torstai 25. elokuuta 2011

Tosiaan

Se on sellainen homma, ettei minulla ole enää nettiä mörskällä. En tiedä, onko kukaan kaipaillut, mutta ajattelin kuitenkin ilmoittaa, että jää postailu vähemmälle. En oikein viitsi kirjoittaa ukkoni tykönä, jotenkin hävettää. Niin katsotaan, koska sitten seuraavan kerran pääsen kunnolla kirjoittelemaan.

Eipä muuta.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Hail to the Guardians of the Watchtowers of the North

Miten kaikki on mennyt niin kummalliseksi? Tai vaikeaksi? No, jotenkin minun on ollut pakko tehdä juttuja ja mennä paikkoihin ja selittää ihmisille vaikken olisi niin kerta kaikkiaan millään jaksanut. Ja se on outoa. Tänään aamulla olisin mieluummin hypännyt katolta kuin lähtenyt työpajalle. Mutta oli pakko käydä terkkarilla, oli pakko lähteä polkemaan sinne sanomaan että ei ei ei en jaksa. Ja jotenkin minut puhuttiin pussiin. Huomasin istuvani työpajalla itku kurkussa enkä saanut mitään aikaiseksi, ja minun piti olla siellä koko päivä ja mennä sen jälkeen vielä psykolle, mietin työpajalla kuumeisesti miten kummassa jaksan pyöräillä vielä sinne, ja sitten vielä kotiinkin, kun tuntuu etten jaksa edes seisoa tai istua tai hengittää. Ja sitten minä pyöräilin sinne. Puhuin sille. Siitä etten jaksa, en enää sekuntiakaan tajuatkoperkele ja onneksi psykoni on kiva ja kuuntelee. Ja pyöräilin kotiin. Ja kävin vielä kaupassakin. Enkä tiedä miten, olen varmasti liikenteessä vaarallinenkin nyt kun olen aivan muissa maailmoissa, autopilotti päällä, enkä tajua ympäristöstä mitään.

Päivän zombie-look...
On paljon asioita jotka stressaavat ja uuvuttavat juuri nyt minua vähän turhan paljon. Ihan konkreettisia asioita, ja sitten vähän monimutkaisempia asioita. Mutta sain huomisen sairaslomaa (perjantaithan minulla on vapaata muutenkin) ja maanantaina katsotaan uudestaan sitä jaksamista. Sain käskyn levätä nyt neljä päivää ihan rauhassa. Syödä melatoniinia illalla. Ja suklaata. Ja tehdä mielekkäitä asioita.

Näin tänään kaupassa tyypin, jota en olisi halunnut nähdä. Tyyppi, johon olin niin hemmetin ihastunut joskus muutama vuosi sitten. En ole vieläkään päässyt yli siitä häpeästä jonka sain aikaiseksi tehtyäni itsestäni pellen. Ihminen tällä itsetunnolla ei kai pääse helposti yli häpeän tunteesta. En ole mikään kova mokailija, koska pelkään tehdä itsestäni naurunalaisen. Muistan vieläkin kovin pieniä kämmejä kovin kaukaa menneisyydestä. Muistan kuinka häpesin. Ihan pieni tyttö. Ja tuo tyyppi joka ilmestyi muutaman vuoden takaa yhä tismalleen samannäköisenä, toi minulle häpeän takaisin. Toivoisin voivani poistaa tyypin muistin "unhoituta!" ja unohtaa itsekin typeryyteni. Ehkä vielä joskus nauran sille. Ja jos minulla olisi parempi itsetunto, nauraisin varmaan nytkin jo. Eikä se ollut kuin yksi säälittävä juttu, naurettavaa oikeastaan, mutta häpeä ei anna periksi.

Häpeä kontrolloi elämääni muutenkin aina välillä liikaa. Yritän päästä siitä, yritän kokeilla uusia juttuja, yritän olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Ehkä vielä joskus.


Asensin Chromeen My Little Pony -teeman piristääkseni itseäni. Ostin banaaneja, viilistä ja lempparimehuani (Natur neljä hedelmää) piristääkseni itseäni. Käyn varmaan huomenna kaupungilla piristääkseni itseäni. Ja voisin katsoa jonkin piristävän leffankin. Ja syön Voxraa tästä lähin joka päivä, en joka toinen, niin psyko suositteli tänään.

