maanantai 27. kesäkuuta 2011

Pastels in darkness

Olen laihtunut. Kadotin noin viisi kiloa, ehkä enemmän, luullakseni parin kuukauden aikana, enkä tiedä teinkö sen tahallani. Huomasin kyllä jo jokin aika sitten syöväni hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Vähemmän lämmintä ruokaa, enemmän salaattia, pienemmän leipäpalan, enemmän juomista. Mutta aina kokonaisen kunnollisen aterian. Vatsan lähes täyteen, kuten tapanani on ollut. Täpötäysi vatsa tuntuu kuvottavalta, on aina tuntunut. (Söin äsken liikaa makaronilaatikkoa, koska löysin sitä pakastimesta purkillisen, enkä oikein halunnut jättää loppuja syömättä, koska se oli jo kertaalleen lämmitetty ja olisi mennyt äkkiä piloille. Nyt on paha olo.) Jotkut ovat huomanneet minun laihtuneen, siitä huomauttaminen tekee minulle kummallisen epämukavan olon. Aivan kuin se olisi salaisuus. Vaikka samalla olen salaa pikkuisen ylpeä itsestäni. En itse näe laihtuneeni, samalla tavalla kuin vanhemmat eivät itse huomaa jälkikasvunsa kasvamista, mutta sukulaiset kyläillessään aina näkevät sen. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, laihtuminen.

Minun pitäisi mennä suihkuun, nukkua, huomenna on aikainen herätys. Mutta ähky on ikävä, täytyy sulatella ensin. Ähky tekee pahan olon, mielikuvitus alkaa laukkaamaan, pelottaa, ja sitten tulee pahempi olo, melkein paniikki. Täytyy sulatella ja rauhoittua.

Kokeilin päivänä muuanna kerätä vaatekaapistani fairy kei -koordinaation.

Ponikoru on itse tekemäni, samoin tuo kaulakoruista pisin.
Ja rannekoruistakin suurin osa omaa räpellystä.
Ponipaita huuto.netistä, huppari Seppälästä.
Hame H&M lastenosastolta, kengät Demonian, kirpparilta.
Laukun toi äiti Pariisista monia vuosia sitten.
Olin melko tyytyväinen, en kuitenkaan ole koskaan hankkinut vaatteita nimenomaan tuo tyyli mielessäni, joten aika hyvin sattui kaikkea löytymään.

Juhannuksen vietin kotona isukin luona ukkoni kanssa. Siellä oli sisaruspuolia helluineen, ja oikeastaan siinä se. Ei suurensuurta porukkaa, emmekä me mitenkään oikein juhlineetkaan. Vaikutti perus viikonlopulta minun mielestäni. Kaikki olivat kännissä paitsi me kaksi, leikittiin hauvavauvojen kanssa, leivoin illalla yhdentoista aikoihin pullaa, tapahtui verinen äksidentti joka vaati yhden kuolonuhrin, sitten saunottiin, mentiin kahdelta nukkumaan. Lauantaina laiskoteltiin ja syötiin pullaa, illalla lähdettiin takaisin kaupunkiin laiskottelemaan vähän lisää. En kuvannutkaan juuri yhtään tänä juhannuksena.

Järvimaisemaa, melkoinen tulva ja Iikka.
Rantasauna, yhä tulvaa ja ukkoni.
Pikkumusti! Melkein kuolin niiden söpöyteen.
Muttakun ne on niin pulleita ja pörröisiä ja pieniä ;_;



Löysin viime viikolla kirpparilta tasan 10 ponia. Niistä 8 oli G2-poneja, yksi G1-poni ja yksi G3-mäkkäriponi, lisäksi kahden G2-ponin mukana tuli keskikokoinen leikkisetti (tosin luulen, että kahvilasetti on kaikkea muuta kuin täydellinen, ja hääsetti on ihan pikkuisen rikki). Tämä tarkoittaa sitä, että minulla on nyt kai 66 ponia, joista 18 on G2-poneja. Huomasin myös, ettei ponihyllylleni mahdu enää yhtäkään, joten otin tänään asiakseni  järjestellä kaiken uusiksi. Minulla on tässä alkovissa - jossa pidän sängyn sijasta tietokonepöytää - kaksi pitkää hyllyä seinällä, ja ponit olivat aiemmin niistä alemmalla. Päätin, että ylempi on myös pyhitettävä poneille, joten raivasin muun roinan surutta veks, ja sain juuri järjesteltyä kaiken nätisti.

