinäistä ja ankeaa. Herätessä katson ensimmäisenä kohti tyynyä jossa kisu aina nukkuu, mutta katseeni kohtaakin vain tyhjän, kylmän tyynyn. Tähän kyllä tottuu äkkiä taas.

Yritän tänä vuonna saada enemmän kuvia Saksasta, vietän siellä kumminkin vähän pitemmän ajankin nyt, eli viikon, mutta mitään en lupaa.




Mietiskelin kauan aikaa, miten pojan nimeäisin täällä blogissa, koska nyt kerran asiasta halusin kirjoittaa. Päädyin jokiassosiaatioon siksi, koska koen olevani puro siinä rinnalla. Mieleeni nousivat myös hölmöt muistot lapsuudesta, kaikki liittyy toisiinsa, tokihan, en vain pysty sitä selittämään mitenkään järkevästi.

We're here to see you dance

Minulla on nyt Chess Storyn Starry Night Angel JSK. Löysin sen käytettynä, kuten lähes kaiken lolitani. Tällaisen kummallisen nukkemaisen asun sain siitä aikaiseksi tässä eräänä päivänä. Ihmeen sweetin mekon kyllä ostin..? Vaan taas kerran enkeleitä, jo neljäs enkeliaiheinen vaatekappale lolitakokoelmassani. Tällä kertaa tällaisia söpömpiä enkeleitä, ei tuomiopäivän sanansaattajia.

Otin pari kuvaa riisuttuani mekon ja peruukin koska lolitan alusvaatteet on söpöt.

Tänään taas hermoa kiristää. Kone taas reistailee. Mökötän mieluusti koko päivän kiitos.

I find myself in the same place again

Oli jo aikakin värjätä tukka! Sininen tarttui kauniisti lyhempiin osioihin, mutta latvoista tuli vähän epämääräiset, kun yritin violetilla. Jospa pitäydyn vähän aikaa sinisessä.

Merenneito!

Kasaripäivät jatkuivat. Tosin poseerata ei oikein jaksanut, joten mökötyskuvia.

Mutta tänään oli aika hyvä päivä! Taas minimiitti, ja päätin viimeisillä roposillani matkata Ouluun. Kohta asun taas Melankolisessa Mestassa, eikä pääse miittailemaan niin usein. Tällä kertaa olo oli jo aamusta hyvä, ei ahdistanut, jaksoin laittautua, en söhlinyt bussiaikataulujen kanssa, oli sievä olo. Päätin kerrankin olla lolitassa ilman peruukkia, kun nyt taas tämä armas kasaritukka on ihan elinehto. Suunnitelmissa oli sekoittaa jotain trad gothia lolitaan, mutta en jaksanutkaan tehdä kovin eeppisiä meikkejä, enkä halunnutkaan sataa kerrosta revittyjä sukkahousuja kun oli nuo uudet sievät Kiinasta jne...

Mutta tuli siitä silti ihan jänskä look. Vähän gothic, vähän classic, vähän punk ja vähän jopa steampunk?

Tämä hame on kyllä yksi parhaista - ellei paras - lolitaostoksistani koskaan. Se on kai ollut minulla jo sen viitisen vuotta, se oli niitä ihan ensimmäisiä lolita-asioitani silloin aikoinaan, ostin sen halvalla käytettynä kai Huuto.netistä tms, ja se on alun perin Fanplusfriendin. Tai puolihamehan tuo taitaa olla? Sellainen takaa avoin. Voin laittaa erilaisia hameita alle ja muuttaa sen tyyliä. Se on aina yhtä sievä ja käytännöllinen ja minun tyyliseni. Mutta ostettaessa se oli ehkä jopa pikkuisen löysä vyötäröltä, nyt ihan vähän kiristää, olinhan tuolloin melko reilusti alipainoinen.

*squat*

Peruukittomuus oli ihan hyvä idea, koska hemmetinmoinen tuuli. Minulla ei ollut laisinkaan edes hiuslakkaa, tupeeraus vain, niin tukka kyllä meni tuulen mukana ihan jännästi. Vaan peruukin kanssa olisi ollut pahempi. Yhyy haluan kasvattaa sivusiilen pois, se on jo viisisenttinen, mutta toisaalta tahtoisin joskus pitää tukkaa näinkin...

