lauantai 17. syyskuuta 2011

Musiikki kimaltelee, väreilee, säteilee, räjähtelee, tuoksuu, ropisee, tipahtelee, kirkuu ja hyväilee

Päätinkin sitten kirjoittaa jo heti tänään lisää. Nyt kun on sopiva tilaisuus (ja kamala halu kuunnella musiikkia) niin pääsin istuskelemaan koneelle hetkeksi ukon keskittyessä pleikkariin. Tänään soi muunmuassa Diva Destruction ja Umbra et Imago, suosittelen oikein kovasti molempia taas.

Tässä vaikka maistiainen siitä Umbra et Imagosta:


En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaa. Päässä on pyörinyt kaikenlaista, mitään mielenkiintoista en ole tehnyt, eikä minulle oikein mitään kuulukaan. Työpajalla olen ollut, tauluani maalannut, mörskällä möksöttänyt ja V:n tykönä istuskellut. Kävin to-pe kotona ja hieman metsässä rämpimässä. Päätin tarkistaa vanhan piilopaikkani...

Viattoman näköinen pieni silta kotiin johtavalla tiellä ylittää vaatimattoman joen joka laskee kotijärvestäni. Täällä on tullut rämmittyä, soudeltua, kalasteltua ja sen sellaista. Mutta silta kätkee sisäänsä täydellisen pakopaikan.

Sillä pikkuisen aukon läpi pääsee juuri ja juuri pujottautumaan sillan sisälle.


Ritilän läpi voi katsella joen virtaamista ja kalojen uiskentelua. Sekä syljeskellä veteen.







En ollut käynyt katsomassa paikkaa moneen vuoteen, mutta perjantaina sain yllättäen inspiraation mennä pitkästä aikaa seikkailemaan.

Sinne ei tietenkään voinut kävellä tietä pitkin, sehän olisi ollut liian helppoa - eikä edes mikään seikkailu. Kumpparit jalkaan ja jokea kohti saapastelemaan.

Unohtamatta kuvata kaikkia mahdollisia ojia ja kuoppia.

Ruma ruska. Varsin väritön.
Miksi juuri nätit sienet ovat myrkyllisiä?!
Sillan alla.

Ylivalottuminen on taidetta!
Eikun oikeasti, vihaan tätä kameraa. Hankin viimeistään joululahjaksi itselleni uuden, halvan, mutta paremman. En kestä.

Myöhemmin samana päivänä lähdin vielä velipojan J:n kanssa käymään metsällä, J on kovin hurahtanut metsästykseen viime vuosina ja lintuja on tänäkin syksynä jo ammuttu useampia. Siellä sitten luuhataan viikonloput tietysti. Aion itse asiassa itsekin hankkia metsästyskortin jossain vaiheessa, ehkä ensi syksyksi tai parin vuoden päästä, hoppukos tässä. Lähdimme siis hakemaan lintuja, sieniä ja marjoja. Kahta jälkimmäistä löytyi vähän, ensimmäistä ei yhtäkään. Mutta istuskelimme nuotiolla paistamassa makkaraa ja tulin huomanneeksi, etten ollut koko kesänä käynyt kalassa, marjassa tai missään metsäretkellä. Kurjuus. Tunnen vieraantuvani entisestä metsäläis-itsestäni.

Ja viinapullosta mehua.
Jotenkin en enää muista sitä kuinka ennen kaikkein parasta oli juosta metsässä koiran kanssa, purkaa teiniagressioita ja itkuja. Löytää hienoja paikkoja. Istuskella ja pohdiskella. Leikkiä. Paras koiraystäväni on kuollut, eivätkä vanhat hienot paikkani houkuttele enää kovinkaan usein. Miksi?

