sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Velvet dreams

En oikein tiedä mitä kirjoittaa. Minulla on ollut vähän turhan kurja viikonloppu ja vähän turhista syistä. Lähinnä masentaa ja ahdistaa liikaa asiat joille ei juuri nyt voi mitään, tai asiat joiden odotan automaattisesti menevän huonosti, vaikka tekisin mitä. Tai sitten masentaa ja ahdistaa muuten vain.

Vaikka se, että huomenna on maanantai, eikä se enää olekaan minulle vapaapäivä vaan seitsemältä on noustava ylös ja työpäivä on tästä lähin tunnin pidempi.

Tahtoisin kirjoittaa uupumuksesta ja peloista lisää, mutta päätinkin yrittää olla vähemmän masentava. Sen sijaan voisin syödä iltapalaa ja vielä vähän sokeria, sekä jatkaa haaveilua uudesta kämpästä, upeista kengistä ja kauniista vaatteista. Sellaista mistä minä tykkään haaveilla.

VVO:lta oli tullut kirje. Kuvittelin sen olevan jo ilmoitus vapaana olevasta asunnosta, mutta se olikin vain ilmoitus siitä, että hakemuksemme oli tullut perille. Ehdin jo innostua. Mutta minua jännittää silti suuresti, ihan pian on edessä muutto, muutto yhteen heilani kanssa. Pitää tehdä niin paljon, irtisanoa edellinen kämppä, tehdä muuttoilmoitus, hankkia tavaroille kyyti, siivota ja pakata, kaikkea sellaista.

Haaveilin viime yönä samettimekoista. Minulla ei ole samettisia vaatteita juuri lainkaan. Ainoa samettihameenikin on menossa kirpparille, koska en osaa käyttää sen muotoisia hameita. Käytin pari tuntia polyvoressa etsien samettia, mustaa ja sinistä, ja siihen sopivia asusteita.

Tällaisen sain aikaiseksi.
Olen tosiaan yhä vasta opettelemassa tuon polyvoren käyttöä, mutta ainakin se on melkoinen ajantappaja. Kaipaan samettisia lolimekkoja ja minimekkoja ja iltapukuja. Ah, ihan mitä vaan.

Kello on puoli kahdeksan enkä tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi lukea loppuun kirjastokirja jonka eräpäivä on huomenna (kolme kertaa jo laitoin sille lisää laina-aikaa), haluttaisi katsoa leffaa ja rentoutua ja oleskella, mutta sitten kello kohta onkin jo kymmenen ja nukkumaanmenoahdistus iskee. Mikä johtaa siihen etten lopulta pääse lainkaan sänkyyn. Mutta jos menisinkin nukkumaan nyt... koska minua väsyttää tarpeeksi, saisin kyllä unta varmaan alle tunnissa... niin voisin joko nukkua aamuun asti tai herätä jossain välissä tarpeeksi nukuttuani. Jos heräänkin sattumoisin yöllä, ei aamuahdistus iske läheskään samalla tavalla. Minun täytyy kikkailla nukkumisen kanssa, koska minulla ei ole minkäänlaista unirytmiä, ei edes sellaista huonoa. Normaali huono unirytmi on ihan jees, sen voi korjata systemaattisesti, se on sellainen että on nukkunut liian monena aamuna liian pitkään. Mutta minä olen nukkunut ihan miten sattuu.

Tosiaan, voisin yrittää nukkua nyt ja herätä vaikka tuossa aamuyöstä, ja jos en jaksa niin nukun hyvillä mielin sinne seitsemään asti. Ei olisi mikään ihme, olen taas ollut niin henkisesti uupunut että kyllä uni varmasti maistuu.

Olipa turha blogipäivitys.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Sadas blogiteksti

Kaksi uutta lukijaa, helei.