Kustomit ja G-kakkoset ovat ylähyllyllä, leikkisetit poneineen, G1- ja G3-ponit alahyllyllä.
Lempparit CD-telineen ja kajareiden päällä.
Eiliseltä on vielä asukuva, kun päätin leikata punaiset farkkuni sortseiksi, koska en käyttänyt niitä juuri koskaan.

Huuto.netistä keväällä karjutut narinakenkulit.
Yläosana veljen vanha paita, lienee 20 vuotta vanha riepu.
Ihanan reikäinen, kulahtanut ja pehmoinen.
Ja naama.
I think that's all folks. Ruoka ehti sulaa mukavasti tätä kirjoittaessa jeii, joten aika rientää suihkuun ja sitten peiton alle lukemaan kunnes silmät tippuvat päästä. Now reading: Jeff Long - Helvetin Piirit.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Rants

Joskus vihaan elämääni ilman sen kummempaa syytä. Tai oikeastaan vihaan itseäni. Elämä olisi OK jos minä en olisi minä? Äh, typerää. Se on ilmiselvää, mutta toisinaan kaikki mahdollinen tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että minusta tulisi koskaan mitään. Että joskus vielä olisi asiat paremmin. Että joskus vielä pystyisin elättämään itseni niin kuin vastuullisen aikuisen kuuluu. Että voisin elää minun tavallani. Meidän tavallamme. Olla isoja.

En edes tiedä enää mitä selitän.

Pitäisikö minun lakata olemasta jotain jotta voisin olla sellainen? Tiedättekö, elämässä pärjäävä. Jotenkuten pärjäävä, päivä kerrallaan, mutta oman itsensä herra.

Maalaan työpajalla kuvaa Blind Magista.

Tätä kuvaa itse asiassa.
Minulla on mainio ohjaaja, ja olen kerrankin erittäin tyytyväinen työhöni, uskon että maalauksesta tulee varsin komea. Käytän pelkästään sinisiä sävyjä, tai aavistus violettia parissa kohtaa.

Sen kunniaksi siniset kynnet. Siniseen tunnelmaan päästäkseni.

Tiedän vallan mainiosti, että nukkumaan olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten. Tarvitsen todellakin melko paljon unta. Aamu ei tule olemaan mukava. Mutta luotan siihen, että olen tarpeeksi innoissani tuosta maalauksesta, jotta pääsen lähtemään ihan ilman suurempia taisteluita.

Nyt minulla on kaksi Lalaloopsya.
Sinja ja Riila.
I freakin' loooove dolls. All sorts of them. Kaivelin eilen kotona käydessäni vanhaa barbilaatikkoani, kokosin kaikki jäljellä olevat vanhat rumilukset (ja ne pari uudempaa hienompaa) riviin, puin ne juhlamekkoihin ja ihastelin niitä ihan muuten vain. Koska nuket ovat nerokkaita. Jokin niissä viehättää hirmuisesti. Toivoisin, että minulla olisi tilaa ja varaa kerätä suuri kokoelma erilaisia nukkeja. Tuntuu, että pölisen nukeista kovinkin usein..?

Äsken nappaamani kuva.
Eilen kotona myös satuin hoksaamaan vanhat (90-luvun alku) Eläinmaailma-lehdet joita olin pelastanut ties mistä kätköistä yöpöydälleni jo aaaaikoja sitten. Päätin vihdoin selailla ne läpi. Luin häkkilintujen hoidosta, koirien roduista, hännättömistä kissoista, eläinmyyteistä, kouluratsastuksesta ja vaikka mistä. Kouluratsastusjutut olivat itse asiassa hyvinkin mielenkiintoisia, en tiennyt aiheesta juuri mitään. Ja todellakin suuria tunteita lehdissä herättivät mainokset. Ihmeellistä, mitä muistoja herättää kuva Lauantai-pussista vuodelta -91. "Ai niin, tuolta se näytti! Tuollaisia karkkeja siinä oli!" Se oli hassua.