Tässä itse asiassa on se, mitä olen viime päivinä miettinyt. Mitä minulle on tapahtunut tai tapahtumassa? Satuin tavaroita pakatessani avaamaan lukitun lipastonlaatikkoni ja löytämään vanhan muistikirjani. Aloin jostain syystä lukemaan sitä, ja luin koko illan. Siellä oli tärkeitä juttuja, niin tärkeitä, etten silloin kirjoittaessani edes tajunnut kuinka hemmetin tärkeitä! Luin kirjoitustani ja mietin "tuo tuolla sivujen välissä, olenko se minä?" Ihmettelin peilikuvaani ja yritin verrata nykyistä itseäni parin vuoden takaiseen. Uskomatonta. Kuka minä olen? Miksi kaikki on muuttunut? Miksi en enää muista asioita, joita pidin silloin kaikista tärkeimpinä? Kirjoitin asioista, jotka olivat ainoat syyni elää, ja muistikirjan sivut kastuivat, kopristuivat suolasta, käsiala horjui niin että siitä juuri ja juuri saa vielä selvää. Ja kaiken olen unohtanut. Olen työntänyt kaikkein rakkaimpia mielikuviani jonnekin pois, ottanut uusia - kummallisia - tilalle ja kaiken tämän olen tehnyt jotenkin vaivihkaa, salaa jopa itseltäni. Jotkut sanovat minun muuttuneen iloisemmaksi, tai itsevarmemmaksi, tai jotain. Mutta en ole lainkaan varma, onko muutos mennyt hyvään vai huonoon suuntaan. En oikein tunne osaavani selittää tätä.

Mutta muistikirjaani lukemalla sain jonkinlaisen yhteyden entiseen minääni, ei kovin kaukaiseen menneisyyteen, ja tunsin nykyisen itseni vieraaksi. Vaikka olin silloin vihainen, äärettömän yksinäinen ja eksyksissä, silloin jokin minussa oli kuitenkin omasta näkökulmastani paremmin. Luulisin. Olen muuttunut. Liikaa. Ajatukseni ja tunne-elämäni ovat jotain aivan itselleni vierasta, joskus jopa halveksittavaa, ja... ehkä... jollain tavalla aikuisempaa, kyllä. Se on ilman muuta osasyy, sillä 18-vuotias on väistämättä hieman lähempänä lasta kuin 20-vuotias. Mutta tunnen menettäneeni jotain tärkeää siinä sivussa.

Ehkä voisin kirjoittaa yksityiskohtaisemminkin, mutta pelkään tunnustaa. Sillä en ole vieläkään täysin varma siitä, missä mielikuvituksen ja todellisuuden raja loppujen lopuksi menee. Aion yrittää yhdistää jotain kadottamaani siihen, mitä minulla nykyään on. Se lienee ainoa keino. Koska aika entinen ei koskaan enää palaa, tyttydytty dytty dyttydytty tyttyy...

 Tässä, kuva kisustani jolle taidan antaa nimeksi Riesa:

Se muuttaa kanssamme kaupunkiin ensi kuussa.
Myrsky on oma iloinen itsensä.

Musti on jo iso tyttö.
Meilläkin pyörii neitoperhonen kukkapenkissä.
Ja minulla oli vaatteet päällä.
Mummo muuten arvosti hattuani jostain syystä. Hiplasi ja kyseli onko uusi, oliko kallis, mistä löysit, sanoi ladyksi ja mitähän vielä. Mummo on ihana.

Ensi viikonloppuna hienonhieno ystäväiseni M tulee tänne Melankoliseen Mestaan! Jeii, vihdoin!

Err, selitän asioista joskus toiste kun olen ajatellut vähän lisää. Valkosuklaan kimppuun -->

Pastel Raindrops Giveaway

Pakko osallistua tähän arvontaan, koska nuo palkinnot!

Katso täältä lisää.

PS: Lupaan kirjoittaa oikeasti blogiin lähiaikoina taas. Minulla on jonkin verran kuvia viime ajoilta joita tahdon jakaa jne.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Dark have been my dreams of late

Täytyy se nyt sitten kuitenkin kirjoittaa jotain, vaikka jostain syystä ahdistaakin olla ukkoni koneella ja varsinkin kirjoittaa blogiin (piti oikein kääntää näyttö poispäin ettei se varmasti vilkuile mitä teen).

Blogini tuli täyttäneeksi vuoden tuossa 18.8, jeii. Sattumoisin samana päivänä vedin piiiitkästä aikaa lolitaa päälle, eli kallisarvoisen IW:n mekkoni ja uuden takin. Sattuipa niinkin hienosti, että tällä koneella ei ole kuvanmuokkausohjelmaa, jotenka en millään kehtaa julkaista joitakin kuvia sensuroimatta taustoja tai naamoja... Tässä silti edes jotain.