Tänään on ollut hieman kurja päivä, varmaankin lähinnä siksi etten ole nukkunut tarpeeksi. Pääsin kuitenkin kunnialla työpajalle (lähinnä ukkoni ansiosta, osaa käsitellä aamuminua) ja tein siellä savesta kisun, pesukarhun, pöllön ja ketun. Kotiin päästyäni synkkä pilvi leijaili pään päällä, en jaksanutkaan raahautua pyykkitupaan asti, ja nukuin pitkät - liian pitkät - päikkärit. Mikä ei oikeastaan auttanut asiaa, koska sitten oli uninen ja ärtynyt olo ja niskakin jumissa. Sain hölmön itkukohtauksen typerän asian takia, ja kaikkea sellaista. Sitten luin tämän blogimerkinnän, ja keksin rakentaa majan. Tutkailin kämppääni kauan aikaa, mietin kuinka hulppea majan tulisi olla, mitä kaikkea voisin käyttää, mitä apuvälineitä löytyy, mihin se pitäisi rakentaa. Lopulta sain aikaiseksi matalan mutta tilavan lakanamajan, ja aion nukkua siellä ensi yön. Vein sinne kaikki pehmolelut, viltin, tyynyjä, peiton, lukulampun ja karusellin. Vein tänään työpajalta Demi-lehden jostain syystä, ja löhöilin majassa lukemassa teinien hömppää ja juomassa teetä. En muistanut, kuinka mukavaa tuollaisessa omassa pesäkolossa on piilotella. Jätin kaikki kurjat itkettävät ihmiset ulos, työpajalle, nettiin, jonnekin tuonne noin, otin pupun ja piilouduin. Shh, ihan hiljaa kökötän siellä, kukaan ei löydä.



Tarvitsen suojaa, turvallisen olon. Paikan missä on hyvä olla. Hassua sinänsä, että tämä mörskäni on tähän asti ollut minulle tarpeeksi pesäkolo. Tänne ei pääse kukaan sisälle ellen minä päästä. Täällä kukaan ei satuta minua ellen minä sitä salli. Tämä on minun turvapaikkani. Joten nyt minulla on pienempi turvapaikka turvapaikan sisällä. Makes sense?




Kamerani on toki yhä hajalla, enkä näin ollen saanut kuvaa eilen näkemästäni jättitoukasta. Keskisormen  mittainen ja paksuinen toukka osoittautui googlen avulla matarakiitäjän toukaksi. Minulla on jännä kyky huomata kaikki pienet yksityiskohdat ympäristössä. Minä olen aina se joka pysähtyy katselemaan maassa olevia öttiäisiä, pelastamaan ritarillisesti niitä maantieltä, keräämään kiiltäviä esineitä ja kummastelemaan pieniä juttuja. Ulkona kävellessäni jotenkin skannaan ympäristöä koko ajan.

Tuollainen punainen piikki sillä oli pyllyssä.
Kuva googlesta.
Ja aikuinen.
Löydän jatkuvasti maasta kolikoita, koruja ja muuta pientä. Olen joskus löytänyt ihan kummallisiakin juttuja, kuten kerran kietaisuhameen, kengät (puolen kilometrin välimatkan päässä toisistaan, samaa paria olivat), lasten kenkiä, monenmonta tuttia jne. Aina kun jokin kiiltää, tarkistan mikä se on. Harakkamainen piirre?

Aloin miettimään, mikä tuollainen lakanamaja on englanniksi? Sanalle maja on käännöksiä cottage, hut yms, mutta nehän ovat sellaisia mökkirakennuksia.

