tiistai 25. lokakuuta 2011

Voices of Doom

Olen tässä yrittänyt pari päivää saada kirjoitettua blogiin. Blogger on tänäänkin ollut välilehdessä auki tuntikausia minun saamatta aikaiseksi kirjoittaa mitään. Aloitan, pyyhin kaiken pois, seikkailen muualla netissä, enkä vain saa kirjoitettua. Mistä se sitten johtuu, tiedä häntä. Löysin kuitenkin vihdoin sen kameran piuhan tadaa. Tein pienen voitontanssinkin eilen sen löydettyäni. Muistikortti täyttyikin juuri viikonloppuna, niin oli jo korkea aika löytää piuha. Sattumoisin se oli tietenkin juuri siinä ainoassa laatikossa, jota en ollut muistanut kaivella etsiessäni. Satuin vain näkemään sen eilen, en ollut huomannut koko laatikkoa, enkä muistanut mitä kaikkea siellä on.

Kyllä, muuttolaatikoita lojuu yhä muutama siellä täällä. Hyllyjä ei ole tarpeeksi kaikille tavaroille, darn. Kuitenkin, kameran muistikortilla oli aika vanhojakin kuvia. Ensimmäiset varmaan kuukausia vanhoja, ajalta ennen kuin koko kamera hajosi.

Jotain taidekainalokuvia...
Ja tietysti viimeiset kuvat entisessä kämpässä olivat siellä kanssa. Ooo, minulle tulee ehkä ihan pikkuisen ikävä ensimmäistä omaa kämppääni. Muuttopäivältä on mystisiä kuvia aika paljonkin...


Viimeinen siivous ja tiikeritassut.
Kuten myös ensimmäinen kuva uudessa kämpässä.

Jätesäkkejä ympäriinsä ja patjalla nukuttiin.
Paljon on syksyisiä metsäkuvia minun ja Mustin retkiltä. Ei kovin onnistuneita, voisin lisätä...
Isolla jänkhällä käytiin.
Musti on oikein kiva luonne. Jotenkin erilainen kuin äitinsä, muistuttaa enemmän isoäitiään Pupsia, joka oli aikoinaan paras kaverini, ja jonka kanssa tallustelin ja juoksin metsässä silloin joskus. Olin aika pentu tuolloin, ja myöhemmin murrosiän pahimpina aikoina muistan purkaneeni paineita juoksemalla raivot pois metsässä koira mukana. Pupsin kuoleman jälkeen olen joutunut menemään aina yksin, koska nykyinen ämmäkoira Milla ei tykkää yhtä lailla kulkea kanssani jostain syystä. Tunnen löytäneeni sen vanhan ilon uudestaan, ihan vain siellä täällä rämpiminen hurtan kanssa. Se on jotenkin paljon mukavampaa kuin yksin.


On myös paaaljon kuuraisia jäisiä kuvia viime viikonlopulta. Musti taas seikkailee aika monessa.




Ja sellaista.

Voisi minulla olla jotain kirjoitettavaakin. Olen miettinyt viime aikoina, olisinko mahdollisesti aseksuaali. Ajatus on pälkähtänyt päähäni monta kertaa ennenkin, mutta tässä parin viime päivän aikana olen miettinyt sitä paljonkin. Se selittäisi kummallisia tuntemuksiani, ajatuksiani ja vaikeuksiani, joita minulla on ollut ihan pikkuisesta lapsesta asti. Se selittäisi paljon ylipäänsä. Luin tämän blogitekstin sattumoisin päivänä muuanna, ja aloin miettiä asiaa taas. Sitten päätin tutkia lisää, ja päädyin tänne lukemaan hieman faktoja. Eikä siinä sitten sen kummempia, ajattelin huomenna psykolle mennessäni ottaa asian puheeksi, psykoterapeuttini kun sattuu olemaan myös seksuaaliterapeutti, kuinka kätevää.