Kääks, yhdessä lehdessä oli tismalleen tämä sama kuva jonka löysin äsken netistä.
Nukkumaan menemisessä on joku taika. Se ajatus joskus vain ahdistaa suunnattomasti. Pitäisi pitäisi, pitäisi nukkua tarpeeksi ja pitäisi olla pirteä ja pitäisi olla vastuullinen ja pitäisi päästä aamulla ylös. Yleensä pääsenkin. Mutta entä ne aamut, kun pelkkä ajatus peiton alta ulkomaailmaan lähtemisestä alkaa itkettää? Entä ne aamut, kun kaikki mörskän seinien ulkopuolella oleva on ylivoimaisen pelottavaa ja ahdistavaa? Ne aamut, kun pukee ja meikkaa ja on valmis lähtöön, mutta koko ajan itkettää, kun tietää joutuvansa kohta ulos, ihmisten keskelle, tekemään asioita. Sellaisetkin aamut, jolloin viime hetkellä istahtaa eteisen lattialle itkemään, sittenkin liian peloissaan lähtemään.

Vaikka yleensä, suurin osa niistäkin aamuista päättyy siihen, että kello tulee kaksitoista ja huomaan olevani siellä missä pitääkin, tekemässä sitä mitä kuuluu, ihan hyvillä mielin, ei itketä enää, ja silmätkään eivät ole enää kovin punaiset. Se on jo osa voittoa. Siitä tiedän edistyväni. Ja ehkä joskus, vielä jonain päivänä, pystyn olemaan oikea ihminen, oman elämäni herra. 

Melkein näen sen tulevaisuuden. Mutta silti pelkään niin kovasti, että haihattelen vain sellaisen perään, mikä ei ole koskaan mahdollista. Voiko kaikki sittenkin vain mennä pahemmaksi?



Mekasomaa *3*
Voi jeesus minä pelkään ajan kulumista. Pelkään sitä, että elämäni valuu johonkin hukkaan, odottelen parempia aikoja, yritän eheyttää itseäni, ja sitten olenkin eläkeiässä. Kun voisin pysäyttää kaiken muun siksi aikaa. Odottakaa, odota maailma minua hetki, minä tulen kyllä mukaan, olen vain hidas. Jos saisin ylimääräistä aikaa kerätä palasia kokoon. Jos saisin ylimääräistä aikaa, jotta voisin sitten sen jälkeen olla vielä nuori ja vetreä, ehtiä tehdä kaikkea mitä tahdon. Ehtiä elää ja sitten ehkä... mahdollisesti... luoda elämää. Pelkään, että sitten kun olen tarpeeksi ehjä ja kypsä, kehoni ei enää tottele.

Minun täytyy aloittaa kirjoittaminen uudestaan. Kirjoittaa loppuun tai kokonaan uusiksi kesken jääneet tarinat. Luoda monista päässäni vellovista ideoista oma maailmansa, oma sarjansa tarinoita. Minun täytyy, se on ainoa keino.

Miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa? Ennen ei ollut mitenkään kummallista nähdä ruumis. Kuolleita perheenjäseniä säilytettiin saunassa talven yli, jotta routa sulaa ja päästään kaivamaan hauta. Kuolleista on ollut tapana ottaa viimeisiä kuviakin. Se on kaunis tapa. Se on kunnioittavaa. Kuolleiden ei pitäisi olla pelottavia, äkkiä pois vietäviä roskia. Kuoleman pitäisi olla luonnollista. Sillä voi hyvän tähden, se kohtaa meitä kaikkia, joka ikistä. Sinua siinä. Eikö elämäkin olisi helpompaa, jos kuolema olisi jokapäiväinen asia. Ei shokeeraava, niin kuin siitä nykyaikana on tullut. Siitä ei saa puhua, aihe ahdistaa. Sitä ei saa ajatella, ehkä se jättää minut välistä jos kuvittelen eläväni ikuisesti.