Muutto. Se tulee. Kaikkea pitäisi pitäisi pitää tehdä. Se stressaa. Jännittää ja pelottaa ja hihityttää ja haaveiluttaa ja mietityttää ja kaikkea sellaista. Se ehkä eniten juuri nyt.

Extrakuva, en minä tiedä, ikivanha CoF-paita ja pitkät sukat jee.
Blogitekstini ovat niin masentavia. Anteeksi. Piristyn kyllä ennen pitkää!

PS: Bonjour valkosipulituorejuustosta tulee mieleen mummoni <3

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Waterproof

Minäkin haluaisin olla sellainen eksentrinen, runollinen, taiteellinen ja mystinen. Mutta ehkä minä voisin nyt yrittää olla vain minä. Tämä näin. Ihan tarpeeksi kaikenlainen, ja kuka tietää, ehkä joku jossain pitää minua jotenkin erityisen jännittävänä persoonana. Luotan siihen.

En saa tarpeekseni yksisarvisestani. Tahtoisin nimetä sen Luciferiksi, ihan vain koska örr derp derp vaaleanpunainen yksisarvinen. Halin sitä jatkuvasti ja se vähän häiritsee nörttäilyäkin tässä sylissä, mutta en kehtaa laskea sitä käsistäni!


Tämä päivä. Äh, kaikki stressaa. Typerät asiat. Tuntuu, etten ole aikoihin saanut ihan vain, tiedättekö, olla rauhassa. Hiippailla koko päivää yöpaidassa, katsella leffoja tuntikausia ja löhöillä. Laiskotella. Tunnen, että viikonloppunakin on joka päivä kuljettava jossain, ajeltava kotiin maalle tai tutkittava sunnuntain bussiaikatauluja tai vähintään käytävä kaupassa ja pestävä pyykkiä. Kun olisi välillä päiviä jolloin ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Sellaisen jälkeen jaksaa taas paremmin. Ensi viikonlopun tahtoisin pyhittää yksinäisyydelle ja laiskottelulle. Ei kai siellä kotona ihan joka viikonloppu tarvitse käydä saunomassa ja keräämässä marjoja. En tarkoita, että elämäni olisi mitenkään kovin hektistä, voi luoja, sitä en kestäisi lainkaan. Ajatuskin ihmisistä, jotka tekevät rankkaa työtä vaikka kuutena-seitsemänä päivänä viikossa, juoksevat erilaisissa kokkareissa ja baareissa ja näkevät sen seitsemän sortin kavereita ja reissaavat milloin missäkin päin Suomea... Huh. Sitä kun joku jaksaa muutaman vuoden, on kyllä melko terästä koko tyyppi. Eihän minun elämäni mitenkään rankalta kuulosta. Käyn vain neljänä päivänä viikossa työpajalla tätä nykyä, olen siellä vain viisi tuntia päivässä, eikä minun tarvitse esittää kenellekään mitään hurjuuksia, enkä näe juuri koskaan ihmisiä, jne. Yritän olla stressaamatta. Eihän tässä tarvitse. Eihän?


Minulla on ongelma. Sen nimi on suklaa. Sitä on maailmassa liikaa ja se juonii itsensä luokseni, tavalla tai toisella! Ostan suklaalevyn, syön sen, päätän olla viikon ilman, joku tuo sitä minulle, syön sen, päätän taas olla viikon ilman, sitä on alennuksessa enkä tajua mitä teen ennen kuin olen jo ostanut taas levyn. Ja sitten syön sen. Eikä minulla enää edes haluta koko suklaata, ei lainkaan. Luulen, että tällä puolellatoista levyllä mitkä minulla nyt on varastossa, pärjään koko ensi viikon. Alkaisi olla jo pakko. Syön liikaa sokeria, ja siksi oikea ruoka saattaa jäädä välillä liian vähälle. Ja se lienee se syy, miksi laihdun.


Tahtoisin olla sellaisella tavalla mystinen, kuin aamu-usva tai nuotiosta nouseva savu tai Die Verbannten Kinder Evas tai kaukaisuudesta kuuluva korpin kraakunta tai tuulessa huojuva synkkä kuusimetsä tai maassa lojuva pieni pääkallo tai pitsiverhon läpi siivilöityvä ilta-aurinko.

Tai en minä tiedä.