Haaveilen kauniista makuuhuoneesta, joka itsessään olisi pesämäinen, rauhallinen ja viehättävä. Ostin jo aika kauan sitten Ikeasta sellaisen hyttysverkon joka ripustetaan sängyn päälle. En ole pystynyt asentamaan sitä kattoon, mutta tahtoisin sen sängyn päälle kyllä sitten, kun muutan ukkoni kanssa yhteen (mihin muuten ei enää mene kauan... koska laitoimme eilen VVO:lle asuntohakemuksen). Se on sellainen romanttinen ja viehättävä makuuhuoneen somistus, ja yksinäänkin tekee jo huoneesta erilaisen. Ja tuo sitä pesätunnelmaakin. Makuuhuone voisi olla sellainen turvapaikka aina, rauhallinen ja itsen oloinen, jonne voisi vetäytyä maailmalta piiloon suljettujen verhojen taakse lukemaan ja löhöilemään. Ja tietenkin haaveilen suuresta pylvässängystä, tai vuodekatossängystä. Hulppea, mutta ei liian sellainen... näyttelykappaleen oloinen. En haluaisi kotiini mitään, mikä on vain sitä varten, että vieraat sitten saavat ihastella. Enkä kaipaa kokovalkoista huonetta, se ei sovi mielestäni edes keittiöön tai vessaan. Makuuhuone kaipaa värejä, joista tulee hyvä mieli. Mutta rauhallisia. Vihreitä, maanläheisiä oransseja ehkä, tai violettia. En oikein innostu sellaisesta trendikkään oloisesta "ah-niin-itämainen"-makuuhuoneesta mustana, metallinhohtoisena purppurana ja oranssina värikkäine kynttiläkippoinen ja -kruunuineen ja koristetyynyineen. Makuuhuoneen kuuluu mielestäni kuitenkin olla hieman hämärä ja mystinen. Ripustaisin sinne ehkä sellaisia jouluvaloketjuja, vaalean yksivärisinä. Ja se ei saa olla liian siisti tai avara. Jopas innostuin jaarittelemaan makuuhuoneen olemuksesta. Hups.




Perfection?
Pretty damn close anyway.


Gootahtavat piirteet viehättävät,
mutta mustat huonekalut ovat mielestäni usein tökerön näköisiä.
Tänään minulle yhtäkkiä iski ajatus: miksi ihmeessä en ole kuunnellut vanhaa Nightwishia toooodella pitkään aikaan? Minulla ei ole sitä edes lainkaan koneella, mutta Spotify typerine mainoksineen kelpaa tähän hätään. Ja tuossa illalla ollessani herkässä mielentilassa, kun Ever Dream lähti soimaan, yläasteen aikainen minä ja elämäni tuli mieleeni niin elävästi, että taisi päästä itku.

Pitkät päikkärit joilta herää seitsemältä illalla eivät varmaankaan ole paras mahdollinen tapa korjata unirytmiä ja herätä aamulla freesinä töihin. Kello on kohta yksi, koska minulla kesti sata vuotta etsiä noita kuvia weheartit.comista, ja aion käydä vielä suihkussakin ennen majaan linnoittautumista. Paras kai sitten mennä.

Öitä kamut.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Repent, the end is extremely fucking nigh

Oli taas hemmetinmoinen määrä ihmisten blogipäivityksiä lukematta, kun en ollut päässyt rauhassa koneelle yli viikkoon. Nyt, yön jo ollessa käsillä, sain ne luettua, ja on vihdoin aikaa kirjoittaa itsekin. Koska niin minä aina toimin, luen ensin rästipäivitykset ja sitten vasta kirjoitan omani, jos kirjoitan.

Noin viikko sitten serkkuni V tuli Helsingistä asti käymään. Kävimme Ruotsissa Mataringissa markkinoilla, siinä ihan rajalla, ja olimme yötä perikunnan mökillä Suomen puolella, mutta yhä rajalla. Hassua, kun oli isän puolelta serkku mukana siellä Torniojokivarressa, jossa olen tottunut tapaamaan äidin puolen sukua. Markkinat ovat olleet minulle pienestä asti lähes jokakesäinen tapahtuma. Vaikka siellä ei enää olekaan juuri lainkaan omaperäisiä, hassuja kojuja joissa myydään jännää pientä krääsää, vaan enimmäkseen sitä samaa roinaa mitä muuallakin, se on silti yhä jotenkin tärkeä juttu. Siellä markkinat ovat iso tapahtuma, suurempi kuin mitä olen koskaan rajan tällä puolen nähnyt. Siellä on ihan tivolilaitteitakin muutama pystyssä, hulluna porukkaa, ja kaikkea sellaista. Itse olin lähes rahaton Oulun reissun jäljiltä, mutta onnistuin hankkimaan itselleni vihdoin ja viimein uuden lompakon, tingittyäni hieman hintaa. Kaunis, musta ja kukallinen lompakko oli, suuri parannus edelliseen kärsineeseen röllykkään jossa oli pääkallo ja liekkejä...

