lauantai 30. huhtikuuta 2011

Onnellinen talo

Tilasin Cybershopista pari korua, kun sattui olemaan juuri sellaisia mitä olen halunnut jo pitempään. Ankh tuli ilman nauhaa, sellaisen olen halunnut varmaan vuosia. Rukousnauha minulla on joskus ollut, musta tosin, mutta minä hajotin sen typeryyksissäni muutama vuosi sitten. Nyt sain uuden, ja valkoisen, josta pidän suuresti.

Ylp!

Tunnen oloni surkeaksi enkä taida tehdä tänään yhtään mitään. En ole koskaan elämässäni juhlinut vappua juuri mitenkään, enkä totisesti aloita tänä vuonna. Minua ei kiinnosta ryyppääminen tai toisten ryyppäämisen seuraaminen, eikä ketään kiinnosta minun seurani. Suunnittelin tuossa päivemmällä pyörähdystä kaupungilla, katselemaan vain ja jotain, mutta päätin että pitäkää tunkkinne. Mitä minä siellä?

En oikein osaa pitää hauskaa ihmisten kanssa. Selvin päinkään. Ehkä olen joskus osannut.

Kuinka säälittävän katkeraksi sitä voi tulla. Kaikilla on joka tapauksessa hauskempaa ilman minua ketä minä edes näkisin ei minulla ole kavereita tehkööt he omiensa kanssa mitä tahtovat kuolkaa sinne kuolkaa pois pitäkää typerät elämänne en minä ole koskaan halunnutkaan teiltä huomiota tai hyväksyntää mieluummin olen yksin neljän seinän sisällä niin kauan että kuihdun muumioksi ja unohdan maailman ja teidät kaikki joka ikisen.


Mietin eilen, miten muuttaisin ajatustapaani saadakseni itseni onnellisemmaksi. Olisiko minulla rahkeita muuttua optimistiksi? Jaksaisinko työntää taka-alalle eksistentialistisen angstini... Voisinko olla kuin eläin, tässä hetkessä, miettimättä menneitä tai tulevia, liian kiireinen elämään jotta ehtisi surra. Voisi vain elää. Ilman mitään sen kummempaa. Kaipaan yksinkertaisempaa elämää. Voisin tehdä jotain elääkseni, jotain konkreettista. Tiedättekö, tarkoitan kuin muinaiset metsästäjä-keräilijät. Teen itselleni kaikkea tarpeellista, työkaluja ja tarve-esineitä, hankin ruokani itse ja elän vaatimattomassa majapahasessa enkä tarvitse mitään tai ketään. Ei mitään muuta. Elämä sellaisena kuin sen pitäisi mielestäni olla. Elää elääkseen.

Ei elää tullakseen kuuluisaksi
shoppaillakseen
tehdäkseen suuria tekoja
syödäkseen
rakastaakseen

To exist.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Unforgiving

Kun katson omia kuviani, minun on vaikea ymmärtää, että se olen minä siinä. Minä näytän tuolta. Minä olen noin ruma. Itseinhoni kasvaa koko ajan, minun alkaa jo olla vaikea katsoa peiliin. Katselin äsken kuvia, joita otin viime viikolla, aikomuksenani muokata jotain julkaisukelpoiseksi. Kuvia kuvien perään, kuvotus kasvaa. Oli pakko jättää homma sikseen. En kestä katsoa.

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut tekeväni blogiin bannerin jossa olisi oma kuvani/omia kuviani. Olen sitä pari kertaa yrittänytkin, mutta kesken kaiken poistanut räpellykseni ja vaipunut itseinhoon ja -sääliin. Yritin äsken taas. En minä tiedä mikä minun pärstässäni yhtäkkiä niin hirveätä on, mutta en tunne sitä lainkaan omakseni. Olen muuttunut hirviöksi. Vielä jokin aika sittten enimmäkseen pidin ulkonäöstäni, tai ainakin hyväksyin sen.