Kun tuntisin jonkun merkityksen. Jollekin. Jotain merkityksellisyyttä, mystisyyttä, kauneutta. Se valuu sormieni välistä kun menen ulos kalastamaan sitä. Tuijotan kauneutta ja se valuu päältäni kuin vesi hanhen selästä. Hemmetin kupla. Ja naamakirja sanoo PLIM väärällä hetkellä ja rikkoo kaiken. Ei se ole sen syy. Ei se voi tietää. En saa otetta ajatuksista, kimpoilevat pääkopassani kling klong pienet lasinsirpaleet.



Die Verbannten Kinder Evas - Mistrust

Käsittämättömän kaunis kappale. Richard on nero, nero sanon minä, ehkä nerokkain mies maailmassa, musiikin saralla ainakin! Tiesittekö, että Summoning on yhä kaikkien aikojen parasta musiikkia ikinä, Richard Lederer on puolijumala, Die Verbannten Kinder Evas on upeus, ja Ice Ages kanssa mainiota. Sellainen mies se ritsartti! Suosittelen tutustumaan kaikkiin kolmeen projektiin, jos ei tuttua ole ennestään.

Sekavuus.

perjantai 12. elokuuta 2011

Toys!

Vaikkei kamerassani vieläkään ole muistikorttia (ajattelin ensi viikolla kerta kaikkiaan marssia ostamaan sen nyt kun sain kerrankin rahaa), otin silti muutamia kuvia sillä. Kameran omaan muistiin mahtuu ehkä hurjat 20 kuvaa, mutta saapahan edes jotain ikuistettua.

Esimerkiksi eiliseltä pari hölmömmän puoleista ostosta:


Koska satuin hakemaan JYSKistä vaaterekin 10 euron hintaan, ja siellä nyt sitten sattumoisin katseli minua tuollainen iso vaaleanpunainen yksisarvinen kovin kaihoavasti... Kävelin ensin ohi kuin aikuinen ainakin, mutta löydettyäni ensin  pari aikuismaista ostosta palasin pehmoleluhyllylle halimaan norsuja ja heppoja. Ja taisin sitten vahingossa salaa raahata yksisarvisenkin kassalle.

Eikä siinä vielä kaikki! Lähdin kävelemään kotia kohti laatikon ja jättikassin kanssa, kun minun oli pakko vielä poiketa Prismassa ihan vain varmuuden vuoksi vilkaisemassa leluosastoa... Ja olihan siellä Monster High -nukkeja, aivan kuten epäilinkin! Ne ovat vihdoin rantautuneet Suomeen muahahaa, tosin lemppariani ihmissutta Clawdeen Wolfia ei näkynyt, joten vampyyri Draculaura sen sijaan lähti mukaan. Että sellainen reissu.

Kela oli sattumoisin jostain syystä myöntänyt minulle "ylimääräistä" rahaa jota en ollut osannut laisinkaan odottaa. Järkytykseni oli suuri kun menin verkkopankkiin ja tilille oli ilmestynyt takautuvasti parilta kuukaudelta kuntoutusraha. En valita. Mutta Kelalla on vähän tapana olla tuollainen, en tunne ketään muuta jolla olisi sen kanssa aina kummallisen hyvä tuuri. Nyt sitten voin säästää muuttoa varten. Yksisarvinen ja nukke saivat olla tässä kuussa - ja ensi kuussa - viimeiset hölmöydet, tiukasti kukkaronnyörit kiinni nyt sitten. Sillä VVO:lta soitettiin juuri. Näyttää siltä, että pääsemme maanantaina katsastamaan asuntoa, ja jos hyvin käy, muuttamaan siihen lokakuun alussa. Voihan mammona, en osaa kuvailla jännitystäni!

Nyt lähden käymään taas kotona, tulen huomenna jo pois, ja saatan kirjoittaa sitten lisää. Tämmöinen pieni postaus näköjään tässä nyt sitten. Nährästellään.

tiistai 9. elokuuta 2011

Music and me


Ajattelin vaihteen vuoksi, inspiraation puutteessa ja kameran yhä ollessa kuolleena tehdä tämänmoisen musiikkiin liittyvän kyselyn, jonka löysin toisesta blogista.