Yksi yleiskuva, etualalla veljeni tyttöystävänsä kanssa,
OMG julkaisen heistä kuvan!
Paras pöytä oli tällä simpukkanaisella, joka oli suomalainen ja ilmeisesti asui Italiassa.
Korut olivat varsin upeita!
Hopeiseksi spreijattuja ravunsaksia.

Pähkäilin kauan aikaa, olisiko minulla sittenkin varaa ostaa jokin vähemmän hulppea koru sieltä, mutta päätin sitten kuitenkin käyttää roposeni siihen lompakkoon, koska käytännöllisyys. Hassusti sattui sitten, että äitini kävi markkinoilla seuraavana päivänä, ja oli ostanut minulle sieltä hopeanvärisen meritähtikorun, ihan vain siksi. En ollut mitenkään puhunut äitylille kojusta tai mitään, kekkasi ihan itse. Taitaa tuntea minut melko hyvin.

Mökillä Saarenpäässä saunottiin, uitiin ja grillattiin. Perusmeininki.

Leikin horsmilla ja yritin löytää linnunpoikasta, joka selvästi huuteli jossain koivikossa.


Kotimatkalla kiersimme "maisemareittiä", koska halusimme käydä katsastamassa veljeni tietämän supersalaisen mesimarjapaikan. Pelkkiä kukkia ja raakileita! Mutta poikkeama tavallisesta reitistä oli ihan hauskaa vaihtelua, varsinkin kun paikkaa piti hieman etsiskellä.

Ja kotonahan saunottiin ja uitiin.

Mielestäni vesi ei näytä tässä aivan vedeltä.
Tulee mieleen eräs tarinani.
Olenko vielä tarpeeksi monta kertaa maininnut, että rakastan sumua?
Tätä taisin muokata.
Minähän se siinä kyykistelen kivellä.

Hauvavauvatkaan eivät enää ole mitään vauvoja, vaan isoja tyttöjä! Se ainoa poika on jo saanut uuden kodin, ja kaksi on vielä lähdössä maailmalle. Niitä kahta kutsutaan vielä Pilliksi ja Pullaksi, ne muistuttavat toisiaan erehdyttävästi. Kun taas työnimi Musti, hauvoista tummin, joka on jäämässä meille, on ihan eri maata. Hassusti sen luonne poikkeaa niin paljon kahden muun luonteista, siinä missä ulkonäkökin.




Tässähän se Musti on.
Vielä ei ole sitä oikeaa nimeä keksitty.
Kissaneiditkin päättivät tehdä perheenlisäystä, molemmat samaan aikaan, äiti ja tytär. Siellä on nyt sitten peräti 8 kissanpentua, saapa nähdä miten käy, löytyykö kaikille koti. Isä lienee reissannut jostain kauempaakin tyttösiämme tapaamaan, sillä tämän värisiä pentuja meillä ei ole ikinä ennen syntynyt.




Saa tulla hakemaan, siellä on pari mustaa, pari harmaata ja jokunen kirjava.

Olen sitten lomaillut tämän viikon, laiskotellut ja reissannut, ollut kotona heinätöissäkin, ja sen sellaista. On taatusti tehnyt hyvää, stressitason ja nukkumisen kannalta varsinkin. Tosin jotkin erittäin ikävät sattumat ovat kyllä hieman vaivanneet nyt muutaman päivän, lähinnä koskien äitiäni. Olen kyllä ollut jo vuosia ihan ihmeissäni tuon naisen kanssa, mutta eipä siitä sen tarkemmin.