Uusi perheenjäsen Riesa on kotiutunut meille, ja ne tulevat jo koiran kanssa hyvin toimeen. Iikka yrittää kovasti saada kisua leikkimään, mutta kisu ei oikein innostu painimaan ison hauvan kanssa, kumma kyllä. Iikka ei oikein tajua, ettei kissan kanssa voi leikkiä koirien leikkejä, ja on vähän höplä. Mutta eivät ne tappele, ihan rauhassa hengailevat keskenään ja sellaista. Riesa on liian nätti, sydän särkyy. Miksi kissat ovat niin kauniita? Kotona olisi vielä kokonaista neljä pentua vailla kotia. Niitä oli alun perin kahdeksan, ja kaikille oli muka ottaja, niin kovasti jo varailtiin itselle, mutta kappas kummaa, kuinka moni perääntyi lopulta. Ja niin siinä käy, että nirhattavaksi menee neljä niin nättiä pentua, että itku tulee. Tekisi mieli ottaa kaikki itselle, tai ainakin se yksi kokomusta. Käsittämätöntä, että ihmiset varaavat ja sitten peruvat, pennuille olisi voinut löytyä koti varsin hyvin vielä kun ne olivat pieniä, jos ei olisi alettu perseilemään tuon homman kanssa. Nyt ne alkavat olla jo nelikuukautisia, eikä kotia tunnu löytyvän. Yritän vielä tyrkyttää kaikille tutuille, sitten tulee noutaja jos ei kotia löydy...



Tänään oli punainen päivä. Ainakin vähän.

Ensi viikonloppuna olisi se Halloween, Samhain, Kekri ja mikä kellekin. En ole koskaan oikeasti kunnolla viettänyt kyseistä juhlaa, ja hinku olisi kova tehdä niin tänä vuonna. Velipoika sanoi, että hän tulee kai pitämään jonkinnäköiset pukujuhlat, ja sinne saa tulla. Siis jokin paikka jonne voisi mennä ja nähdä ihmisiä? Käsittämätöntä. Tiedossa on tietenkin ryyppäävien ihmisten katselemista, mutta sen voi tehdä hurja asu päällä, joten tuskin se niin kamalaa on. Olen yrittänyt saada cernitistä aikaiseksi lepakkokaulakorua, mutta jotenkin inspiraatio on kateissa eikä mistään tule mitään. Olen kuitenkin tehnyt työpajalla Halloween-teemaisia savikoristeita, katsotaan saanko ne ajoissa valmiiksi. Ja kaikkea pientä olen yrittänyt hankkia ja näpertää, jotta tänne saisi edes vähän juhlan tunnelmaa, vaikkei täältä pitäjästä juuri mitään putiikeista saakaan. Se kai nähdään sitten viikonloppuna, tuliko mistään senkään vertaa mitään.

Kirjoittelen toiste lisää, kello jotenkin on taas ehtinyt aivan liian pitkälle! HMPH!

Öitä.

PS: Uusia lukijoita! Hurja määrä jo!

tiistai 18. lokakuuta 2011

Let me drink your life

Ensinnäkin hirveitä on tapahtunut! Rovaniemen Pilailu-puoti on suljettu! Mitä tämä tarkoittaa, miksi näin piti käydä, elämällä ei ole enää mitään merkitystä, lähiseutujen ainoa jännittävä putiikki on puff, poissa. Olimme eilen menossa katsastamaan jotain Halloweeniksi ukkoni kanssa, mutta eipäs sitten. Luulen, että se on ollut niin kaukana keskustasta, etteivät ihmiset ole hoksanneet/jaksaneet käydä siellä juurikaan, ja niin siinä sitten käy. Mutta ah ja voi tätä tragediaa!

Lisäksi minulla ei vieläkään ole hajuakaan, missä kameran piuha on, ja voi että kun syö naista. Olen lykännyt taas blogiin kirjoittamista siinä toivossa, että piuha vain putkahtaisi jostain ilman sen kummempia etsintöjä. Sanomattakin on selvää, että turha toivo. Se lienee jossain noista laatikoista. Yritin etsiä sitä tuossa äsken tuolta, ei onnannut. Taidan kaivella koneelta jotain vanhoja kuvia tähän sen sijaan, huvin vuoksi.