1. Aloitetaan... mikä nyt soi?
Big Electric Cat - Eyelash

2. Viimeisin musiikkiin liittyvä ostoksesi? (CD-levy, soitin, keikkalippu tms)
Ömmmm, onpas vain kauan siitäkin, en muista yhtään!

3. Kuinka paljon kuuntelet musiikkia?
Lähes päivittäin, joinakin päivänä ensin koko päivän ämpäriä töissä ja sitten koko illan vielä koneella.

4. Mistä pääasiassa kuuntelet musiikkia? (koneelta, radiosta, CD-levyltä...)
Sieltä ämpäristä ja koneelta, jäänyt CD:t vähemmälle viime aikoina.

5. Mitä ohjelmaa käytät musiikinkuunteluun koneella?
Windows Media Player nykyään, koska haluan että näkyy last.fm:ssa, ja Spotify.

6. Kuunteletko radiota ja mikä on suosikkiradiokanavasi?
Kovin harvoin, melko kökköjä on kaikki kanavat.

7. Millaista musiikkia pääasiassa kuuntelet? Suositko jotain tiettyä musiikkityyliä vai oletko kenties kaikkiruokainen musiikin suhteen?
Gothic Rock taitaa olla nykyään eniten kuuntelussa, mutta kyllä sen ja Black Metallin lisäksi menee monet muut rokin ja metallin alalajit. En ole ihan kaikkiruokainen, mutta en todellakaan nirsokaan.

8. Minkälaista musiikkia et voi kerta kaikkiaan sietää?
Reggae! HNGH >.<

9. Ensimmäinen suosikkibändisi- ja/tai artistisi?
Spice Girls totta kai!

10. Nimeä kolme suosikkilaulajaasi.
Liv Kristine, The Coffinshakersin laulaja Rob Coffinshaker ja hmm, ehkä Aaron Stainthorpe tai Alexander Veljanov... Näitähän riittää.

11. Laulaja, jonka ääntä et voi sietää?
Err, Rebecca Black?

12. Käytkö keikoilla tai musiikkifestareilla? Viimeisin keikka- tai festarikäyntisi?
Olen käynyt festareilla tasan kaksi kertaa, viimeksi -08. Örveltäminen ei kiinnosta ja musiikki on parempaa yksin kuulokkeista kuunneltuna.

13. Onko sinulla ja vanhemmillasi kenties yhteistä suosikkiartistia- tai bändiä? Minkälaista musiikkia he ylipäätänsä kuuntelevat ja mitä mieltä olet heidän musiikkimaustaan?
Äiti tykkää vieläkin 70-luvun suosikeistaan, joita itsekin arvostan ja kuuntelen toisinaan. Isä ei oikein välitä musiikista.

14. Soitatko itse/laulatko? Jos soitat niin mitä?
Olen joskus soittanut pianoa ja haitaria, pianoa osaan soittaa yhä jonkin verran korvakuulolta. Lauluääneni on melkoisen epämiellyttävä.

15. Mikä on ollut mieleenpainuvin keikka-/festarikokemuksesi?
Ihka ensimmäiset festarini -07 Tampereella Saunassa. Lähdin ypöyksin melko tuntemattomaan kaupunkiin seikkailemaan, olihan se melkoinen kokemus.

16. Kuinka pitkään olet harrastanut musiikkia?
En tiedä mikä lasketaan harrastamiseksi. Makasin kehdossa osaamatta puhua sanaakaan suomea kun minun tiedettiin laulelevan "ai ai, puh puh" iltaisin itselleni. Sain joskus -98 tai niihin aikoihin joululahjaksi kannettavan CD-soittimen ja elämäni ensimmäisen CD:n, joka oli Aquan.

17. Mitä musiikki merkitsee sinulle?
Osa identiteettiä ja omakuvaa, muistoja, tunnetiloja, lohtua, voimaa.

18. Onko musiikki sinulle vain harrastus vai ammatti? Vai tähtäätkö ehkä siihen että se jonain päivänä olisi ammatti?
Tuskin koskaan tulee olemaan ammatti. Olen haaveillut musiikin tekemisestä vuosia, mutta en usko, että sillä koskaan itseäni tulen elättämään, vaikka alkaisinkin aktiivisesti säveltämään.

Yksi lempilainauksistani.

tiistai 2. elokuuta 2011

My self

Olen miettinyt kovasti miten saisin itseni tyytyväiseksi. Mitä minun pitäisi oikeasti tehdä, jotta kelpaisin itselleni.