Mietin, mitä tapahtuu esineilleni ja tarinoilleni kuolemani jälkeen.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Vielä viime päivistä

Olin viikonlopun Ylitorniolla serkun valmistujaisia juhlimassa.

Menomatkalla piipahdettiin Aavasaksan päällä.
En ollut käynyt ties kuinka moneen vuoteen.
Helmat hulmuili.
Torniojoki näkyy.

Sitten päästiin kummitätini ja -setäni luo.
Pihalla kasvava omenapuu oli komeimmillaan.
Minä en.
Lueskelen aina tätä kirjaa siellä ollessani.


Radiosta tuli simply the best.
Itse valmistujaisistakin on kuvia, mutta eipä järin mielenkiintoisia. Keräsin jostain ojasta iiison kimpun luonnonkukkia ja sitten oli hyttysenpaukamilla koko ämmä, veri valui naamasta mäkäräisten jäljiltä, ja nokkonenkin puri sormista. Söin hemmetinmoisen määrän voileipäkakkua, salaatteja, keksejä, vähän täytekakkua ja pullaa, pasteijoita, kinkkupiirakkaa, alkoholitonta siideriä ja mehujäätä. Koko sunnuntain oli outo herkkukrapula, masu kipeä ja kurja olo. Hassua.

Tänään en saanut mentyä työpajalle. En tiedä ihan miksi, univelat eivät ole ennenkään estäneet, mutta jokin nyt silti vain väsytti ja ahdisti ja pelotti ihan hirveästi. Ehkä tulevaisuudenpelko. Olen siis nukkunut liikaa, pessyt pyykkiä ja haaveillut... leluista. Minulla on pelottava obsessio erityisesti nukkeihin. Uusin rakkaus on Monster High, hirviöiden teini-ikäiset lapset, niitä ei myydä ainakaan täälläpäin. Kismittää niin pirusti. Vielä jonain päivänä minulla on niitäkin kokoelmissani!

Draculaura, tietenkin Draculan tytär.
Clawdeen Wolf, ihmissuden tytär, ehkä lempparini.
Näitähän riittää, poikahahmoja myös. Muunmuassa Medusan poika, zombie joka ei puhu kuin zombia eli ölisee, kummitus, Frankensteinin hirviön tytär, merihirviö ja sen sellaista.

Olemassa on eräänlainen sarjakin, jaksot tosin n.4 minuutin mittaisia.

Olenpa tässä istunut koneella taas koko päivän. Yayy minä.

No Beauty Limits

Tässäpä vaihteeksi Giveaway johon osallistuin. No Beauty Limits. Hullun iso palkinto, kaksi voittajaa!


En ole juuri koskaan voittanut mistään mitään, ehkä vielä joskus onnistaa.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

My Musical Evolution

Tuli mielihalu selvittää itselleni menneisyyttäni musiikin saralla. Samalla siitä saa sepostusta blogiin.

Kaikki muistavat Spice Girlsin. Kaikki 90-luvulla eläneet lapset ja teinit muistavat kuunnelleensa sitä, kuinka HEMMETIN ISO juttu se oli. En ole poikkeus. Noihin aikoihin, todellakin hyvin pienenä, ehkä 5-7-vuotiaana, kuuntelin lisäksi Aquaa. Aquan levy oli ihka ensimmäinen ikinä omistamani CD. Pidin myös jostain perus lasten jutuista, Smurffit ja sen sellaiset, ei mitenkään järin erikoista tai kiinnostavaa, vai?



Mutta noihin aikoihin tapahtui myös jotain kummallista. Silloin ehkä 7-vuotiaana, kun isoveljistäni vanhempi oli vielä elossa, hän soitti minulle musiikkia. Nimeltä en muista enkä tiedä juurikaan niistä mitä sain kuulla (aka, millä hän aivopesi minut), mutta parhaiten jäi aina mieleen tämä näin:


Bändi on Dismal Euphony, ja levy Soria Moria Slott. Silloin saatoin kiivetä yläkertaan velipoikien huoneeseen, aina joskus jos tiesin A:n olevan hyvällä tuulella (mitä hän ei usein ollut) ja pyysin häntä soittamaan "sitä missä on se vesiputous". Tämä musiikki oli minulle jostain syystä hyvin vahvasti vaikuttavaa, en tiedä miksi. A oli tuolloin 18-vuotias, eli minua 11 vuotta vanhempi. Veljet olivat minulle suuria sankareita, eikä tietenkään ollutkaan mikään ihme että pidin kaikesta samasta kuin hekin. Mutta silti, miksi 7-vuotias pieni tyttö rakastuu juuri tällaiseen musiikkiin, on mielestäni melko mietityttävä juttu. Nykyään minulla on tämä levy tallessa. Se on tärkeä, hyvin tärkeä, ja sen kuunteleminen on äärettömän nostalgista, joskus jopa itkuun saakka.


Myöhemmin kuunnellessani veljen vanhoja levyjä, on mieleeni noussut muistoja kappaleista joita hän on kuunnellut ja minulla kuunnelluttanut. Näitä bändejä ovat olleet muun muassa Deine Lakaien, Amorphis ja Sopor Aeternus. Kätköistä on löytynyt esimerkiksi Samaelia, Summoningia, Mardukia, Bathorya ja muuta hilpeää. Muistan hyvin kuinka kovasti A piti joistain tietyistä kappaleista, muuten ne eivät olisi jääneet mieleeni niin selvästi. Erityisesti Deine Lakaienilta kappale Return on nykyäänkin minulle hirmuisen tärkeä. Kamalalaatuinen livevideo on ainoa alkuperäisversio mikä Youtubesta löytyi, joten suosittelen vaikkapa Spotifya ennemmin. Jostain syystä se akustinen versio on levinnyt netissä laajemmalti. Löysin myös vanhan Within Temptationin levyn Enter, vähemmän tunnettu älyttömän nerokas ensimmäinen CD siltä porukalta. Tässä nimibiisi:


Ala-asteen aikana minullekin kehittyi se jonkinlainen "OMFG tr00 metalhead"-kausi. Ehkä vitosluokalla, tai peräti nelosluokalla, tutustuin tyttöön jonka kanssa aloimme fanittaa HIM:iä niin helvetisti. Ne olivat lystejä aikoja kyllä. Pianhan sekaan mahtuivat ne muutkin perus meiningit, Nightwish ja The 69 Eyes sun muut. Tuolloin Within Temptation putkahti myös pinnalle aivan yhtäkkiä, ja olin tietenkin hyvin ylpeä truu fani kun olin kuunnellut Enteriä jo pari vuotta aikaisemmin.


Mitenkäs se sitten yläasteen aikana kehittyi... Veljistäni vanhempi A oli siis kuollut -99 ja yläasteen aikana heistä nuorempi J ilmeisesti otti asiakseen "valaista" minua lisää musiikin osalta. Muistan tuolloin kävelleeni aamuisin seitsemältä täysin pilkkopimeässä kohti bussipysäkkiä, kuulokkeet korvilla, kuunnelleen J:n polttamaa levyä joka sisälsi muun muassa Blutengelia, Danzigia, Apoptygma Berzerkia, Dark Tranquillitya, Funker Vogtia, My Dying Bridea, Type O Negativea ja VNV Nationia. Sekä monia muita. Seitsemännellä luokalla, ollessani 12-vuotias (sillä menin 6-vuotiaana kouluun) lakkasin äkkiä pelkäämästä pimeää, hiippailin virnuillen talviaamussa ajatellen vampyyreita ja kuunnellen tätä:


Ilmoitan myös yhä hieman rintaa röyhistellen soittaneeni kasiluokalla aamunavauksessa koko koululle tämän kappaleen:


Mikä tietenkin herätti suurta pahennusta ja yleistä dissausta. Ainahan olin toki kovin suosittu koulussa.