On niin paljon kaikkea mitä en uskalla kirjoittaa blogiin. Hyvä kun uskallan kirjoittaa itselleni, edes ajatella niitä asioita, myöntää itsellenikään niiden ajatusten olemassaoloa.

On jotain, mikä puuttuu. Minusta puuttuu jokin tärkeä osa.

Antakaa minulle täydellinen kuva joka kertoisi enemmän kuin tuhannet sanat joita päässäni pyörii. Antakaa minulle täydellinen kuva jolla voisin näyttää sen mikä minussa todella on vikana. Kuva, jossa näkyisi kaikki, kaikki, mikä minussa on synkkää ja vääristynyttä. Kuva, joka kertoisi läheisilleni, mitä minä koen. Kuva, jota katsoessani voisin itkeä ja ajatella "tuossa se on, minun salaisuuteni, minun vaikeuteni", eikä kenenkään tarvitsisi enää kysellä. Minä tahdon sellaisen kuvan, jonka jälkeen maailma tuntuu paremmalta.

Kyse on tästä...


ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

ja tästä...

...tavallaan. Kunpa osaisin ja uskaltaisin ajatella enemmän. Kertoa sen pois.

Minä tahdon olla vapaa itseltäni. Omista vaatimuksistani ja itseni ruoskinnasta. Omista heikkouksistani ja niiden pilkkaamisestani. Omasta kropastani ja ilkeästä katseestani. Itseni manipuloinnista. Tahdon vapauden olla heikko ja huono.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Sellaista

Tiedä sitten kuinka jännittävää kuvamateriaalia pääsiäiseltä sain, mutta isken nyt tähän jotain. Olin äidin kanssa kummitädin ja -sedän luona pari yötä, ja sellaisella suvun mökillä yhden yön. Näin paljon tätejä ja serkkuja ja jotain sellaisia. Ketä lie.

Isohkon porukan voimin oltiin paistamassa lättyjä.
Tuommoinen kotajutska se oli.
Keskityin vaihteeksi kuvaamaan kaikkea hyvin oleellista.
Nokun nätti karkkipaperi.
Oli jännää peittää sillä mm. äitin pää ja ottaa kuva.
Niin, hyyyvin oleellista.
Lopulta sidoin sen karkkipaperin tukkaan.
Peilit on jänniä!
Ponipaita. Tässä olin siellä kummitädin tykönä.
Sitten äitylin kanssa päätimme uskaltautua majailemaan Saarenpään mökissä yön verran. Sinne ei tule vettä eikä sähköä, sellaisella kamiinalla lämmitetään. Lämpesihän se mökki nopsasti, mutta ei ollut herkkua herätä viideltä aamulla siihen kun tunnen jäätyväni kuoliaaksi justiinsa. Äitikin jopa myönsi että on vähän vilpoista, ja turi heräteltiin uudelleen. Saarenpään mökki on ihan Torniojoen rannassa, Ruatti näkyy sieltä komeasti. Se on sellainen perikunnan mökki johon kaikki äidin sisarukset voivat mennä yöpymään jälkikasvuineen. Ymmärtääkseni :D

Siellä näkyy se Ruatti.

Mökillä istuskellaan hameessa ja kumppareissa...
Jäät sulaa paikoilleen.
Eipä siellä vielä hirveän nättiä ollut, mutta kesällä kyllä on!
Oli minulla hölmöjä videoitakin, mutta ei tämä nyt anna ladata niitä. Ensimmäistä kertaa minulla on muuten tämän kanssa ongelmia. Enpäs sitten tiedä mitä muuta. Olin tänään ensimmäistä kertaa Romotkella taidepajalla, siellä oli ihan jees ohjaaja ja tyypit, aloin piirtää jotain suurehkoa muotokuvaa mallista. Että sellaista. Suunnittelin tänään jo mitä muuta siellä voisi tehdä, ainakin maalausideoita on jo parikin.