Kahvilassa oli pöllö, halusin siitä kuvan. Kaima otti, ja minulle tuli creepy silmät. Hyvä tuli.

Minulle tuli miitissä kyllä muutaman tunnin päästä vähän huono olo, varmasti osittain vedenpuutteen takia ja osittain hameiden kiristyksen takia. On aina yhtä auvoisaa tulla kotiin ja vaihtaa lolitat yöhousuihin.






Yritän kovasti olla ajattelematta sitä, että Hellocon on jo viikon päästä. Ehei, ei suinkaan, ei tarvitse stressata ja ahdistua! EI TARVITSE EI SE OLE VIIKON PÄÄSTÄ!!

Toisaalta lohduttaa, kun tiedän, että kaikki muutkin stressaavat ja näkevät painajaisia ja ovat viime hetken asukriiseissä ja sensellaista. Samanlaisia hölmöjä me olemme kaikki <3






Koko päivän soi päässä Laura Jenna Elli Noora Aleksanda Kamilla Jurvanen...

Edge of the World

Siitä miitistä viime lauantaina. Sain jostain syystä sellainen inspiksen, että pitäisi tehdä jotain vähän värikkäämpää ja omituisempaa, joten kaivoin esille Bodylinen hameeni, jonka olin jo muka hylännyt myyntiin menevien pinoon. Onneksi en saamattomuuttani ole vielä laittanut mitään myyntiin. Yritin saada aikaiseksi jonkinlaista punk lolitaa, koska skottiruutuinen bleiserini vain niin hyvin sopii sellaiseen.

Tässä edellisen illan suunnitelma:

Kenkävalinta oli ongelma, kun säähän ei oikein käynyt korkkarit, mutta kun asu oli muutenkin omituinen, päädyin ysäriklopoihin. Huomatkaa pinssit, kisu ja Saksikäsi.

Kaivelin kaiken vaaleanpunaisen pikkukrääsän esille, Riesan miehinen ego kärsi.

Ja sitten meikkikuvaa aamulla ennen lähtöä, sain suurta mielihyvää siitä, että kynnet mätsäsivät peruukkiin. Niittipanta vielä puuttui.

Ezeein kanssa yhteiskuva, koska kaimat. Tämä on hänen kännykästään. Siellä kahvilan kellarissa oli kyllä aika pimeät kuvausolot, mutta ulkona satoi räntää.

Nämä loput kuvat on ottanut Rosalia, joka olikin nopea postaamaan niitä foorumille. Sain kerrankin miittikuvat jo muutama päivä miitin jälkeen. Nyt jäi ryhmäkuva kyllä ottamatta.



Postauksen hömppäosio loppuu tähän, jatka lukemista vain, jos kinostaa tekstiseinä oloista.



Pakko avautua. Hävetti miitissä niin paljon, kun olin ihan hermostunut. Aamupäivällä bussissa matkalla Ouluun sain jonkinlaisen paniikki-/ahdistuskohtauksen, se meni jo ohi, sitten menin ennen miittiä kirpparille ja siellä se iski uudestaan, ja meni taas ohi, mutta sitten miitissä vielä kolmannen kerran. En oikein pysynyt kärryillä keskustelussa koko ajan, kädet tärisivät, ja juuri silloin teimme niitä kivoja kortteja, joihin kirjoitetaan toisistamme mukavia asioita. Onneksi ajatus toimi, ja sain kirjoitettua kaikille mielestäni hyviä juttuja, mutta käsialani oli kyllä melko käsittämätöntä, siis vielä enemmän kuin yleensä (minulla on todella sotkuinen käsiala jos en keskity ihan hirveästi). En halunnut syödä mitään kahvilassa, enkä saanut teekuppostanikaan kokonaan juotua. En muista mitä kaikkea sekavaa olen lörpötellyt hermostuksissani. Tekstasin M:lle, jota olin näkemässä miitin jälkeen, että ääää ahdistaa, ja se vastasi, että voithan lähteä aikaisemmin. Mietin kumminkin, että univelasta tämä varmaan vain johtuu, ja onhan minulla aina ennen ollut niin mukavaa miiteissä, eiköhän tämä mene ohi. Noh, ohihan se meni. Loppuaika miitistä tuntui paljon paremmalta, ja sain todella ihania asioita sydänkorttiini, laitoin sen jääkaapin oveen!