Jossain vaiheessa näin sattumalta leffan Cradle of Fear ja rakastuin Dani Filthiin - ja vasta sitten aloin kuunnella Cradle of Filthia. Se vaihe tosin ei kestänyt kauaa, vaikka pidän yhä parista tyyppien kappaleesta. Mutta yläasteen aikana sattui jotain maatamullistavaa: Minä löysin vihdoin kunnolla Summoningin. J:llä oli kätköissään kaikki Summoningin levyt vanhinta lukuunottamatta, ja hän lahjoitti lähes koko CD-kokoelmansa minun käyttööni. Siellä oli myös suurin osa A:n vanhoista aarteista. Voi luoja minkä räjähdyksen tajunnassani Summoning tuli aiheuttaneeksi. Se on yhä jotain elämääkin suurempaa minulle.


Tämä oli ensimmäinen niiden kappale joka iskeytyi tajuntaani kuin se olisi ollut siellä aina, värisemässä takaraivossani ja kiipeämässä kylmillä kourillaan selkärankaani pitkin, runollisesti puhuen.

Muistan lukioaikoinani syventyneeni lisää erityisesti Black ja Doom metalliin, unohtaen vihdoin lähes tyystin entiset ihkutuksen aiheeni. Yhä toki on toisinaan hyvinkin nostalgista kuunnella vanhaa HIM:iä tai The 69 Eyesia, puhumattakaan siitä Enteristä joka on aina vain mielestäni yksi parhaista levyistä ikinä. En ole suinkaan tyystin unohtanut evoluutiotani ja juuriani (Aquan levytkin ovat yhä tallessa). Muistaakeni lukion aikana - tai ehkä jo ysiluokalla - joskus tulin tuumineeksi musiikkimakuani, epäilleeni olenko sittenkään ihan oikeasti metallin ystävä vai kuvittelenko vain, mistä lie sellainen ajatus tullut päähän. Otin asiakseni kuunnella kaikkea kritiikittömästi. Kaikkea mahdollista mitä vain löysin. Ja kas, kovasti huomasinkin pitäväni Rihannan uusimmasta, jostain rokista, monenmoisesta popista, rakastuin päätä pahkaa goottirokkiin ai jumankekka, mutta huomasin yhä kaipaavani myös mättöä. Joten näin minusta tuli ennakkoluuloton musiikin kuluttaja. Jossain tässä vuosien varrella olen ottanut Wanhan kunnon jööttien metallittoman rokin täysin omakseni, ja se kulkee tyytyväisenä bläkkiksen rinnalla, välillä ohittaen, välillä antaen latua. Minulla oli Rammstein-kausi ja Theatre of Tragedy -kausi. Minulla on ollut EBM-kausiakin jossain välissä. Tähän mennessä kaikki on sulautunut somaksi sekalaiseksi sopaksi johon mahtuu mukaan monenmoista. Tämän tarkemmin en osaa suunnilleen viidestä viime vuodesta kertoa. Jossain vaiheessa kaikki on tullut remmiin mukaan. Mitään unohtamatta, mitään syrjimättä... paitsi ehkä reggaeta, ei helvetti en käsitä reggaeta en sitten yhtään!

Luulen unohtaneeni jotain hyvinkin tärkeää. Isken varmuuden vuoksi loppuun muutamia suosikeiksi muodostuneita kappaleita viime vuosilta.

My Dying Bride - Black Voyage
Tätä livevideota on tullut tuijotettua liikaakin.

Amorphis - Black Winter Day

Aesthetic Perfection - Schadenfreude

Beseech - Between The Lines

Danzig - Devils Plaything


Die Verbannten Kinder Evas - Mistrust

Wyrd - Henkien Yössä

The Coffinshakers - Last Night Down By The Grave

Theatre of Tragedy - Der Tanz Der Schatten

Tässä aika monta, yritin eri tyylisiä laittaa esimerkeiksi. Jei kilometripostaus. Oli lystiä taas muistella menneitä. Aika mennä nukkumaan, tai ainakin yrittää.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Inspirational again

Tuumin tuossa että nääääh mitäpä minä unirytmillä, ja olen itse asiassa tässä kolmatta tuntia matkalla keittämään teetä. Jumitin vain jotenkin jännästi bloggeriin, tumblriin ja örkkikalleriaan. Joten nyt kun muistutin itseäni asiasta, keitän tässä välissä teetä -->

Teetaivas-kokoelma on aina ilo ^^ *ryyyyyst* Kuuntelen tässä Sabatonia pitkästä aikaa. En tiedä kuinka tervettä se on, että minusta tuo ruattalainen aksentti enklanninkielisessä laulussa on tosi smexy. En ikinä kyllästy White Deathiin, kappale joka kertoo suamalaisesta tarkka-ampujasta talvisodassa, Simo Häyhästä. Jotenkin vain niin kovin kylmiä väreitä nostattava kappale.