Kaikki lähtee minun väärästä, epärealistisesta kuvitelmastani, että minun kuuluisi olla täydellinen. Ja kun en ole, alan vihata itseäni. Juttelin asiasta psykoni kanssa eilen. Oletettavasti ajatustapa juontaa jostain kauempaa menneisyydestäni, riittämättömyyden tunteesta jossain ajassa. Muistuu mieleen heti paljonkin tilanteita, elämänvaiheita ja muiden ihmisten sanoja, jotka ovat pieneen mieleeni voineet vaikuttaa hyvinkin paljon minun sitä silloin tajuamatta. Miten siis saisin vakuutettua itselleni, että on okei olla ihan tavallisen tasoinen? Ei tarvitse olla kaikkia muita pidempi, laihempi, tyylikkäämpi, älykkäämpi, ovelampi, syvällisempi, taiteellisempi, kaikin puolin lahjakkaampi.

Luulen, että tämän hetkiset vaikeuteni kuntoutukseni kanssa johtuvat juuri tästä. En kestä hyväksyä sitä, että olen 20-vuotias ja periaatteessa hylkiö, lukio jäi kesken, mitään en ole saanut valmiiksi, ja käyn työpajalla kuntoutumassa yhteiskunnan näkökulmasta tyhjänpanttina, nostaen kuntoutusrahaa kelalta. Kuvittelen jo iloisesti olevani sossupummi loppuikäni, tuhoon tuomittu, mitään en ikinä saa aikaiseksi, yhteiskunnan riippakivi olen ikuisesti. Vähempikin alkaa ahdistaa. Tunnen olevani loukussa Romotkella, en kerta kaikkiaan voi tehdä mitään muuta. Yksinkertaisesti: jotain on pakko tehdä, en ole kykeneväinen vielä opiskeluun tai työhön, joten siinäpä ne vaihtoehdot olivat. Olen pettänyt itseni ja suuret odotukseni jo aika monta kertaa. Mielestäni odotukseni eivät koskaan ole olleet kohtuuttomat, mutta ilmiselvästi minulle liian raskaat. Ja sekös kyrsii. Näyttää siltä, että kaikki muut kykenevät niin helposti lukemaan itsensä yliopistossa ties miksi yli-ihmisiksi, miksi minä en pääse mistään mihinkään? On hemmetin vaikea hyväksyä se, että minä jäin jonnekin unelmien ja tosielämän väliin loukkuun, että minä olen jotenkin huonompi. Vai olenko? Miten takoisin päähäni sellaisen ajatusmallin, että en ole sen huonompi, ja suoritukset elämässä eivät määrittele kenenkään arvoa.

Niinpäniin.

Ajattelin kokeilla itseni hyväksymistä aloittamalla ensin konkreettisista asioista, niitä on helpompi käsitellä. Tästä tulisi ensimmäisenä mieleen ulkonäkö. Pitääkö sitä muuttaa, jotta voi hyväksyä itsensä? Vai onko se itsensä pettämistä? Mitä tekisin, jotta tuntisin olevani omassa elementissäni, täysin itseni näköinen, juuri sellaisena kuin minun kuuluu olla?

Tässä vaiheessa ajatuksissani häilyy kuvia lolitoista. Kyllä vain. Sokeudun kaupungilla vaatekaupoissa sille mitä minä oikeastaan etsin, ja ostan usein jotain vähän vääränsuuntaista. Olen miettinyt, pitäisikö minun pyhittää vaikka koko loppuvuoden vaateostokset vain ja ainoastaan lolitalle? Päättäisin kerta kaikkiaan lakata sokkona kaupoissa haahuilun, kurkin vaatteiden alle löytääkseni sieltä palasia itsestäni, turhaan. Tilaisin ihan vain muutaman jutun, peruspilareita joita voi yhdistää keskenään ja kaapissa jo olevien vaatteiden kanssa. Veisin vihdoin kirpparille tuon jäätävän rytöläjän, jonka olen vaatekaapistani Ikea-kassiin hylännyt. Laittaisin silmät takaisin päähän, ja alkaisin oikeasti ajatella itseäni ennen kuin ostan mitään ulkonäköön liittyvää. Miettisin, onko tämä oikeasti jotain mitä tahdon ja missä tunnen oloni mukavaksi, vai jotain joka ehkä näyttää hyvältä mutta tuntuu vähän väärältä.