Hävetti kuitenkin. Tuumiskelin, että huomaakohan kukaan, ihmetteleeköhän kukaan. Ja nyt tässä sitä muistellessa alkaa taas tärisyttää ja todellisuus hämärtyä ja kurkussa kuristaa. Huomasin sen vasta nyt, vaikka on tämä olo ollut tässä varmaan jo jonkin aikaa.

Kävin maanantaina hoitajalla ja sitten lääkärissä. Tavallisella lääkärillä, kun sille psykiatrille ei saa aikoja. Se oli oikein mukava nuori nainen, ja kuulemma ensimmäistä päivää töissä tuossa talossa. Meillä oli vain puolen tunnin päivystysaika, ja yritin siinä kertoa viime aikojen oloistani, mikä oli ihan erityisen hankalaa siksi, koska maanantai sattui minulla olemaan sellainen supervauhtipäivä, harvinaista kyllä. Kerroin, että huomenna voi olla jo ihan toisin, vaikka tänään tuntuukin, että olen elämäni kunnossa. Lääkäri tuumasi, että olisi väärin kirjoittaa mitään diagnoosia, sairaslomaa tai lääkettä noin lyhyen tapaamisen perusteella, ja varsinkin, kun ei ole varmaa, miten oloni siitä lähtisi kehittymään. Sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja siihen asti minun pitää vähän kirjata ylös oloja, ahdistuksia, paniikkeja, nukkumista, koulussa käymistä, kenties syömistäkin.

Hoitajan ajatus alun perin oli tuumia, pitäisikö määrätä jotain tarvittavaa, niitä kohtauksia varten, Kerroin kyllä, että olen elänyt niiden kanssa lapsesta asti, ja ollut aina ilman lääkkeitä, ja tuntuisi typerältä nyt hankkia jotain. Olen kehitellyt monenlaisia mielenhallintakeinoja, ja yleensä ne toimivat. Yleensä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Sahan luona heräsin kahdelta hirveään paniikkiin. Nousin istumaan, ja koko kehoni kouristeli. Hengitin hankalasti. Pelkäsin niin saatanasti. Mutta tuumasin, että jumalauta, ei minulla ole tässä aikaa panikoida, tahdon nukkua! Kävin läpi pari juttua, mantrani, joitakin vapauttavia ajatuksia, mielikuvia, ja kas, se meni vartissa ohi. Se oli suuri saavutus.

Koskaan ikinä ei ole noin suuri kohtaus mennyt noin äkkiä ohi, yleensä ne kestävät jopa tuntikausia.

Mutta toisinaan, silloin tällöin, harvoin, tulee niitä kohtauksia, että todellisuus hämärtyy juuri tarpeeksi, jotten enää muista, että on olemassa myös elämää ilman pelkoa. En enää muista, että minulla on vain kohtaus. Ja ne ovat niitä kamalimpia. En muista käyttää kikkojani, en saa niistä otetta, en osaa, on vain kauhu ja kuolema ja kuristumisentunne ja oksetus. Ja ehkä... kenties niitä harvinaisempia tilanteita varten... EHKÄ voisi olla hyvä, jos olisi tietopaikassa jotain mietoa rauhoittavaa.

Vaikka olenkin yliherkkä lääkkeille. Mutta ehkä. Voihan olla, ettei sellaista kohtausta tulekaan seuraavaan puoleen vuoteen, kukapa tietää. Mutta esimerkiksi siellä miitissä minulla ei ollut keinoja rauhoitella itseäni, en olisi pystynyt keskittymään mihinkään mielikuvaharjoituksiin. Jouduin vain odottamaan ja luottamaan, että se menee ohi. Yleisissä paikoissa ylipäänsä on hankalampi saada otetta siitä tilanteesta.



Mutta minäpä en lähtenyt miitistä aikaisemmin. Minäpä en antanut periksi ahdistukselle. Minä jäin, ja lopulta olikin ihan hyvä olo. Siitäs sait.