keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Dreaming


Katsoin viime yönä sen The Craftin, jonka imutin tuossa päivänä muuanna. Tosiaan pidin siitä joskus monta vuotta sitten kun se tuli telkkarista, olin jotenkin suuresti vaikuttunut kaikesta siinä. Päätin vihdoin ja viimein katsoa sen uudestaan. Ja kas. Ei se elokuvana ehkä niin loistelias ole, mutta pidin siitä silti oikein kovasti. Monet jutskat tässä symboloivat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita, ja yhdessä todella random kohdassa jopa itkin, se vain nostatti tunteita. Olen tunnetusti melko suvaitsevainen elokuvien kauneusvirheille, hölmöyksille ja juoniaukoille. Minulle tärkeintä on tunnelma, heräävät ajatukset, kaikki sellainen.


Kaikkein ihanin oli tietysti Fairuza Balkin esittämä Nancy. Huomasin toivovani, että olisin itse ollut yhtä röyhkeä, itsetietoinen ja ulkoisesti vahva yläasteaikoina kun olin opettajien ja oppilaiden silmätikkuna. Huom: ulkoisesti vahva, Nancy oli tietenkin vain herkkä teinityttö joka yritti saada kaiken ja hieman niksahti. Tai jotain sinne päin. Kyllä te tiedätte.


Tämän elokuvan puvustus oli inspiroivaa, tottakai. Ysäriteininoitia, haloo, ilman muuta minä tyksin, olen aivan kikseissä vieläkin: Tänään lähdin hammaslääkärille noitien inspiroimassa asussa. Muillakin oli toisinaan mielenkiintoista päällä, mutta Nancy varasti tietenkin shown itselleen koko ajan. Alkupuolen valkoinen kauluspaita-tumma koulupukuhame-niittichoker-tummanpunainen huulipuna-ristikorvikset-sliipattu tukka-tyyli puri, ja etenkin lopun hullu pörrötukka-teräväkärkiset nyörinilkkurit-kolme eri rukousnauhaa kaulassa-paljon pitkää liehuvaa helmaa-ne tummat huulet-look iski oikein kunnolla. Me wants, me wants! Tykästyin jostain kymman syystä myös viimeisimmässä kuvassakin näkyvään asuun, tuollainen verkkopaita, päällä lyhythihainen kauluspaita, jalassa mätsäävät legginssit omg ja paljaat varpaat. Kyse oli varmaan Fairuzan hurmaavasta takamuksesta ja jaloista...

Joka tapauksessa, krhm innostuinpas jaarittelemaan... Näin viime yönä sitten unta noidista. Se oli kerrassaan mekapäheä uni, siitä tulisi kulttiklassikko jos sen joku filmatisoisi! Ehdin jo koko päivän sovittaa unen palasia elokuvajuoneen, enkä enää ole ihan varma mitkä osat ovat unesta ja mitkä keksin jälkeenpäin. En viitsi kirjoittaa sitä tähän tarkasti, koska hävettää (kaikki nauravat ja pitävät tyhmänä ja ÄÄÄ), mutta jaan ainakin jotain:

Nuori noita on lapsena tavannut vanhan noita-akan ja aikuisena tapaa tämän vanhuksen oman lapsen, jo keski-ikäisen naisen, joka on myös noita. Plaaplaaplaa, päähenkilö saa tietää kaikenlaista, vanha kääkkä on kuollut, tämän tyttärellä on kaksoissisar jossain päin maailmaa, hyvin vahva noita, päähenkilö lähtee etsimään, löytääkin, ja sitten seuraa mielenkiintoista. En osaa kuvailla mitä kaikkea tapahtuu. Vanhempi noita opettaa päähenkilöä herättämään kykynsä, astumaan eräänlaiseen toiseen todellisuuteen. Siellä kaikki on rumaa ja pelottavaa, jopa nämä noidat muuttuvat sellaisiksi hurjan näköisiksi. Helvetti kun tämä kuulostaa tyhmältä selitettynä. Yksityiskohdat valuvat pois muistista. Toisesta todellisuudesta löytää asioita, kunhan voittaa pelkonsa. Täytyy oppia käsittelemään pelkoa, tuntea itsensä. Ei valtaa vaan tasapainoa. Vanhoja rakennuksia ja kellareita, mystisiä esineitä, paljon pelkoa. Niin paljon tunteita tässä unessa, ehkei sitä voikaan muuttaa elokuvaksi. Mutta se oli todella hyvin vaikuttava uni. Tunnen jopa pysyvästi muuttuneeni jollain tavalla.