Soittelin eilen paikkoihin saadakseni kiinni lääkärini, ja kysyäkseni lääkityksestäni. Onneksi entinen psykoni kertoi puhelimessa voivansa kysyä asiasta lääkäriltä, niin ettei minun tarvitse odotella lääkärinaikaa ties kuinka kauan asian takia. Tänä aamuna psyko sitten soitti ja kertoi, että voin lopettaa lääkkeideni ottamisen. Tosin en ole ottanut niitä muutenkaan kolmeen päivään, en vain uskaltanut kertoa, koska niitä ei saisi mennä itsekseen vain lopettamaan. Nyt seurataan, selviänkö ilman, paraneeko oloni peräti, vai meneekö vain huonompaan suuntaan. Ja kyllä, en ole tänään mennyt työpajalle. Olen paha ja tyhmä. Ja niin hemmetin uuvuksissa yhä vain. Olin siellä eilen saamatta juuri mitään aikaiseksi, lähdin tuntia aikaisemmin poiskin, ja maalaaminen aiheuttaa vain lisästressiä, sillä tunnen, etten kerta kaikkiaan osaa enää. Siitä ei vain tule mitään. Olen jumittanut saman maalauksen viimeisen keskeneräisen osan kanssa monta viikkoa, eikä siitä vain tule minkännäköistä. Paitsi sotkun näköistä. Ohjaaja kysyi, josko tahtoisin jättää maalauksen joksikin aikaa tauolle ja tehdä muuta, mutta olen jo niin kyrsiintynyt siihen, kun en vain saa pientä viimeistä kohtaa tehtyä, etten tahdo enää jättää keskenkään. Ehkä minun pitäisi. Mutta olen jotehnyt välissä savitöitä sun muuta, istuskellut lukemassa, värittänyt värityskirjaakin, tuherrellut piirroksia. Eikä typerä maalaus vain etene.


Tahtoisin banneriin kuvan tai kuvia minusta, jota/joita katsoessani tulisi tunne, että siinä olen minä ja se kertoo jotain minusta ja kuvaa minua hyvin. Taidan kuitenkin olla ristiriitainen persoona, kun mikään ei oikein tunnu kelpaavan. Sitten se kaipaisi jotain muutakin... Mutta mitä? En ole vain saanut minkäänlaista ideaa ja inspiraatiota, enkä todellakaan hyväksy nykyistä banneria uuden ulkoasun seurana. Sen oli alunperinkin tarkoitus olla vain väliaikainen, mutta jotenkin se sitten jäi.


Minua on alkanut ahdistaa jatkuva selitykseni materiasta. Ei sillä, että siinä sinänsä mitään pahaa on, interwebz on täpötäynnä materiablogeja, mutta jokin siinä silti on. Tunnen kai antavani itsestäni typerän kuvan, tai jotain. Materia pyörii päässäni päivittäin, tosin en ostele sitä kovin paljon, varsinkaan nyt kun olen vähän niinkuin säästökuurilla. Mutta en silti mielestäni ole mikään materialismikuningatar. Kyllä, kenkiä ja mekkoja ja nukkeja on kiva, huisin kiva katsella netissä. Ja aika usein. Ja tumblr:ssa tulee huokailtua kauniille kuville kauniista ihmisistä kauniit vaatteet päällään, paljon. Mutta vaikka netissä se on yksi tärkeimmistä ajankuluttajista, en minä ihan oikeassa elämässä elä pelkästään materian ehdoilla. Ja uskon, että ihmiset kyllä tajuavat sellaisen, koska se netti nyt vain on niin täynnä sitä materiaa. Ihmiset ovat varsin tottuneita sellaiseen. Mutta silti kuvittelen, että minulla on jotain todistettavaa, en minä ole tyhjäpää tai mitään, yhyy! Äh, menen selityksessäni jo sekaisin.


Jos jouluna tulee veronpalautuksia (niinkuin minulle ilmeisesti on tulossa jeii), niin sitten saatan tuhlata kerrankin vähän enemmän juttuihin. Vaikka siihen kameraan. Tai lolitahameeseen. Tai nukkeen. Tai tuohon kaikkeen... Ja kun saa tuhlata melko harvoin, se on hurjan paljon tyydyttävämpää.


Tämä kirjoittamiseen meni jostain syystä monta tuntia. Time well spent? Tein kyllä välillä paljon muutakin, niin ei se nyt ihan koko aika tässä mennyt sentään. Nyt kuitenkin kauppaan ruokaa ostamaan, sitten katsotaan varmaan Leijonakuningas!

Helei.

torstai 13. lokakuuta 2011

And thus existence is for me a weight, death is desirable and life I hate

Tuo otsikko on hieno lausahdus Goethen Faustista, tuli vain mieleen, ääää en yritä olla mitenkään melodramaattinen, okei?