Tiistaina sitten taas työpajalle, vielä viikko tuota löysää tahtia ja sitten pitäisi alkaa ihan oikeiden ihmisten rutiiniin. Hyrr, pelottaa. Pelkästään se, että tiedän joutuvani kulkemaan siellä useammin ja olemaan kauemmin, pelottaa minua, saatika se, että tiedän miten käy, jos olen liikaa poissa. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun se pelko jo valmiiksi saa minut ajattelemaan että "huhhei, päin vittua, ei tästä kuitenkaan tule mitään" ja sillä asenteella ei pitkälle pötkitä. Ääh nyt nämä ajatukset taas stressaavat minua suunnattomasti!

Sattumoisin vuosia uskollisesti palvellut kamerani hajosi tuossa tänä iltana. Se on reistaillut jo jonkin aikaa, kuluttanut akut loppuun ennätysvauhtia ja valittanut milloin mistäkin. Taisin hupsistakeikkaa tiputtaa sen lattialle pöydänkulmalta, ja noh, sen taru näyttää olevan lopussa. Minulla on täällä toinenkin kamera, isän itse asiassa, joka ilmeisesti onkin nyt minun. Minulla ei vain ole siihen sopivaa muistikorttia. Saapa nähdä, koska seuraavan kerran saan uusia kuvia blogia varten sitten. Muistikortinhan voi hankkia, marssia vain kauppaan ja ostaa. Jos on rahaa. Jota minulla ei ole ennen elokuun ensimmäistä päivää.

Mainittakoon muuten, että kamerani on aina ollut huono laadultaan, en ole koskaan kuvitellutkaan tietäväni mitään kameroista, enkä todellakaan pidä itseäni minkään sortin harrastelijakuvaajana.

Loppukevennys:

O hai thar.
Ja NYT, nyt vihdoin voin katsoa leffan jota olen odotellut tuntikausia. Koska en voi katsoa ennen kuin olen lukenut päivitykset ja kirjoittanut omani.

Terffe.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Silvery light

Kuuntelen Amorphista, tällä hetkellä uutta materiaalia koska en ole aikaisemmin siihen niinkään tutustunut. En ole vieläkään siivonnut, vaikka serkun juna on täällä aamulla kahdeksalta. Aivastuttaa, nenu on kipeä, ja räkä huilaa. Miksi juuri nyt tuli flunssa? Vaikka arkiviikkoni kestää vain kolme päivää (ajatelkaas!), se on ollut kamala. Tiistaina en päässyt työpajalle laisinkaan, keskiviikkona istuin siellä silmät punaisena ja meinasin menettää tajuntani silkasta uupumuksesta, enkä saanut ruokaa alas. Torstaina nukuin työpajan nurkassa sohvalla puolitoistatuntia, myöhästyin lounaalta pari tuntia, en saanut tauluun taaskaan aikaiseksi juuri mitään, ja olin aivan varma että kuolen väsymykseen. Iloista. Henkinen uupumus aiheuttaa fyysistä uupumusta. Kun vain voisi mennä tuonne sänkyyn kymmeneltä joka ilta. Muttakun ei. Unettomuudessani ei ole kyse oikeastaan siitä että makaisin sängyssä hereillä tuntikausia, vaan siitä, että istun tekemässä jotain muuta ja yritän olla ajattelematta yötä, nukkumista, unia, huomista, koska se jostain syystä pelottaa niin helvetisti. Ajattelen aina, että "ei se nyt ole niin kamalaa vaikken nuku" ja istun sinnillä hereillä, kun en sitten enää uskalla mennä lainkaan nukkumaan. Ja kas, kohta kello on kuusi, silmiä kirvelee, alan taas pukemaan ja meikkaamaan, lähden työpajalle, ja jälleen yksi ihana päivä edessä.