Kaikki se symboliikka joka katoaa muistista koko ajan! Tule takaisin prkl, tahdon ymmärtää! Tärkeä uni! Minun on pakko hankkia unipäiväkirja ja opetella kirjoittamaan siihen joka päivä.

Nojaa, ei minulla kai muuta.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Babble away.

Muutamaan päivään en olekaan päivittänyt blogia. Olen ollut viikonloppuna kotona iskälässä ja ukkoni luona, en siis lainkaan koneella. Lauantaina pääsi saunaan, sunnuntaina käytiin pilkillä. Söin kaatissäkkiä ja TicTaceja. Leivoin marjapiirakan. Katsoin telkkarista A History of Violencen ja Spider-Man kolmosen, joka oli uskomatonta paskaa. Minulla ei tosiaan ole kaupungissa mörskällä töllötintä, kotona on kiva koomata sen ääressä. Jäystin melkoisen määrän kuivaa (hirven-)lihaa, taisin saada yliannostuksen suolaa.

Autossa ja TicTac.
Piti ostaa kun en ollut varmaan kymmeneen vuoteen niitä syönyt.
Minä pilkkihaalarissa, laskettelulasit ovat jokakeväinen varusteeni.
Isä ja äitipuoli.
Kotipiha oli tosiaan n. parinsadan metrin päässä pilkkipaikalta, mutta kelkalla sinne mentiin.
Ikivanha lynxi, minua vanhempi <3
Tärähtäneenä peiton mutkassa, Gates Of Ishtarin bändipaita päällä, telkkaria tuijottamassa tukka takussa ja ilman meikkiä.
Käyn nykyään harvemmin kotona, varmaankin ihan vain siitä syystä, ettei se enää ole niin rauhallinen rentoutumispaikka. Nykyään siellä on aina porukkaa, aina jotain meininkiä ja aina alkoholia. Ennen kotiin mennessäni (ja yläasteaikoina siellä vielä asuessani) siellä oli vain isi ja mie, saatoimme olla koko päivän lähes kokonaan näkemättä toisiamme tai puhumatta toisillemme. Pystyi olemaan ihan rauhassa ihmisiltä, istuskella kissa sylissä ja saunoa. Tunnen vieraantuneeni siitä maalais-elämäntyylistä. Se tuntuu kummalliselta ja surulliselta.

Olen mielestäni tehnyt viime aikoina melkoisen hyviä ruokia. Erilaisia kastikkeita, uusi kokeiluja. Tänään olen syönyt jonkinlaista wokkia, ja kokeilin paahtaa leipää voissa paistinpannulla, koska elokuvissa tehdään niin. Sellainen leipä olikin tosi hyvää, vaikka toki epäterveellisen rasvaista. Yksin mörskällä ollessani syön harvoin mitään lihaa. Jos oikein kyllästyttää ruoan laitto, mutta nälättää, saatan sortua valmisruokiin joissa on lihaa, mutta yleensä kerään varastoon kaikkea muuta. Minulla on nykyään huono omatunto tehotuotantolihasta.

Alkoi tehdä mieli köyhiä ritareita kermavaahdon ja vadelmahillon kanssa. Köyhät ritarit ovat englanniksi French toast. Suunnittelin tänään myös omenapiirakan leipomista, sillä en muista tehneeni sellaista koskaan. Omenapiirakka vieläpä sattuu kuulumaan ukkoni lempiherkkuihin. Silmälasit ovat ihan paistinrasvakäryssä, näin käy aina wokkia tehdessä.


Olen koko päivän tuntenut itseni hirveän rumaksi. Tukka sojottaa, meikkiä en ole nähnytkään moneen päivään, naamaan ilmestyi pari finniä, päällä oli farkut ja huppari ja olen pelännyt olevani liian paksu tai epäkiinteä. Ehkä huomenna parempi.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Mietiskelyä, pics unrelated



Minulla on vähän sellainen tunne, että osastohoito voisi tässä vaiheessa tehdä minulle ihan hyvää. Siellä on säännöllisyyttä ilman sellaista tietynlaista stressiä ja vaatimuksia. Tokihan siellä jotain vaaditaan, mutta siellä ollaan myös vapaita siitä, mikä minua tätä nykyä eniten stressaa. En ole varma, olisiko se sitten ihan oikeasti sen parempaa kuin viimeksikään. Viime kerralla, kaksi vuotta sitten, osastollaoloaikani oli melko kurja enkä pitänyt hoitajista tai lääkäristä. Huonekaverini oli mainio (terveisiä hänelle ja nallelleen) ja omahoitajani hyvä kuuntelija, mutta kaikenkaikkiaan lyhyestä osastoajastani jäi aika paha maku suuhun. Nyt kuitenkin aina välillä tulee mieleen, olisiko se hyvä hoitokeino tällä kertaa. Aloitan kyllä syksyllä sen psykoterapian, mutta tuntuu, etten jaksa olla tässä tilanteessa siihen asti ilman apua.