Serbokroaatin kieli on minun korviini jotenkin seksikkään kuuloista. Olen huomannut tämän ennenkin. Onpa se lukemani mukaan äänestetty joskus slaavilaiskielistä kauneimmaksi. Tiedä sitten kuinka kauniita ne muut slaavilaiskielet ovat. No niin, tulipa vain mieleen tämä.

Ehkä ne uudet lääkkeet jo vähän auttavat? Tänään meinasi tulla paniikki mutta sitten se helpotti melkein heti ja muutenkin on ollut aika hyvä päivä. Vähemmän mielialanvaihteluita, ehkä. Tai sitten vain kuvittelen. Ainakin olen saanut aikaiseksi pestä pyykkiä kerrankin. Ihme homma. Toissailtana kotiuduttuani ja kirjoitettuani edellisen hyvin lyhyen blogitekstin, leikin taas kameralla nätissä keltaisessa ilta-auringon valossa. En minä tiedä.






Hän nauhan otti vyöltänsä, kietoi pienoisen kaulaan sen.
Ei enää kärsiä tarvi sun, minun lapseni, hyvästi jää.
Ja poskia kuolemankalpeita vielä kerran hän suutelee.
Nyt lapsosen hyvä olla on, ja pienoinen vaikenee.
-Astridin valssi

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Pääsiäinen

Pääsi-äinen oli ja meni, suurin piirtein ainakin. Huomenna tai joskus kuvia sun muuta, nyt kun kotiuduin ja saan vihdoin olla yksin niin taidan vaan mennä sänkyyn lukemaan.


Taitaa tehdä muutaman päivän tauko suklaasta seuraavaksi hyvää, hyh hyh. Tsau.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Tänään tätä


Koko blogi tuntuu ihan tyhmältä enkä tiedä mitä kirjoittaa enkä tahdo tehdä mitään "oikeaa" postausta enkä tahdo ajatella tykkääkö kukaan blogistani. Minulla on ollut ahdistava tunne, etten tahdo kirjoittaa blogia, "koska ei sitä kuitenkaan kukaan lue eikä sinne kuitenkaan voi kirjoittaa ihan mitä vaan", mutta olen unohtanut, että kirjoitan tätä pääasiassa itseäni varten. Tämä on taas vain yksi reitti minun ajatuksilleni avautua. Eli yritän nyt keskittyä vain siihen mitä minä tahdon kirjoittaa ja ajatella.


Tänään olin ensimmäistä päivää kuntouttavassa työtoiminnasa Romotkella, tosin en ollut vielä pajalla. Juttelin ohjaajien (tai mitä ovatkaan) kanssa ja söin. Tästä lähin käyn siellä ti, ke, to ja minulla on siis jotain tekemistä melkein koko viikolle! Melkein kuin oikeilla ihmisillä. Tänään sain myös uusia lääkkeitä. Apteekissa oli soma setä joka kertoili hurjasta nuoruudestaan. Minulla on joku sellainen ominaisuus, että vanhemmat ihmiset tulevat mielellään juttelemaan minulle. Kaupungilta kotiin päästessäni iski taas hirmuinen ahdistus, venkslasin yhden mekon kanssa vaikka kuinka kauan kunnes vetäydyin peiton alle hieman nyyhkyttämään ja ahdistumaan lisää. Säälittävää? Ehkä. Sitten lähdin käymään äidin tykönä hakemassa matkalaukkua lainaan, koska huomenna lähdetään sinne sukuloimaan torniojokivarteen eikä minulla ole kuin jättisuuri lentolaukku. Istuin siellä ahdistuneena jonkin aikaa, kunnes jotenkin epähuomiossa nukahdin äidin sänkyyn, ja heräsin vasta illalla yhdeksältä. Pitkähköt päikkärit, menee taas yöunet häneksi. Unien jälkeen on ollut parempi olo. Olen aina ollut sitä mieltä, että uni auttaa mihin tahansa.


Muistuttaa kovasti minun Terhen-lapsostani.