Se kuulostaa jotenkin siltä, kuin valvoisin tahallani. Ja joskus tuntuukin siltä, uskottelen itselleni, että tahdon vain jästipäisenä valvoa. Yritän tosiaan kaikin voimin vain ajatella kivoja juttuja, unohtaa se mikä peiton alla asuu. Pelko, yksinäisyys, ikuisuus, synkät ajatukset. Pimeys ja kuolema. Kunpa siellä sängyn alla olisi mörkö. Mutta se mörkö, joka sängyssäni asuu, piilottelee peiton alla, tuijottaa minua yöllä peilistä. Ja olen niin poikki joka päivä, paitsi silloin kun minun ei tarvitse ajatella huomista, eikä minun tarvitse mennä aikaisin nukkumaan. Silloin menenkin ihan mielelläni ajoissa nukkumaan, herään ihmisten aikaan, pidän mukavan aamun mahdollisesti ukkoni kanssa, ryystän teetä ja laiskottelen, en itkeskele enkä ahdistu. En tiedä mikä siinä velvollisuudessa herätä ja lähteä on niin kamalaa. Mikä jokaisessa paikassa on niin kamalaa? Kaikki koulut, työharjoittelupaikat, kuntoutuspaikat...


Vaikka kuinka paljon olisi univelkaa, vaikka kuinka loppuunkulunut kroppani on, mieleni ei aina rauhoitu. Se ei vain anna periksi. Ja fyysinen uupumus aiheuttaa taas lisää henkistä uupumusta, joka aiheuttaa lisää fyysistä uupumusta, ja niin edelleen. Ensi viikko minulla on lomaa. Loma alkoi siis tänään. Saan taatusti univelkani nukuttua pois ja piristyn. Mutta kas, mitenhän käy heti kun täytyy taas mennä työpajalle? Pää hajoaa, uni hajoaa, kroppa hajoaa, pää hajoaa lisää. Sairasloma? Siitä oli tänään puhetta ohjaajan kanssa. Taasko sairasloma. Enhän minä ole sairas. Vain väsynyt. Niin helvetin väsynyt. Aina vain sairaslomalla, typerä mieli ja typerä kroppa. Toimikaa!


Surkean säälittävää, kuka nyt ei jaksa käydä töissä kolmena päivänä viikossa? Kolme päivää viikossa työtä, joka on mielekästä ja kevyttä. Ja se on liikaa. Liikaa, ei voi olla totta. Ruoskin itseäni jaksamaan vaikken jaksa. Mikä ihme heikko surkea otus. Taakka kaikille.

Surkeus, yhyy buhuu. Elämä on rankkaa (saaaarioineeeeen).

Keskiviikon meikki.
Oulussa viime lauantaina olin ensimmäistä kertaa julkisella paikalla (Nallikarissa rannalla siis) niin, että arvet reisissäni näkyvät. Kukaan ei tainnut pistää merkille. Ehkä huomasikin, mutta en ajatellut asiaa. Niin hienoa oli olla rannalla, M:n kanssa,  Oulussa. Jälkeenpäin on kyllä ahdistanut asia. Katsokaas kun kukaan ei saa tietää että olen surullinen. En tahdo näyttää surulliselta ihmisten nähden. En tahdo kenekään huomaavan, että tunnen jotain. Sehän on heikkoutta, eikö niin? Silloin olisin helppo kohde, murskattavissa tuosta noin vaan. Tai jotain?

Pyh siivoaminen, minä menen nukkumaan.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Raparperitaivas

Olinpa Oulussa pidennetyn viikonlopun torstaista maanantaihin. (Tosin en ollut tänäänkään työpajalla, syystä että.) Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni piknikillä, heitin vihdoin talviturkin, ja käytin kaikki rahani. Olipa hurjan kivaa nähdä pitkästä aikaa taas hienoa ystäväistä M:ää ja Oulua. Kuvia tuli paljon, mutta luulenpa, ettei suurin osa ole aivan julkaisukelpoisia.

Junassa.
Vihreä-harmaa meikki.
Nomnom kirsikoita.