Jotenkin se nyt vain on niin... että vaikka olen ollut 7 päivää tässä vapaalla, sairaslomalla siis, ja huomenna perjantaina pitäisi mennä työpajalle yhdeksi ainoaksi päiväksi ennen viikonloppua, olen silti aivan täysin poikki. Olen koko ajan yhä enemmän poikki. Sairasloma on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, ihan totta, en ole levännyt mieleltäni kai hetkeäkään. Olin käymässä isän luona Männyssä kyllä joo, nukuin ja saunoin ja sen sellaista, mutta nukkuminen ja lepo eivät aina ole sama asia. Ja minulla on hirveän huono omatunto koko ajan olostani.


Koska niin, olen vain taakka kaikille, olen aina kurjaa seuraa, olenko kuitenkin vain laiska enkä myönnä sitä itselleni, tai aiheutan ihmisille vain pahaa oloa. Olen pahantuulinen ja apaattinen. Pahoinvoiva. Enkä jaksa uskoa, että pääsisin huomenna ylös. Aamulla yhdeksältä on aika psykolle. Sen jälkeen pitäisi mennä työpajalle. Mietin jo, kuinka pitää ladata bussikortti ja mitähän tarpeeksi lämmintä löytäisin päälle ja mitähän psykolle sanoisin ja mitähän työpajalla jaksaisin tehdä, mutta olen silti salaa sitä mieltä, etten kerta kaikkiaan pääse lähtemään.

Ja vihaan ajatusta siitä, että kuka tahansa satunnainen naapurin jaska voi ajatella minua vain typeränä ja laiskana ihmisenä, joka kieltäytyy tekemästä minkään eteen mitään Koska eihän tuo tuollainen ole mistään kotoisin, tyyppi vain makaa kotona ja valittaa ettei jaksa mitään, ryhdistäytyisi nyt helvetti. Arvata saattaa, etteivät nämä ajatukset varsinaisesti oloakaan paranna.


Kuitenkin ostin eilen lääkkeitä, joihin viime torstaina sain reseptin. Ne ovat iltalääkkeitä, rauhoittamaan, vähentämään ahdistusta ja helpottamaan nukahtamista. Kai ne auttoivat. Mutta minä inhoan lääkkeitä, pelkään napsia niitä, saan pahan olon pelkästä sivuvaikutusten ajattelemisesta (saati sivuvaikutuslistan lukemisesta), enkä hyväksy pillereitä pelastajana mielen sotkuille. En hyväksy.


Kaikki ärsyttää. Ja se taas ärsyttää, kun kaikki ärsyttää, miksen osaa olla mukava? Kaikki äänet ärsyttävät, vaatteet ahdistavat, miksi mikään ei lohduta? Tein kuitenkin tänään lohta, taas ruoka jota en ole kokkaillut aikoihin (siis todella todella aikoihin) ja siitä tuli mekahyvää lohkopottujen kanssa. Olen toisinaan ylpeä taidoistani, vaikken mitään kovin erikoista koskaan teekään. Ruoanlaiton aikana olo oli hieman parempi. Tarvitsisin varmaan vain lisää mielekästä tekemistä. Mutta mitä?

Sellainen juttu vielä, että tänään sain päähäni luultavasti lopullisen idean halloween-asusta. Minulla oli muutamia vaihtoehtoja, mutta nyt se taisi selkiytyä. Enää puuttuu juhlat, joihin voisin asussa mennä. Ehkäpä pukeudun asuun, vaikken mihinkään menisikään. En ainakaan tällä hetkellä osaa kuvitella olevani jossain juhlissa pitämässä hauskaa. Karmivaa. Jätän idean vielä muhimaan, joten yksityiskohdista varmaan lisää sitten kuvien kanssa. Kunhan vain löytäisin sen hemmetin kameran piuhan. Argh.

I wish I had a social life...

Muistoja! Himoitsin pienenä tätä barbia, mutten koskaan saanut.
Sitä ei ollut Lelu-Tapulissa muistaakseni.
Jotenkin toisinaan olen ihan pikkuisen kateellinen niille, jotka saavat asua jenkkilässä ja hordata halloween-krääsää hulluna näihin aikoihin. Sitä siellä riittää. Täällä jos Tiimarista löytyy jotain hienoa, se on jo jännä juttu. Mutta se kamala äää kaupallinen äää rahastusjuhla on tulossa tännekin, oi kyllä, joka vuosi pikkuisen enemmän. En ole vielä täysin päättänyt, onko se kauhean hieno homma vai ei, vaikka toisaalta creepy stuff ei voi olla väärin. Ehkä päätän vasta sitten, kun minulla tosiaan on jonkinlaiset juhlat joihin mennä ja joissa ehkä pitää hauskaa ja sen sellaista, tutustua siihen mitä se voisi olla. Jos olisi kavereita. Ehkä joskus.