Varsinaisesti oloni ei ole huonontunut ihan viime aikoina, päin vastoin. Olen jaksanut taas lukea, edes yhden kirjan verran, sekä innostua BJD-nukeista. Olen taas alkanut myös piirtämään, erilaisia kuvia. Toisinaan suuria ja värikkäitä ja hassuja, toisinaan synkeitä tai groteskeja tai vääristyneitä. En piirrä mielestäni hyvin, mutta se on silti mukavaa. Tosiaan, vaikka elämä onkin itse asiassa valoisampaa kuin vielä pari kuukautta sitten - ihan kirjaimellisestikin koska kevät - niin silti tunnen olevani aivan loppuun palanut ja liiaksi venynyt. Kuten Bilbo sanoi, kuin voinokare liian isolla leipäpalalla, haha. Tunnen itseni ihan pikkuisen nörtiksi nyt.

Snow White

Olen ehkä yrittänyt täyttää tyhjiötä materialla, nyt kun aloin asiaa ajattelemaan. Ihmisillä on tapana yrittää täyttää mustaa aukkoa sisällään jollain muulla, kuten ruoalla tai alkoholilla. Minä olen hankkinut vaatteita. En ole mikään varakas, mutta lähes kaikki liikenevä vauraus on kyllä mennyt melko tehokkaasti putiikeissa ja netissä. Tahdon näyttää nätiltä, tahdon kuulla kehuja, tahdon niitä sellaisia hyväksyviä katseita poikaystävältäni. Onko se jollain tavalla ainoa asia, missä olen tuntenut onnistuneeni? Ulkomuotoni. Saan aika usein kehuja asuistani. Tarvitsen lisää lisää lisää sitä hyvää oloa, mukavia sanoja. Kauniiksikin ovat sanoneet.



Pistän päälleni naamiaisasuni ja näytän hyvältä ja ihmiset hyväksyvät ja kaikki on hyvin. Muttakun kaikki eivät hyväksy. Teinitytöt kyllä hihittelevät minulle. Tärkeintä on, että ne huomaavat. Nähkää minut. Ihmiset toljottavat pitkään, skannaavat päästä varpaisiin ja kääntyvät ohi mentyään katsomaan vielä uudestaan. Ainakin olen olemassa. Kuvittelin jo olevani kummitus. Ehkä huomenna vielä vähän suurempaa ja värikkäämpää, niin ne kaikki näkevät. Tätä suuremmassa kaupungissa ei katsota, ei ajatella, ei huomata ketään. Täällä tuijotetaan. Kaadun jalkakäytävällä, istun lammikossa hieman pökerryksissä, ohikulkijat tuijottavat. Ja menevät ohi. Ehkä pienessä kylässä joku auttaisi. Isossa kaupungissa kukaan ei edes huomaisi.



Totuus on, että olen suunnattoman yksinäinen. En kykene puhumaan asioistani ihmisille, joihin en luota. Siinä on yksi syy, miksi osastoaikani oli niin turhanpäiväisen tuntoinen. Ne siellä eivät tienneet, mikä minua vaivasi, enkä minä kertoakaan voinut. En oikeastaan. Jokainen eri tyyppi - lääkäri, psykologi, omahoitaja, sosiaalityöntekijä - kyseli samat asiat. Miksi sinä olet täällä, mitä me hoidamme, mikä sinun ongelmasi on? Vastasin aina, että en tiedä. Nykyään osaan jo selittää vähän paremmin, toivottavasti. Eilen, kun psykoterapeutti soitti ja kysyi tilanteestani, jotta voisimme sopia haastatteluajan, en edes jäätynyt. Selitin mielestäni melko hyvin pääpiirteisesti ongelmani. Enkä ollut lainkaan varautunut kertomaan hänelle mitään juuri siinä, puhelimessa, täysin tuntemattomalle ihmiselle! Silti sain asiani sanotuksi. Ehkä olen jo oppinut jotain tärkeää.