Tahtoisin kokeilla myös aristoa. Sehän oli oikeastaan ensirakkauteni, ennen lolitaa. Sellaisia vaatteita on vaikea löytää kaupoista ja kirppareilta, mutta jotain on silloin tällöin tarttunut mukaan, mitä voisi ehkä käyttää. Tyyli kiehtoo minua suuresti, enkä malta odottaa, että pääsen toteuttamaan Täydellisen Asun, vielä joskus. Inspiraation lähteeni on tietenkin Iira:

The ensimmäinen lolita/aristo jonka kuvia näin ja innostuin.
Eteisen seinälläni kirkuu värikäs paperi, "You eediot, STOP shopping!" muistutuksena itselleni kun lähden ulos. Ei sillä että olisin hamstrannut ihan himona roinaa ja kuluttanut kaikki rahani, mutta kun tuntuu, että nyt riittää. Kerta kaikkiaan, ei enää sitä samaa.

Taas polyvore-väkerrys.
Olen alkanut opetella meikkaamista oikeasti. Olen aina meikannut jotenkin samalla tavalla, ei nyt kovinkaan tylsästi ja rumasti, mutta kaipaan uusia tekniikoita, tyylejä ja välineitä. Kikkailua, hassuttelua, haluaisin meikata aina niin, että se kertoo itsestäni jotain. Olen keskittynyt ryhtiini, huono ryhti on mielestäni karmean näköistä. Venyttelen olkapäitä, hartioita ja rintalihaksia pitääkseni yllä ryhdikkään olemuksen. Se tuo itseluottamusta, kantaa vaatteet kauniimmin, ja näyttää paljon ylväämmältä. Olen ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, tai ainakin pitkään aikaan, tyytyväinen hiuksiini. Luonnonkiharat siis, aina olleet varsin kurittomat, ja yläasteaikoina niistä sai kuulla paljon. Olen hävennyt, inhonnut ja leikellyt tukkaani löytääkseni siitä jotain hyvää. Nyt, kun opin pikku hiljaa hoitamaan sitä oikein, olen melko tyytyväinen. Suorastaan ylpeäkin. Ja se on jo jotain se, minäkö muka, ylpeä jostain?!


Itsetunto ei lähde ulkoapäin. Mutta hyvä itsetunto näkyy ulospäinkin. Tahdon toteuttaa itseäni muunmuassa ulkonäköni kautta kerätäkseni itseluottamusta, mutta varmaankin vielä tärkeämpää on löytää asioita joita tykkään tehdä, asioita joita tunnen osaavani tehdä, ja asioita joista saan positiivista palautetta, jotta opin pikkuhiljaa luottamaan kykyihini. Tässä auttaa nimenomaan se työpaja. Ohjaajani sekä edellisessä että nykyisessä kuntoutuspaikassa ovat rohkaisseet ja kehuneet minua aika paljonkin. Ehkä vuoden päästä osaan jo itsekin uskoa siihen, että minusta on ehkä sittenkin johonkin. Vielä joskus.

Ja yrittäisin vain ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat ja lakata murehtimasta tulevaa ihan koko ajan prkl.


PS: En ole vieläkään ihan varma tuosta edellisestä postauksestani, oliko se kovin fiksusti tehty, saati pätkääkään mielenkiintoinen, mutta siinä on.

maanantai 1. elokuuta 2011

Otteita päiväkirjastani viimeisen vuoden ajalta

Note: I'm using my natural dialect in most of these, so the text may be difficult to translate correctly.


19.9.2010 klo 23.00
Ensimmäistä  kertaa elämässäni osaan olla lempeä, pehmeä, kiltti ja rakastettava luonne.

2.10.2010 klo 18.30
Sitä kuvittelee
että kaikki pysyy muuttumattomana
kaikki pysyy paikallaan
että sitten joskus, kun

jos

menee taas katselemaan
tuttuja paikkoja
ne ovat siellä
samanlaisina

sitten joskus.

Mutta jos sitä meneekin
sattumalta
näkee vanhan leikkipaikkansa
venevaja, rantakivet, polut heinikossa

se onkin erilainen.
Laho, umpeen kasvanut
purettu tai siirretty
sammaloitunut

kadonnut.