Buhuu. Säälikää, olen yksinäinen buhuu. Hiljaa!

Ei siitä sitten sen enempää.



Enkä ole vielä saanut aikaiseksi uutta banneria. Minulla ei ole kunnollista ideaa. Ei vain tule mieleen mitään, mikä mielestäni kertoisi jotain minusta, ja olisi esteettisesti miellyttävä, sekä sen tyylinen mitä kaipaan. Täytyy vain miettiä hieman lisää.

Öitä.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Second Sunrise

En ole vieläkään paikantanut paremman kamerani piuhaa. En itse asiassa ole edes varma olisiko siellä muistikortilla mitään kovin mielenkiintoista blogiin laitettavaa. Tahdon kuitenkin kirjoittaa, joten tyytykäämme muihin kuin omiin kuviini.

Olen nimittäin miettinyt kovasti taas identiteettiäni. Olen jo teknisesti ottaen aikuisiässä (äääääää), enkä sittenkään ole varma siitä millainen olen ja millainen tahdon olla. Kyllä aivan, blaablaa olen kirjoittanut asiasta ennenkin, varmasti montakin kertaa. Mutta kun se on tärkeää, ja kirjoitan tänne asioista joita mietin ja jotka ovat minulle tärkeitä. Kas kun muiden ihmisten kuvia katsoessani - IRC-galleriassa, tumblr:ssa, ihan missä vaan - minua viehättää aivan selvästi kaikkein eniten ne sellaiset...


ilman muuta goottityyliset naiset. Katson heitä ylöspäin, luen heidän blogejaan, ihastelen heidän vaatteitaan, haaveilen huikeista mekoista ja meikeistä. Ja kyllä, toisinaan itsekin ulos mennessäni olen varsin helposti gootiksi luettavissa, vaikken sellaisena itseäni näekään. Pidän hempeistä jutuista, pastellisävyistä, pehmoleluista ja poneista, mutta jokin sitten kuitenkin aina vetää minua enemmän pitsin, verkon, tekonahan, solkien, nyörien ja mustan sametin pauloihin (Olen etsiskellyt itselleni samettista mekkoa tässä kauemman aikaa, huonoin tuloksin, tosin vain sivusilmällä vilkuillen silloin tällöin.). Blogini ulkoasu on hämäävän vaaleanpunainen. Aivan, olen kyllä ylpeä siitä, että olen vihdoin päässyt yli siitä tekopyhästä vaaleanpunaisen ja ylipäänsä pastellien vihaamisesta, mitä piti harrastaa vielä jokin aika sitten jotta olin tr00 evil metalhead. Mutta rajansa kaikella. Minulle on kertynyt vaaleanpunaista ja mintunvihreää tässä vuoden aikana jonkin verran - vaatekaappiin, kynsilakkakokoelmaan, esineistöön, blogiin jne - mikä on hienosti laajentanut ajatusmaailmaani, mutta olisiko jo aika palata perusteisiin?


Hurahdin silloin lolitaan ja aristoon, koskahan? Reilu vuosi sitten? Kaksi? Ja tahdoin kokeilla sitä sweetimpääkin puolta, eikä se ollut kovin kamalaa. Kaikkein eniten olen kuitenkin ihan ihan alusta asti ihaillut eleganssia, romantiikkaa, ja eritoten juuri aristoa. Monet varmasti jo tietävätkin/tuntevatkin Iiran, yhden Suomen ihailluimmista lolitoista/aristoista. Iira oli the ihminen, jonka kuviin törmääminen aiheutti minunkin innostumiseni, ja jota ihailen edelleen suuresti.