Vaikka olisi kuinka kurja olla, kunnon yöunien tai pitkien päikkäreiden jälkeen aivot ovat saaneet aikaa käsitellä sitä, ja olo on parempi. Näin minä sen koen. Näin inhottavaa kakkaista unta josta ei sen enempää, joten kai se paha olo sitten tuli siihen uneen ja sain sitä näin purettua vähän pois.


Tänään kuuntelen Sireniaa, en ole koskaan pahemmin tutustunut bändiin, mutta pakko kai sivistää taas itseään hieman. Aamulla naapuri oli perseestä ja popitti hirveän lujalla jotain uskomatonta sontaa, joten pistin soimaan vanhaa Within Temptationia ettei päivä lähtisi käyntiin niin kurjissa merkeissä. Sitäkään en ollut kuunnellut aikoihin, ja tulihan siitä parempi mieli. Enter-levy on jotain uskomatonta ihanuutta, ja niin erilaista kuin uusi tuotanto. Sääli, liian usein taiteen tekeminen muuttuu rahanahneudeksi. Eikä tämä Sirenia ole muuten lainkaan paha, itse asiassa varsin nautittavaa nyt kun jonkin verran olen kuunnellut.



Mietin eilen, miten Tylypahkassa toimii lasten ja nuorten mielenterveyden ylläpito ja hoito. Miten hoidetaan oppilaat, jotka uupuvat sen valtavan työmäärän alla? Tylypahkassa on tunnetusti paljon opiskeltavaa, läksyjä, tutkielmia ja sen sellaista. Miten käy oppilaiden, jotka eivät jaksa pysyä tahdissa? Onko siellä olemassa mukautettua opiskeluaikataulua, mukautettua tuntiohjelmaa, saako siellä sairaslomia? Onko niillä töissä koulukuraattoria, koulupsykologia, kiinnostaako ketään? Voiko henkisesti epävakaalle nuorelle antaa sauvaa, sehän on hengenvaarallinen ase? Masentunut velho-oppilas voi tehdä jotain itselleen, tai muille. Miten erikoistapaukset hoidetaan? Vaikkapa oppimisvaikeudet. Entä kiusaaminen, se tuntuu olevan koko koulussa kovin yleistä. Se oppilaitos on ilmeisesti ollut pystyssä kauan, kaipa niillä jokin toimiva systeemi sitten on. Uupuva opiskelija julistetaan surkiksi? En tiedä. Mielenkiintoinen ajatus.

Tunnen itseni romuluiseksi, löysäksi, rumaksi, vähä-älyiseksi, ja jopa likaiseksi melkein heti suihkun jälkeen. Epämuodostunut, vääristynyt, liian sitä ja liian tätä. Tajusin eilen, että minulla on vääristynyt kuva itsestäni. Yritän olla täydellinen kaikessa. Minulle ei kelpaa muu kuin täydellisyys. Vaikka kuka sanoisi että olen riittävän hyvä, riittävän fiksu, riittävän kaunis, riittävän hoikka, se ei riitä minulle. Ei ikinä. Siitä tulee hetkeksi hyvä olo, mutta sisimmässäni tiedän, etten tule ikinä riittämään itselleni. Tai no, liian kovasti sanottu tuo ikinä. Ehkä vielä joskus. Mutta ei tähän mennessä, eikä varmasti vielä pitkään aikaan, jos koskaan.



Minä pelkään paljon. Pelko on heikkoutta. Vihaan heikkoutta. Vihaan itseäni, koska olen heikko. Yritän olla parempi, kylmä ja kova, sellainen kuin kaikkein cooleimmat hahmot kirjoissa tai leffoissa. Yritän olla täydellinen. Rankaisen heikkoa huonoa minua. Olen aina liian huono. Yritä kovemmin, ole parempi, valuta viimeinenkin elämänpisara ja ole hyvä.