Noh, katsoin tänään sen Black Swanin. Ei kaiken sen hypetyksen arvoinen mielestäni, mutta pidin kyllä. Mielen särkyminen elokuvissa kiinnostaa minua suuresti, mutta jotenkin tässä sitä ei oltu toteutettu niin hyvin, kuin ennakkotietojen perusteella oletin. Sitähän on joka puolella hehkutettu, niin mahtava ja niin vaikuttava ja niin ahdistava ja kaikkea. Olihan siinä omat ahdistavat elementtinsä, jännittävät juonenkäänteensä ja kauniit kohtauksensa. Katson varmaan joskus uudestaan. Mutta nyt jäi ihan vähän laimea olo, sillä odotin enemmän.

Seuraavaksi lataan elokuvan The Craft. Näin sen monta vuotta sitten, kun tuli telkkarista, ja se vaikutti silloiseen minään aika syvästi. Haluan nähdä, oliko se oikeasti sen kummoisempi pätkä. Ainakin Fairuza Balk on ihana.

Jäätävä määrä kuvia


Tänään oli hyvä päivä. Heräsin melko aikaisin, kävin ILKK:ssa, sain psykoterapeutille haastatteluajan, söin hyvää ruokaa, vietin mukavasti aikaa ukkoni kanssa, tunsin itseni nätiksi, otin kuvia ja nyt syön viinirypäleitä ja haaveilen. Haaveilen muun muassa vaaleanpinkistä peruukista, kukallisista mekoista, Kiinanmatkasta, WGT:en menosta, nukeista, järjestelmäkamerasta, värikkäistä hassuista asioista ja kesäilloista. Koko päivän, ainakin melkein, on ollut aikalailla hyvä olo. Se on uutta ja hienoa. Sain kehuja asustani, erityisesti violettien sukkahousujen päälle vedetyt verkkosukkikset keräsivät huomiota jostain syystä. Tein uuden, hienon rannekorun sinisistä helmistä.

Pinkki x violetti.

7 vuotta uskollisesti palvelleet kirpparilöytökengät taisivat tulla tiensä päähän.
Tänään oli päällä paljon second handia:
Kengät, hame, toppi, kaulahuivi, takki, pipo.
Mikä kirpparilta, mikä kenenkin vanhaa.

Tässä asussa onkin yksi lempikoruistani, eli hieno aasinsilta korupostaukseen!

Suurin osa kaulakoruistani roikkuu peilin vieressä naulakossa.

Kaksi lemppariani, vanhoja ovat, mustan sain edesmenneeltä isoveljeltäni jouluna -98.
Jos oikein muistan.
Torin vasaran ostin jostain putiikista jota ei enää ole.

Iso krusifiksi kirpparilta, sudenkorentojutska Napapiiriltä jostain matkamuistomyymälästä.

Vaijerikoru itse tehty, toiseen ketju itse lisätty.
Kaksoisonnenmerkki, sain serkulta.

Tämä sen edesmenneen veljen peruja, alun perin vyö, nykyään choker.

Gina Tricotin kello.

Sen veljen peruja taas, iso Torin Vasara -amuletti.

Sakset ja hologrammisilmä, silmä Intian Basarista.

Itse tehtyjä.

Lohikäärme serkulta, helmet kirpparilta.
Lohikäärme muistuttaa Nemin tatuointia!

Yksisarvinen, melkein aina kaulassa, samanlainen kuin ukollani.
No iiiiih onpa romanttista.
Anttilan lastenosastolta.

Piano Backstreetista ja pallohäkki Glitteristä.

Glitterin ah niin jöötti choker.

Vaihdoin kerran kaverin kanssa päikseen kaulakoruja, tämän sain.

Kirpparilta, enpä ole käyttänyt aikoihin muuten.

Intiaanikoru nahkanauhoin ja viherruskea koru, molemmat tuotu minulle jenkkilästä.

Ja iso kasa vihreää ja mustaa, Tehdas Asusta \o/

Kuvia on jo jäätävä määrä, eikä tässä vielä kaikki!

Tässä laatikossa ovat lähes kaikki rannekoruni, n. 40 kappaletta, suurin osa  itse tehtyjä.
En viitsinyt edes kuvata kaikkia.
Huomatkaa, taas kaksoisonnenmerkki.

Somat. Vain tuo violetti pyörein helmin on ostettu kappale.

Tästä kaikki itse tehtyjä. Sini(turkoosi?) tänään tehty.

Näistä muutama (neljä) kirpparilta tai lahjaksi saatuja.

Minulla on vain yksi korvareikä, ja kahdet käyttökelposet korvakorut.
Sudenkorentoja <3

Sormukset, joita käytän eniten. Kolme noista itse tehtyjä.