 Tuo Ozz Angelon mekaröyhelöinen takkijutska oli löytö Terriblen sisäisistä kaupoista, ja olihan se varsin huumaava suuren helman kanssa. Herätti varsin paljon huomiota täällä Melankolisessa Mestassa jossa ihmiset eivät ole tottuneita oikein mihinkään. Tuona päivänä näin pitkästä aikaa kaupungilla kaveria, jonka kanssa ei ollut tultu nähtyä aikoihin, ja sekin oli ihan piristävää. Rahansäästämisenikin on sujunut nyt ihan mukavasti, parit sukat olen ostanut suurinpiirtein. Ylp. Muuttokin nimittäin on käsillä ihan kohta ja olemme onneksi saaneet hoidettua melkein kaiken mallikkaasti, ja rahatkin riittivät - säästökuuri siis toimi. Olen jo aloitellut pakkaamista, sillä osaan olla melko hidas, ja tykkään ylipäänsä olla ajoissa valmiina. Muutto jänskättää oikeastaan koko ajan enemmän, mutta kohta se on ohi ja saa laitella hienoa kämppää.


Olen tässä suunnitellut jo jouluakin, koska joulu! Tahdon punaisen kupin josta juoda kuumaa kaakaota vaahtokarkkien kanssa, tahdon hössöttää ja kokata ja leipoa ja akkailla. Viime jouluna en saanut mielestäni hössöttää tarpeeksi, en jotenkin ehtinyt, tiedä sitten miten ihmeessä. Hössöttäminen ja akkamaisten asioiden järjestely ja puuhailu on oikeastaan mukavaa hommaa. Kohtuudella. Niinkuin nyt vaikka muuton kanssa, on jotenki hirmuisen tyydyttävää selailla IKEA:n kuvastoa, suunnitella ja suunnitella ja haaveilla ja... no niin, hössöttää.


Kävin päivänä muuanna taas kaupungilla parin tyypin kanssa, hupsuttelin vaatteillani ja oli kurja sadepäivä. Vau, ihan kuin olisi kavereita kun voin käydä ihmisten kanssa kaupungilla.

Mörskällä on hirmuisen tylsää yksin nykyisin (netin puute, kyllä, se sen tekee) ja istuskelen siellä vain harmistuneena lukemassa tai katselen leffoja. Mielikuvituksen puutetta, eikä tule mitään halua tehdä mitään mukavaa, kuten vaikka näperrellä jotain. Ehkä tämäkin tästä sitten. Olen tuijotellut parhaimmillaan monia leffoja päivässä, nukkunut päikkärit, syönyt ja lukenut, ja sitten mennyt taas nukkumaan. Iloista.

Aloitan kuitenkin uuden harrastuksen ensi tiistaina, eli huomenna. Kävin itämaisen tanssin seuran avoimissa ovissa torstaina, ja päätin kokeilla. Siellä ei ole ahdistavia teinejä, vaan mukavia täti-ihmisiä. Olen haaveillut jonkin tanssin harrastamisesta jo pidemmän aikaa, ja päätin nyt vihdoin saada aikaiseksi aloittaa. Luulen, että itämainen tanssi sopii minulle. Ei liikaa pöljäilyä ja tuli perseen alla rientämistä. Että sellaista, katsotaan nyt ensin uskallanko mennä sinne huomenna. Sittenhän voi hankkia niitä kiliseviä huiveja ja värikkäitä mekkoja ja tossuja...

Njaaaa ja sitten vielä pari kuvaa eiliseltä ja homma alkaa olla paketissa, en viitsi alkaa selittelemään mitään kovin kummoista (vaikka taisi tätä tekstiä sitten kuitenkin tulla aika paljon?), toiste taas. Mutta olen yhä täällä, blogia on ikävä, jäätävä määrä muiden tekstejä taas lukematta, ja hohhoijaa.





Err, jotain.

Seuraavaksi kauppaan ja myöhäisen päivällisen valmistukseen, tuntuu että tämä ilta saattaa venähtää piutkäksi...