Loppusyksyn heinikko kahisee tuulessa, viimeiset haavanlehdet läpsyvät toisiaan vasten, ja minä itken vanhassa leikkipaikassani. Itken aikaa, mennyttä ja tulevaa, kaikki mikä ei koskaan palaa, kaikki mikä vielä odottaa. Pelkään niin.

3.10.2010 klo 10.00
Tahtoisin kirjoittaa rakkaudesta
kuten niin monet ennen minua

Kirjoittaisin yhden runon
loistavan runon!
Se kertoisi kaiken
ilman kliseitä
ilman sananhelinää

Siitä tulisi maailmankuulu
klassikko
Se yksi ja ainoa
todella rakkaudesta kertova
jota luettaisiin koulussa
äidinkielen tunneilla

Mutta mitä minä
lapsi vasta
tiedän rakkaudesta?

5.10.2010 klo 12.30
Sitä helposti kuvittelee, että oma elämä olis merkityksellisempää jos tekis jotain jännää ja erikoista. Tosiasiassa jokanen elämä on yhtä merkityksetöntä. Siivooja ja maailmanmatkaaja, linnakundi ja murhan uhri, koditon ja miljonääri, kaikki samaa turhaa hälinää. Saman tien vois unohtaa leipätyön, arjen, normaalin elämän ja lainkuuliaisuuden, koska ei sillä ole mitään väliä. Ei elämän tarvi olla pakertamista, ei mikään parane sillä että tekee jotain. Mie hankkiudun loppuelämäkseni laitokseen. Takas hullujenhuoneelle. En mie tarvi muuta (muita). Vai tarvinko? Ehkä sitten. Mie alan kirjailijaksi ja taiteilijaksi. -- Aamu oli kauhea, pidättelin itkua vain ja olis voinu jäähä peiton alle nyyhkyttämään. Mie vihaan tätä. -- Mie tahon pois yksin jotaki, mikä auttais. Yksin itkeä. -- Miten mie pääsen pois. En pysty itkemään täällä. Antakaa mulle kyyneleitä. En ole itkeny moneen viikkoon.

18.10.2010 klo 01.00
Sahan tykönä tehty jääkaappiruno:

kaaos tulee volyymista
karkoita epätoivo
ryömi intohimoon
pyydystä huuma
mene transsiin
nauti

26.10.2010 klo 22.00
Jääkaappiruno:

minä olen rikki
yksin alasti metsässä
hiljaisuuden edessä
täältä minua ei etsi kukaan
tahdon itkeä
tuntea
en jaksa miettiä maailmaa
juhlin kauneutta
ilman teitä

2.1.2011 klo 22.40
Mulla on kaikista asioista positiivisempi olo ko oon mörskällä. Kai se tuttu ja omannäkönen ympäristö vaikuttaa mielialaan ja ajatteluun.

4.1.2011 klo 15.45
En minä tiedä
ovatko ne sitten
ne paljonpuhutut juuret
jossain siellä
kotimaan maaperässä

14.4.2011
Mulla on jo pitkään ollu vaikea suhde minun kroppaan. Tiiän olevani hoikka.

Mutta haluan olla laihempi ko kaikki muut. En oikeastaan taho olla sairaalloisen laiha, tahtoisin vaan että muut ois vähäsen pulskia. Ja rumia. Ja tyylitajuttomia.

16.4.2011 klo 12.00
-- Kaikki kai pitää minua vähä-älyisenä. R*** T*** kävi täällä eilen ja se kysy joko mie olen 18. Sanoin että oon neljä. Iskä sano että oon 20. T*** ei tajunnu sitä ko sanoin olevani neljä.

17.4.2011 klo 22.00
Että mulla kyrsii ihmiset jotka jaksaa tulla valittaan siitä mitä musiikkia joku kuuntelee. "Et oo tr00 ku kuuntelet tuota". -- Etenki last.fm:ssa ku tullaan iniseen ettet voi kuunnella Mayhemia ko tykkäät Indicasta. MITÄ VITTUA OIKEASTI miksi se olis keneltäkään pois jos joku kuuntelee jotain? Miksi se olis kenenkään muun ongelma?

18.4.2011 klo 12.00
Näin hullua unta.  Siinä mie olin  joku nuori mies ja mie muutuin puolen metrin mittaseksi. -- Lopulta mie muutuin Lady Gagaksi jolla oli penis.