Olen haaveillut kulmakarvojeni sheivaamisesta, täyspitkistä hameista, hulppeasta lainehtivasta tukasta ja näyttävien meikkien opettelusta jo jonkin aikaa. En oikeastaan tiedä, koska aloin oikeasti kehittelemään mielikuvaa itsestäni goottina. Pohdin jatkuvasti, miltä minkäkinlainen upea jutska minulla näyttäisi. (Ainakin mustasta huulipunasta olen päättänyt pysyä kaukana, sillä se saa hampaani näyttämään kuvottavan keltaisilta...) Epäröin kulmakarvojen ajelua, sillä omani ovat tummat ja paksut luonnostaan, ja pelkään niin suurta muutosta. Tosin, jos en sitä pian tee, tuskin kolmekymppisenäkään enää viitsin. Olen jo aikoja sitten huomannut musiikkimakuni hieman muuttuneen, karkeasti katsottuna black metallista kohti goottirokkia. Vaikka molemmista olen aina pitänyt, ovat vaakakupit vaihtaneet paikkaansa.


Heitin muutossa vihdoin pois platform-saappaani, jotka ostin kirpparilta seitsemisen vuotta sitten ja joiden pohja oli auttamattomasti irtoamassa ja tekonahka kovasti hilseillyttä. Pidin niistä, vaikka käytinkin melko harvoin. Blogissakin ne ovat joskus esiintyneet, mutta keväällä ne vain tulivat tiensä päähän. Se on harmittanut minua nyt enemmän kuin olisin uskonutkaan. Jotenkin nyt vasta, vuosien jälkeen, olisin ollut valmis pitämään niitä paljon useammin. Olenkin jotenkin itseltäni salaa päättänyt hankkia jonkinlaiset vastaavat saappaat, joilla olisi mukava kävellä ja jotka olisivat varsin goottiuskottavat. En ihan tiedä kuinka korkeat niiden pitäisi olla, ei ehkä ihan mekajättiüberkorkeita heti ekaksi...

Vaikka houkuttelevaahan se olisi.
Tunnen tekstini nyt seilailevan miten sattuu, en enää muista missä järjestyksessä ja mistä kaikesta minun pitikään kirjoittaa. Joka tapauksessa yritän nyt vain saada ulos kaikkea mikä on mietityttänyt, joten antaa mennä.

Lolitasta vielä, olen päättänyt hankkia sitä lisää, yritän pysyä perusasioissa, ja tahdon ne äkkiä! Mielessäni siintää musta perushame, jota voisin yhdistää melkein kaikkeen, toisinaan kasuaalimmin, toisinaan rohkeammin. Minulla on vanhaa pehmoisista pehmoisinta flanellikangasta, josta olen aikonut tehdä bloomersit jo... aika kauan. En ole koskenutkaan ompelukoneeseen ainakaan vuoteen, tunnustan! Hävettää, mutta tunnustan. Se lojui kaapissa, pöydälläkin, mutta ikinä en mitään ommellut. Nyt se on taas äidilläni ainakin jonkin aikaa, mutta ehkä minä vielä ne hemmetin bloomersit saan aikaiseksi... Ne olisivat oikein mukavat ja lämmittävät, niinkuin flanellilla on tapana. Mitä ihmettä minä tässä nyt oikein löperrän? Liikaa ajatuksia päässä.



Aina kaikki ei ole kiinni pelkästään eleganssista. Jonkinlainen hiukkasen höpsähtäneen homssuinen post punk -tyylikin on mielestäni hirmuisen kolee ja vau. Ja ihmiset, jotka yhdistelevät odottamattomia elementtejä asuihinsa onnistuneesti, saavat kovasti kunnioitusta täältä päin. Musta pitkä suora tukkakin on aina ihailun kohde, sillä sellaistapa minä en tule saamaan. Tälle hamppukuolemapehkolle kun edes näyttää suoristusrautaa, se tipahtaa päästä, veikkaan ma. Oli minulla musta tukka joskus, ihan lyhyt tosin, ja se oli ihan jees, mutta pidän itsestäni enemmän vaalea- tai punatukkaisena. Mitähän vielä... Korsetit! Haluaisin kovasti treenata korsetin käyttöä ihan oikeasti, totuttaa vartaloni puristukseen, mutta en sitten tiedä, haluaisinko käyttää korsettia joka päivä, tai edes kerran viikossa. Ehkä, jos vain opettelisin, siitä tulisi luonnollisemman oloista. Rakastan ylipukeutua kaikkialle.