Kunpa voisin vain... tiedättekö, tuntea oloni hyväksi täällä oman itseni sisällä. Olen melkein kuin irtonainen henki tyhjässä ruumiissa, epäsopivat palaset. En löydä kotia tämän lihakasan sisältä, en osaa asettua, en pysty muokkaamaan sitä mieleisekseni, se ei vain sovi.

Mitä tälle voi tehdä?


Voi luoja, toivon, että ne uudet lääkkeet olisivat jotain taikapillereitä jotka tekevät kaiken hyväksi. Kunpa ne olisivat. Tunnenpa itseni nyt säälittäväksi inisijäksi.


Toivottavasti.

Art by Anna Ignatieva.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Feeling Blue

Otin taas mekataiteellisia kuvia, kun piti ottaa tavallisia asukuvia ja alkoi tylsistyttää mokoma.




Ja vähän muitakin kuvia.







Olin viikonlopun kotona. Wäinö 4v. (siskopuolen poika) kommentoi asuani näin: "Miksi sulla on melkein Spider-man -puku päällä?" Ihmeteltyäni tätä kävi ilmi, että sinisten sukkahousujen päällä olevat verkkosukkikset tekivät yhdennäköisyydestä ilmiselvän. Tietenkin.

Lauantaina paistettiin jäätävä kasa munkkeja. Minä tein taikinan, ja oikeastaan hoidin paistamisenkin, äitipuoli sokeroi ja kaulitsi taikinaa sun muuta sellaista. Puolet meni pakkaseen odottamaan vappua. Itse söin koko illan aikana kaksi ja siinäkin taisi olla yksi liikaa. Kamala närästys niistä tulee, ellottava olo. Mutta nam silti. Ostin pitkästä aikaa ison pussin irtokarkkeja, eli melko sokerinen viikonloppu on ollut. Olen myös muistanut kirjoittaa muistikirjaan joka päivä jotain, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Tänään pitäisi äänestää, mutta en sittenkään ole varma ketä, enkä itse asiassa ole edes ihan varma uskallanko kävellä tuohon parinsadan metrin päähän koululle äänestämään. Kas kun uusi pelottava tilanne, yksin sinne, ihmisiä ja kaikkea, ahdistus. Tässä on kahdeksaan asti aikaa miettiä mitä tehdä, kello on puoli viisi. Täh, juuri äsken se oli kolme?

Kotona oli parissa viikossa lumet kadonneet pihalta aika nätisti. Toki suurin osa lumista on tallella pelloilla sun muuta, mutta ruohoa ja lammikoita näkyy sen verran mukavasti, että tulee suuri halu vain istuskella ulkona auringonpaisteessa. Tietenkin siellä tuuli niin jäätävästi, että terassilla istuin lähinnä toppatakki päällä, mutta aurinko lämmitti silti ja kisukin paistatteli sylissä somasti. Milla oli paisunut melko lailla. Odotettavissa koiranpentuja kuukauden sisällä.


Pikku-Sissikin oli kasvanut jo melkein isoksi kisuksi. Snif, lapsoset kasvavat niin nopeasti. Sissi ei taida edes muistaa millaista on ulkona verstaalta, kun se vähän arastelee ulos menoa. Se oli ihan pikkuruinen pallero viime kesänä.


Kaupunkiin tullessa matkalla käytiin mummon luona taas. Mummo oli hieman hupsulla päällä, veisteli mustia vitsejä siitä kuinka arkkurahat menee pelaamiseen, juotti minulle yskänlääkettä ja antoi mukaani säkillisen pakastettua makaronilaatikkoa, hernesoppaa ja jotain lihaa. Sitten mummo kekkasi, että hänellä on käyttämättömiä nahkatakkeja kaapissa, ja antoi mukaamme muutaman. Varasin itselleni kirkkaanpunaisen mekapäheen hieman kasarityylisen nahkatakin. Vanha, suomalainen, aitoa nahkaa.


Sellainen viikonloppu. Seuraavaksi makaronilaatikkoa ja ehkä joku leffa.