Tykkääpi, ei tykkää, tykkääpi...
Torilla, säikähdin kun M otti kuvan.
Ostoksista vielä vähän kuvia, koska olen melko ylpeä löydöistäni, ottaen huomioon kuinka pieni budjettini loppujen lopuksi oli.
Romeo & Julia -koruliikkeestä macaron-leivos.
Tämä oli minulle jo melko kallis ostos.
Lasten hame Prismasta, repikää siitä.
Oli vielä halvennuksessa.
Tavaratalolinjalla, Cittarin biksut.
Komeasti mustalla taustalla musta Fiorellan mekko.
Yksiolkaiminen, muotoja nuoleva, pitsiröyhelöä.
Tämäkin täydellinen hellemekko Prismasta, halvennuksesta.
Ja toki Tokmannista ballerinat kympillä.
Olen koko kesän etsinyt vaaleanpunaisia ballerinoja törmäten vain pinkkeihin tai lasten kokoihin.
Siellä oli sitten tarpeeksi sopivat.
Kolusin läpi myös keskustan kirpparin, kuten aina.
Hamoinen.
Pitsitoppi.
Vaaleankeltainen toppi.
Übermakea hopiainen tekonahkatakki!
Ja ukkoni oli maailman somin! Olin luvannut tuoda jotain tuliaista, joten V päätti ilahduttaa minuakin yllätyslahjoilla.

Harvinaisen soma miniminihamonen ja bling bling -toppi.
Toivottavasti tuomani tuliainen oli läheskään yhtä kiva kuin nämä.




Kello on taas turhan paljon, ei tee mieli nukkua. Viime yönä nukuin sen verran monta tuntia, että päätin selviäväni hengissä jos tämä yö jää vähän vähemmälle. Minulla oli tuossa iltapäivällä melkoinen paniikkikohtaus piiiiitkästä aikaa, ja se lykkäsi parilla tunnilla kaikkea mitä minun piti tehdä. Sattumalta äiti tuli kylään juuri silloin, tuomaan mansikkakakkua (koska viime lauantaina oli edesmenneen isoveljeni syntymäpäivä ja äiti tekee yhä kakun joka vuosi) ja jutusteli kanssani jonkin aikaa, niin että unohdin ajatella paniikkia ja se meni ohi. Äkkiväkkiä olikin jo ilta enkä ollut vielä käynyt suihkussa, kirjoittanut blogiin, syönyt yms. Haluaisin katsoa vielä jonkin leffankin, mielessä pyörii Hocus Pocus jonka sain vihdoin hankittua.

Haluaisin vielä kirjoittaa pitkän sepostuksen siitä kuinka pelkään tulevaisuutta ja sitä kuinka kaikki muuttuu koko ajan eikä minulla ole yhtään minkäännäköistä aavistusta siitä mitä vuoden päästä tapahtuu, siitä kuinka ihmiset huomaamattaan painostavat minua koko ajan opiskelemaan tai tekemään sitä ja tätä, siitä kuinka kummissani olen itseni kanssa, ja siitä kuinka ahdistavaa ja pelottavaa kaikki on, ja siitä kuinka epävakaaksi tunnen itseni. Mutta taidan jättää tällä kertaa väliin.

Maalaan työpajalla maisemaa mieleni sisäisestä paratiisista. Maalauksen hienoin juttu on se, että kukaan ei voi neuvoa minua tai kritisoida ratkaisujani, sillä se on vain minun pääni sisällä, eikä kukaan tiedä, millainen sen kuuluu olla. Tavallaan rentoutustyö välissä, kun olen niin pilkuntarkasti ja kurinalaisesti tehnyt edelliset maalaukseni.

Hyv' yöt.

PS: Otsikko tuli siitä kun äiti huonon näkönsä kanssa katsoi tuota vaaleankeltaista toppia jossa on pilviä, tähtiä ja tähdenlentoja, ja luuli niitä tähdenlentoja raparperinpaloiksi.