Kaiken kaikkiaan sekä pääni että tekstini on nyt oikeastaan vain iso kasa sekalaisia haaveita ja ajatuksia, joita on turha saada järkevästi esille, saatika muistaa kirjoittaa kaikkia ylös. Kuuntelen vanhaa The Gatheringia, joka kuulostaa hurjan hyvältä pitkästä aikaa, ja pohdin vaatekaappini sisältöä. Pohdin sitä, miten ihmisiin tutustutaan alakulttuurien kautta. Miten lolitafoorumilta voisi vaikka saada ystäviä, jos ne asuisivat edes jossain täällä päin. Miten en uskalla jutella goottien kanssa, koska hölmösti pelkään, että ne ajattelevat minun kuvittelevan olevani gootti ja pyörittelevät silmiään... Tiedän, vainoharhailu, ja väliäkö sillä vaikka joku niin niiiin tr00 jöötti pyörittelisikin. Ongelma lienee sitten siinä päässä. Äh, on ärsyttävää olla näin epävarma.

Lämpimät sävyt, miksi ne viehättävät minua syksyisin niin?
Onko ylipäänsä oikein sanoa "olen gootti"? Itse en voisi kuvitellakaan sanovani ikinä kenellekään niin, olivat ne kulmakarvat sitten ajellut tai eivät, tai oli päälläni sitten liehuvaa mustaa tai tavalliset pöksyt. En tiedä miksi. Jotenkin yyyyh, se sana tuntuu epämiellyttävältä ihan vain sanana, jotenkin ehkä rajoittavalta? Ja siltä, että yritän olla jotain mitä en tosiasiassa aivan kokonaan ole. Tai sitten pelkään vain taas jotain mitä muut ajattelisivat, mene ja tiedä.

Soma.
Tuli kai hullun pitkä epämääräinen sepostus taas? Ei kai tähän voi muuta sanoa kuin että tässä minä sitten yritän löytää itseäni ja miettiä identiteettiäni ja sitä millaisia ihmisiä tahdon tavata, millaisia kavereita tahtoisin hankkia, millaisen asunnon tahtoisin mieluiten sisustaa, ja kaikkea sellaista. Miten ilmentäisin itseäni. Miten tuon itseni esille niin, että tunnen peiliin katsoessani katsovani juuri minua ja siinä on kaikki, minä. Itse.

Tulevaisuus tuntematon sumuun on peittynyt
Kuitenkin se alkaa tästä ja nyt
Tulevaisuus arvaamaton, outo ja tuttu
Tulevaisuus epävarma, siinä koko juttu
Tulevaisuus johtaa meidät aikaan uuteen
Tulevaisuus porttini on - tulevaisuuteen

Mistähän hitosta tuokin tuli mieleeni, vuosia vuosia sitten luin tuon mistäpä muualtakaan kuin Aku Ankasta, uskokaa tai älkää, ja se on jäänyt sana sanalta mieleen. Syystä tai toisesta. Se on Milla Magian runo, ja jotenkin soma ja kiva. Ähä, Aku Ankka -runo, voi ristus.

Joko tässä on kaikki? Todennäköisesti ei, joten varautukaa uuteen melko lailla samaa shittiä sisältävään ryöppyyn, tai vaikka moneen, jossain tulevaisuudessa.


Sen myötä hyvää yötä.

PS: Aloin nyt muuttamaan blogini ulkoasua radikaalisti, en ole aivan varma jääkö se harmaa-musta-violetiksi, mutta kokeillaan. Uuden bannerin teen heti kun suinkin kerään kärsivällisyyttä ja ideoita.

torstai 6. lokakuuta 2011

There and back again

Täten ilmoitan blogitauon loppuneen. Nytpä minulla on taas netti käytössäni. Saimme V:n kanssa viime viikonloppuna muutettua saman katon alle, jynssättyä vanhat kämppämme, stressattua ja uuvuttua. Eilen uusi nettipiuha yhdistyi töpseliinsä ja tadaa, tässä se taas on! Olin melkein kaksi kuukautta lähes netittä, ja olihan se vähän kummallista, mutta ainakin huomasin, ettei se niin elintärkeä taida ollakaan. Varsin kätevä silti, ja äärimmäisen koukuttava.