Kaksi rintakorua, vihreäturkoosin toi äiti Islannista.

Vanhat, rakkaat nivelsormukseni. Hopean väriset taas veljen peruja.
"Kaikki loput" löytyvät tästä lootasta.
Rikkinäisiä koruja, pinssejä, marmorikuula, hiuskiehkura, koruja 70-luvulta ja  lapsuudesta.
Täältä löytyy vaikka mitä jännää. Paljon muistoja ja nostalgiaa.
Itse korulaatikko äitini vanha, varmaan sekin 70-luvulta.
Ainakin minulla oli mukavaa räknätä korujani läpi. Ehkei niitä ollut niin hirmuisen mielenkiintoista katsella. Aika painua nukkumaan, jätän koneen yöksi auki, jotta mokkulalla on aikaa ladata Black Swan oh so slowly. Eli aion vihdoin katsoa senkin, kun melkein joka ainoassa blogissa siitä niin pirusti hypetetään.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Alive

Blogini on minulle herkkä asia. Niin herkkä, että näin viime yönä siitä painajaista. Minulle oli tullut jotain sata kommenttia teksteihini, ja lähes kaikissa vain valitettiin, että olen ihan idiootti ja mielipiteeni sekä asuni ovat typeriä, haen vain huomiota ja olen kaikin puolin vähä-älyisin ihminen mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Paniikki oli suuri, halusin korjata kaikki väärät syytökset, samalla mietin, olenko sittenkin ihan typerä. Olen kai aina pelännyt, että minua pidetään jotenkin tyhmänä. Pelkään kovasti myös sitä, että kaikkien, koko maailman mielestä olen vain laiska kun en kykene tekemään jotain. Huh, olen toisinaan pikkuisen säälittävä. Mutta minulla on oikeus!


  


Kävin aamulla lääkärillä, setä kirjoitti reseptin melatoniinia, nukkumisen takia. Jotta pystyisin nukkumaan normaalisti. Se parantaisi elämänlaatua ylipäänsä. Myös psykoterapiasta oli puhe. Kerroin paniikkihäiriön uudestaan puhkeamisesta, ahdistuksesta ja unihäiriöistä. Lääkäri oli samaa mieltä siitä, että masennus ei ole sairaus vaan oire, eikä sitä ainakaan minun tapauksessani kannata lähteä hoitamaan masennuslääkkeillä, ennen kuin perimmäinen syy on selvä. Tänään lääkärisetä oli kiva. Yleensä ei ole.



Mietin tänään, etten ole pukeutunut lolitaan pitkään aikaan. Tajusin myös syyn. Minulla on vain kolme lolitamekkoa, kaks JSK:ta ja yksi OP. Minulla ei ole kunnollista blousea tai kenkiä. Alushameeni on kelvollinen, muttei mahtava (ja kalliskin se mokoma oli). Minulla on kai kolme tyyliin sopivaa laukkua, mutta ei juurikaan sukkia. Ei paljon mitään itse asiassa. Seuraava hankintani olisi musta perushame, jota olisi helppo yhdistellä melko casualisti. Suunnittelen ompelevani flanelliset bloomersit vanhasta yöpaidasta, heti kun muistan tuoda sen tänne kaupunkiin kotoa. Minun pitäisi pikkuisen lyhentää alushamettani. Nätti cutsew olisi mahtava juttu. Niin paljon puuttuu, tuntuu typerältä pukea kaunis mekko päälle, kun asun muut osat eivät tee sille oikeutta. Odotellaan siis vielä. On niin paljon kaikkia ompeluprojekteja, joita en voi aloittaa, ennen kuin äiti tuo ompelukoneeni takaisin. Tahtoisin kokeilla tehdä vaikka mitä jänskää. Pitäisi kangaskaupassakin käydä. Ostin talvella kirpparilta hameen, jota aion tuunailla, enkä ole vieläkään ehtinyt. Nuketkin tarvitsevat uusia vaatteita.


Vanhahkoja kuvia muokkailin.

Seuraavaksi muutamia kuvia Oulun reissulta, kun niitä vihdoin kaverilta sain.

Viivästynyt synttärilahja.

Lisää lahjoja, sain niitä kolme kassillista.

Nukuin Leevin kanssa.

Nämä kuvat otettiin kun "tanssin" eli heiluin mahdollisimman paljon.

Se on sellainen minun ja ystäväni vanha vitsi, että otetaan kuvia kun "tanssitaan".

Sitten saa nauraa.
Ja jälleen yksi video musiikista, joka on iskenyt viime aikoina.