21.4.2011 klo 01.00
En mie oikeasti halua kuolla.  Mie haluan vain pois tästä. Jos pääsis rauhaan. Voisinko olla jossaki missä annan ittelleni luvan olla heikko ja huono. Miten voisin hyväksyä itteni tämmösenä? Miten voisin lakata vaatimasta itteltäni täydellisyyttä?

29.4.2011 klo 6.45
Olen lähössä psykolle. Näin unta pillereistä. Peitän kropan ja tukan. Usein vihaan minun elämää. Vaikka nyt. Käet tärisee ja on huono olo.--

-- En mie halua kuolla, haluan vain toisenlaisen elämän. Mietin äsken että on kamala olo en voi lähteä, keneenkään en voi luottaa, äitille tai V***lle ei voi soittaa. Sitte tajusin, että psykolle mennään puhumista varten. Ja että mulla tulee varmaan parempi olo ko menen sinne. -- Heti on parempi mieli. Mie olen jo aika hyvä tässä.

30.4.2011 klo 20.00
No nyt mie olen ainaki kauniimpi ko 30 vuojen päästä, joten miksi tuhlaan nuoruuen itkemällä että oon ruma ja elämä on paskaa?

4.5.2011 klo 23.30
Nyt on ollu kyllä tosi kurja viikkoa, ja vasta keskiviikossa mennään. Tai oikeastaan viimiset pari viikkoa ainaki on ollu vaikeita. Eilen en päässy ollenkaan Romotkelle,  makasin melkein koko päivän sängyssä. Tuska oli niin iso että itkeminen oli vaikeaa, mie melkein vain haukoin henkeä ja kyyneleet virtas ja koko kroppa jäykisty. Minun oli pakko tehä jotaki joten otin veitten.

11.5.2011 klo 09.00
Mulla oli unihalvaus. Mie näin unen, sellasen jonka tapahtumat tiesin. -- Tiesin että on unta enkä voi herätä ko vasta lopussa. -- menin johonki tilaan, alkoviin? Nurkkaukseen? Jossa oli isohko peili. Kaaduin kontalleni ihan sen peilin eteen ja tuijotin minun naamaa. Ja se tuli. Se JOKU TÄRKEÄ. Minun kasvot tummui, muuttui, vääntyi. Paljon pisamia ja läiskiä ja varjoja, väreilyä. Epämuodostunu. Tujotti minua silmiin enkä ollu enää varma olinko se mie. En pystyny liikahtamaan, muu maailma pimeni. Sitte se vain päästi minut irti --

31.5.2011 klo 00.40
Ollu tosi kurja olo koko päivän. Yritin puhua V***lle mutta saan välillä semmosen kuvan ettei sitä oikein kiinnostais. Mie luulen että se on oikeastaan vain sellanen hajamielinen eikä aina hoksaa että tarvisin oikeasti kuuntelijaa. --

-- Olen maannu ja itkeny ja voinu pahoin ja koomannu koneella ja yrittäny keksiä muuta tekemistä ko koneella oloki alkaa tekeen pahaa ja murehtinu turhia. -- Angstasin blogiin taas ja nyt vähän hävettää.

16.6.2011 klo 23.55
Iskän ja äitin ero on sittenki voinu vaikuttaa minuun enemmän ko mie oon kuvitellu. -- Kai mie nyt jotain olen aavistanu, reagoinu keholla.
Aina fyysisesti. Aina.

20.6.2011 klo 00.30
Mie olen joutunu aikuistumaan niin varhain, että joku osa minussa on jääny lapsen tasolle. Jotain on jääny tavallaan kesken. -- Paniikkikohtaukset on lähes kadonnu. -- pelkään joka tapauksessa, lääkkeet ei auta pelkoon. Pelkoihin. Fobiaan.

11.7.2011 klo 15.30
Oulun lähellä on semmonen paikka ko Hönttämäki.

28.7.2011 klo 02.20
-- Aloin itkeen hysteerisesti ko A*** sano mulle feispuukissa jotaki tyhmää. Sitte makasin lattialla ja itkin.

31.7.2011 klo 23.30
Jääkaappiruno:

kuolema sisältää
rahaa
älä itke
loppu tulee silti
aina
vaikka kadut
ja epäröit