Satuin vahingossa myös korjaamaan vanhan - eli paremman - kamerani. Jotenkin vain naksautin homman paikoilleen ja se toimii taas kuin ennen. Ajattelin silti hankkia uuden, ehkä jouluksi. Kuvanlaatu olisi kovin iloinen asia, edes vähäsen. En tosin löydä mistään kamerani piuhaa tässä kaaoksessa, joten en saa viime aikaisia kuvia koneelle. Toissa viikonlopun kuvat siitä huonommasta kamerasta sain, joten niitä sitten siis. Oli nimittäin paras viikonloppu aikoihin, ystäväiseni M Oulusta ja siskonsa S Vantaalta olivat käymässä täällä kaukana, ja svengailimme sitten viikonlopun harvinaisen riemuisasti. Lauantai oli ihan mahtava päivä, olimme jossain kaupungilla neljästään (minä, M, S ja vielä L), söimme ulkona, istuskelimme päivällä baarissa pelaamassa Scrabblea, istuskelimme vielä L:n luona ja niin edelleen. Ja kas, perjantaina kävimme M:n ja vanhan koulukaverin kanssa baarissa peräti! Oli taas reilu vuosi edellisestä baarireissusta, ja peräti yhden juomankin sain juotua. Halvaksi tuli. Mutta ihan jänskää oli.



S toi tuliaisia meille, minulle halloween-keksimuotteja.
Aivan ihania!
Ja M:n kanssa istuimme melko paljon värittelemässä poneja.
Sain tänään viikon sairaslomaa työpajalta, monen asian summana. Muutto nyt on suurimpana stressinä ollut, ja kämpän kaaos on yhä mielen päällä, nukkuminen on vaikeaa, ja kaikkea pientä on kertynyt painamaan mieltä. Lääkäri määräsi jotain uutta lääkettäkin, jonka pitäisi rauhoittaa ja rentouttaa iltaisin, mutta en vielä ostanut niitä. Katsotaan sitten, toimivatko. Tuntuu hölmöltä syödä sellaisia, en ole varma muistanko edes sitten.

Minulla on laskujeni mukaan nyt 76 ponia. Eilen löysin kirpparilta 8 G1-ponia taas, ja aivan pilkkahintaan, vieläpä hyväkuntoisina. Täällä takapajulassa ihmiset myyvät niitä halvalla pois, eikä kerääjiä ole niin paljon hamstraamassa niitä kirppareilta. Mikä on tietenkin minulle aina eduksi. En ollut käynyt kirppareilla aikoihin, ja eilen päätin sitten vihdoin, sillä varjolla, että etsisin lamppuja ja verhoja. Eipä löytynyt. Mutta poneja! Kunhan saan muut ponit ulos laatikostaan (vannon, että viime muutossa niitä oli yli puolet vähemmän) ja johonkin kirjahyllyyn, joka on vielä hankkimatta, taidan ottaa uuden ryhmäkuvan. Edellinen on kovasti ajastaan jäljessä.

Jokin päivä oli värikäs. Ilme.
Mutta omg, kynsilakka ei mätsää.
Oli sitten pakko ostaa Seppälästä tuo pipokin.
Mutta katsokaas tätä! H&M:n lastenosastolta löytyi aarre.
Sehän on Sundance, vanha kunnon G1-poni pikkuruisessa veskassa.
Olen kuitenkin säästellyt ankarasti rahojani, jotta saan hankittua tarpeellista tavaraa kotiin. Ikean reissu lienee pakollinen jossain vaiheessa.

Huomenna perjantaina olisi Tivolissa Innowation, eli reivit. En ole ikinä käynyt, enkä kuvitellut ikinä käyväni, mutta nyt alkoi jotenkin kiinnostaa. Tiedä häntä, jos vielä innostuisin huomenissa. Kysyin velipoikaa mukaan, mutta metsälle aikoi. Ukkoakin kiinnostaisi, mutta katsotaan vielä viitsiikö pulittaa seitsemää euroa per nuppi moisesta.

Siitä vielä, että olen yrittänyt etsiä inspiraatiota pukeutumiseen erilaisista tyyleistä viime aikoina. Pieniä juttuja sieltä täältä, jotain uutta ajatusta vain. Jostain syystä olen tykästynyt muunmuassa näihin kuviin:




Oli niitä muitakin, mutten tähän hätään jotenkin vain löydä niitä...

Kirjoitan lisää toiste, kunhan saan piuhan esiin jostain laatikosta ja hommat hoitumaan. Aika keksiä lisää jutun juurta, teemapostauksia, lukea muiden blogeja oikein urakalla, ja päästä takaisin meininkiin kiinni. Siihen asti, heippahei.