Näe lyriikat.

Mutta tosiaan, aikomuksenani oli kerätä tähän postaukseen taas inspiroivia kuvia. Niitä on löytynyt tumblrista viime aikoina niin paljon, mutta hienoimmat hukkuvat paljouden sekaan. Joten tässä muutamat highlights.


Rakastan tyylejä joista ei tiedä mitä suuntausta ne oikeastaan edustavat. Mikä niissä tietenkin on tarkoituskin. Haen usein samaa itse asuissani, tosin ehkä vähemmän teatraalisena.

Kun taas tämä kaulakoru on jotain niin uskomattoman kuolattavaa!
Aah toinen koru, koska tahdon oman kokoelman sudenkorentokoruja.
Lähentelee täydellistä gothic/kuro lolitaa IMO.
Niin vähän asusteita, hirmuisen simppeli ja siksi niin ihana.
Classic ja vapaana liehuva luonnollinen tukka.
Yet again so simple.
Mustavalkoinen asu, you're doing it right!
Yksinkertaisuuden teema jatkuu.

Olen myös saanut itseni obsessoitumaan Lalaloopsy-nukkeihin.
Tahdon ne kaikki, goddammit.
Sisustuselementeiksi. Enhän minä toki leiki enää eeeeen...
Mennään nyt täysin epäjärjestyksessä.
Valkoista.
VOI JEESUS AUTA tuo vihreä mekko!
Saa minut taas niiiiin kovasti toivomaan että olisi lolitaystäviä.
Joiden kanssa hönksöttää ja ottaa kuvia.
Olen myös aina pitänyt yhdistelmästä mustat ylipolvensukat ja lyhyt helma.
Kaipailen nahkahousuja.

The kirjastontäti <3
Keksisin taatusti missä ja miten käyttää tuota jos minulla olisi oma.
Mutta en ole aivan varma osaisinko käyttää tällaista.
So hot.
(BTW tässä samalla kun etsin näitä kuvia kuolaan Glenn Danzigia... Pakko kuunnella äijää tässä välissä...)

Tämähän on NIITÄ MEKKOJA. Jonain päivänä...
O_O woah
Iiran upeat kuvat seikkailevat tumblrissa useinkin.
Nuo kengät.
Alkaa riittää, megajättipostaus tuli jo. Hupsista.

Olen tänään istunut taas vaihteeksi koneella. Kävin hakemassa ponin postista, ostamassa karkkia, piipahdin matkalla katsomassa äitiä, ja sitten seikkailin melko pitkään hautausmaalla ja sellaista.

Ensin otin kuvan ponista.
Sitten poni otti kuvan minusta.
Näytän taas vaihteeksi aivan järkyttävän paljon edesmenneeltä isoveljeltäni.
Kuvailin myös hautoja ja pupuja, tein kaikkea tyhmää, istuskelin muurilla mässyttämässä karkkia ja huitomassa hyttysiä, hiippailin vastakuopatun ruumiin haudalle nuuhkimaan kuihtuvia kukkia. Muuten olen tosiaan nysvännyt koneella, ja hiirikäsi alkaa jo kangistua. Dammit. Minunhan piti parantaa unirytmiä, kuten viime postauksessa mainitsin. Käyn kuitenkin kolmena päivänä viikossa työpajalla ja niinä päivinä pitää herätä seitsemältä. Mutta mitä sitä turhia, kai nyt kesällä pakostakin tekee mieli valvoa vaikka mikä olisi? Taidan itse asiassa syödä vähän yöpalaa ja katsoa jonkun Disneyn klassikon. Ehkä Pocahontas tai Mulan.

Seeya.

"Not scared to live, not scared to die, tydydyttyy tydytyttyy*